Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 10. huhtikuuta 2014

Rimminen on enemmän kuin kikkailija

Pussikaljaromaanin luin joskus, enkä liiemmin innostunut siitä. Kirja ei jättänyt merkittävää muistijälkeä. Kun olin lukenut Mikko Rimmisen tuoreinta teosta Hippaa 10 sivua, tiesin jo mitä mieltä olen kirjasta. Tätä:

Rimmistä on syytetty kielellä kikkailijaksi, ja se on kovin ja valitettavan totta, oikeastaan syytöksenä jopa vähättelevä. Hänelle kieli on jotain, jota ei voi milloinkaan käyttää normaalisti, jokainen sana jonka voi vääntää mutkalle väännetään mutkalle: "Tunnehdin aikani pinsettimäisesti nipistelevää sivistysvajetta." Kieli imee lukijan kaiken huomion ja energian, joten saman efektin kai saisi lukemalla sanakirjaa. Jos Rimminen tekisi musiikkia, hänen teoksensa olisivat koukeroisinta progea.

Suomen kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittaa samankaltaista tekstiä, mutta on eri asia lukea parin sivun lehtijuttu kuin kokonainen romaani. Ja Lindstedtillä on yleensä myös asiaa.



Kun olin lukenut 50 sivua, mielipiteeni ei ollut muuttunut.

Kun olin lukenut 100 sivua, olin yhä samaa mieltä. Sinnittelin kumminkin.

Kun olin päässyt sadanviidenkymmenen sivun paremmalle puolelle, huomasin, että olin ollut väärässä. Rimmisen teksti oli tempaissut minut mukaansa. Siinä oli oma tunnelmansa, ja kieli oli mitä luontevin osa tuota tunnelmaa. Nautin.

Kun olin lukenut 247 sivua eli kaiken, minua harmitti että se jo nyt loppui.

Mikko Rimminen: Hippa
Teos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!