Kirjallisia

Kirjallisia

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Näytä, älä kerro

Näytä, älä kerro. Siinä lienee paras ohje, mitä kaunokirjallisuuden tekemiseen voi antaa. Kaikki hyvät kirjat noudattavat tätä maksiimia, jossa lukijalle annetaan omaa tilaa ja vähän valtaakin tarinan suhteen.

Mutta poikkeuksiakin löytyy. Dan Brown on hyvä esimerkki: niin Da Vinci –koodi kuin juuri lukemani tuoreempi Inferno lankeavat monin paikoin selittelyyn ja lukijan valistamiseen kuin kateederilla seisten. Ja silti ne myyvät, joku saattaa olla sitä mieltä, että ne myyvät juuri siksi.




Niin tai näin, Brownilla on hyvä syy poiketa: hän on onnistunut luomaan jännitys- ja tietokirjallisuuden hybridin, jossa enimmäkseen näytetään (kuinka juostaan, ajellaan, piileskellään ja jännitetään) ja sitten välillä kerrotaan (taidehistorian kiehtovista yksityiskohdista). Ja vaikka valistusjaksot tuntuvatkin välillä teennäisiltä, Brownin genressä niitä yksinkertaisesti tarvitaan.

Tai ei välttämättä: jos Brown noudattaisi ”näytä, älä kerro” –ohjetta, hän kirjoittaisi Umberto Econ Ruusun nimi –tyyppistä proosaa. Tulos olisi raskaampi, ja kaiketi maailma on parempi paikka kun meillä on sekä Eco että Brown.

Infernossa Brown on aloittanut teoksensa rakentamisen liikakansoituksen teemasta, enkä voi kuin ihastella sitä, kuinka komean konstruktion hän on teemansa ympärille rakentanut.

Dan Brown: Inferno

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!