tiistai 30. syyskuuta 2014

Arvonta! Voita liput Helsingin Kirjamessuille!

PÄIVITYS 11.10:

Kilpailu on päättynyt! Arpaonni suosi Instagram-seuraajaamme @heboru sekä Facebook-tykkääjäämme Eira Heinämies. Kumpaakin on lähestytty kyseisen sosiaalisen median välineen omalla postiohjelmalla. Kiitos kaikille tykkäyksistä!

Lähestyvien Helsingin kirjamessujen johdosta käynnistimme kilpailun. Arvomme kaksi (2) vapaalippua Helsingin kirjamessuille kaikkien Facebook-faniemme ja Instagram-seuraajiemme kesken. Jos siis olet aktiivinen molemmilla some-rintamilla, tuplaat arpojesi määrän.



Facebookista meidät löydät omalta sivultamme www.facebook.com/kirjallisia ja Instagramista tililtämme kirjallisia. Linkit löydät myös blogisivumme oikeasta laidasta.

Pääsyliput arvomme 10.10, joten voittajalla on hyvin aikaa ehtiä saada liput ennen messuja.

Onnea kilpailuun!

PS: Tietysti tweettaamme myös Twitterissä! Seuraa meitä @kirjallisia ja osallistu keskusteluun!


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Vanhuudelle ja sen kanssa saa hihittää

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa on kirja, jota olen kirjastosta odottanut jo kauan. Kakkososakin ehti ilmestyä ennenkuin luovutin: maksoin euron varausmaksun ja sain kirjan toimitettuna omaan lähikirjastooni. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kateellisena huomannut erään rouvan maksavan kirjaston tiskillä oman euronsa ja saavan tuon himoitsemani opuksen kovin helpolla.





Ja oli tapahtua samoin kuin lähes yhtä pitkään himoitsemani Kiltin tytön kohdalla: ensimmäisten sivujen jälkeen jumituin johonkin, ehkä Irman ja Siirin samankaltaisten nimien sokeuteen tai sitten vain rimakauhuun. Onneksi jo sadannen sivun paikkeilla tarina alkoi jolkottaa enkä jäänyt takeltelemaan. Tosin en kirjan jo luettuanikaan muista helposti, kumpi päähenkilöistä oli Irma, kumpi Siiri, mutta ehkä se on vain osoitus siitä, että kuulun kohdeyleisöön..?

Kirjassa seikkailevat hulvattomat mummelit. Miehet ovat - enkeli-Mika poislukien - vain statistin rooleissa, jopa hiukkasen korostetusti. Siiri on terävä täti, joka olosuhteiden pakosta joutuu itseäänkin epäilemään höppänyydestään. 

Kirja kuvaa hulvattomien mummeleiden hulvatonta menoa ja siltikään en voinut olla ajattelematta, että hulvattomuus peittää sitä tosiasiaa, että iso osa tarinan raadollisemmasta puolesta on täyttä totta monissa palvelutaloissa ympäri Suomen, niin yksityisissä kuin kunnallisissakin. "Tosin ei Ehtoolehto ollut koti, se oli vain järkevä ratkaisu heille, jotka eivät vielä olleet kuolleet."


Muistelin oman mummuni tarinoita turkulaisen Ukkokodin (Ehtoolehdon tavoin melkoisen hintava turkulainen esimerkki yksityisestä palvelutalosta seurapiireineen ja juoruineen sekä osin dementoituvien asukkien tempauksineen.) tapahtumista viime vuosikymmeneltä. Mummu oli onnekseen terävä oma itsensä loppuun asti, mutta moni muu ei siltä vaikuttanut.

Kuolema Ehtoolehdossa on dekkari. Kirjan luettuani jäin miettimään sen mysteereitä. Pahkeinen, eiväthän ne kaikki tainneet selvitäkään? Tai sitten olen itse niin höppänä, etten sitä tajua, mutta kovin moni asia jäi avoimeksi. Ehkä se oli tarkoituskin? Juonta paljastamatta on pakko kysyä, että olikos se pitkälle sairaslomalle jääminen muka tunnustus? Kokki-Teron kuolema, saiko hyvityksen? Jaajaa, taidanpa ottaa palan kaakkua ja mukillisen murukahvia ja selailla kirjaa hiukan lisää. Ja varata Ehtoolehdon pakolaiset, kakkososan siis, kirjastosta.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat hihittää lukiessaan ja tulla iloisiksi. Suosittelen silti vaikka lähelläsi olisi - ja ehkä eritoten jos on - joku, joka asuu palvelutalossa, höppänöityy, karkailee, tulee vanhaksi ja tuottaa harmaita hapsia kullanmuruilleen. Se lienee meillä monilla väistämättä edessä muutenkin ja olisi ihanaa, jos vanhuus olisi näin eloisaa kuin tässä kirjassa.

Kuvassa Tomi Vammalan-eiku-Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä kesäkuussa 2014 ujossa salafanikuvassa kirjailija Minna Lindgrenin kanssa. 
Kuva: Kirjallisia-blogin paparazzi

Niin muuten, antikvariaatin pitäjien tytärtä viehätti kovasti tämä: "Antikvariaatin pitäjä olisi halunnut antaa hänelle kirjoista joitakin satasia, mutta hän ei huolinut rahoja, koska hänen mielestään antikvariaatin pitäjät harjoittivat hyväntekeväisyyttä pelastaessaan kirjoja ja levittäessään hyvää sanomaa."

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

maanantai 22. syyskuuta 2014

Kirjan kera kahvilla, vuorossa Pieni kirjapuoti

Jotta blogimme ei olisi aivan paperinmakuinen, pohdin tässä taannoin pientä postaussarjaa turkulaisista hyvistä kahviloista, joissa viihtyy kirjan kera hiukan pidempäänkin. Ajatusta pidemmälle en silloin ehtinyt, mutta eilen, Turun päivänä, satuin kahville uusittuun Pieneen kirjapuotiin ja sen uuteen kahvilaan. Ja jotta saisin syyn käydä cappuccinolla tai lattella muuallakin, lupaan kirjoitella useammastakin turkulaisesta kahvilasta.

Pieni kirjapuoti muutti elokuun puolivälissä tutusta kulmastaan Yliopistonkadulla kadun yli jugend-talon kulmaan. Ihanat, avarat tilat toivat lisää tilaa kirjanystäville ja nyt valikoima tuntuu laajentuneen entisestään tai sitten kaikki kivat oheistuotteetkin on vaan paljon helpompi huomata.




Pieni kirjapuoti ei tapaa olla sunnuntaisin avoinna keskellä vuotta (joulumyynti erikseen), mutta onnekseni se nyt oli. Kirjaa ei sattunut pieneen käsilaukkuun kotoa, mutta sitä parempi. Sain mainion tekosyyn ostaa kirjan. Kahvilan - nimeltään Seitsemän pöytää vai olikohan se nyt 7 pöytää - valikoimissa on ainakin facebook-sivun mukaan myös suolaista syötävää, mutta näin sunnuntaina oli tarjolla vain makeaa.

Asiakkaita tuntui klo 14 jälkeen olevan paikalla ilahduttavasti. (Yritäpä siinä nyt sitten olla neutraali kahvila-asiakas ja keskittyä kirjaan, kun kirjanystävää ja kirjakauppiaan tytärtä kiinnostavat tietyti myös kirjoja ostavat asiakkaat...) Cappuccinoa tilatessani sain suosituksen kahvilan toiselta asiakkaalta kokeilla perunaleivosta, jota luonnehdittiin "runebergin tortun ja perunaleivoksen risteytykseksi". Lounas oli jäänyt väliin, joten äkkimakea leivos hitusen arvelutti...





Kirjan kaveriksi päätyi Jhumpa Lahirin Kaima, jonka heräteshoppailin pokkarihyllystä. Cappuccino oli vallan mainiota ja leivoskin hyvä. Se oli niin suklaista, että olisin voinut laittaa sen haarukan nenään ja nuoleskella tikkarina. Kirjakin lähti mukavasti liikkeelle, tosin en kahvin aikana päässyt kovin pitkälle. Jos olen lentokoneessa tai muualla "menossa", on vaikea hypätä hälinässä uuteen kirjaan, joten taidanpa olla jatkossa viisaampi ja seuraavaan Kirjan kera kahvilla -postaukseen varautua jo hyvässä vauhdissa olevalla kirjalla.

Voiko kahvilassa lukea kirjaa? Mainiosti voi, mutta ehkäpä Pienen kirjapuodin uusi kahvila ei eilen ollut otollisin paikka siihen. Nautin niin kovasti kirjojen keskellä istumisesta ja uteliaana ihmisenä jokainen hauska postikorttikin kiinnitti katseeni pois kirjasta. Taustalla soi Edith Piaf ja tunnelma oli...sivistynyt. Kahvilapöytiä löytyi kahvilanurkkauksesta sekä keskemmältä myymälää. Parkkeerasin itseni lähemmäs kirjoja, mikä ei parantanut keskittymistäni kirjaan. Tila on korkea ja hiukan kaikuva, mutta myymälälle avaruus on tietysti vain hyvästä.


Toivon kovasti, että Pienen kirjapuodin uusi sijainti löytyy yhtä hyvin ja paremminkin kuin vanha. Tilaa on paremmin, kirjat ovat houkuttelevasti ja niitä arvostavasti esillä. Cappuccinolle löytyy aina hyvä syy ja siinä samalla voi vilkuilla vaikkapa lahjaideoita kirjanystäville.

Taidanpa parkkeerata kahvilan pöytään vielä toisenkin kerran kirjan kera.

Pieni kirjapuoti sekä kahvila 7 pöytää
Yliopistonkatu 28, Turku
avoinna ark. klo 10-18, la klo 11-15

Sisustamisen ystäville Werannas-verkkokauppa

lauantai 20. syyskuuta 2014

Ehkä olen vaikuttunut

Edellä kirjoitin Jari Tervon elämäkerrallis-fiktiivisestä Revontultentiestä. Samaan aikaan aloitin toisen elämärrallis-fiktiivisen urakan: Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ykkösosaa pitemmälle en ajatellut jatkaa, en ainakaan ennen kuin tiedän mistä on kyse. Kolmentuhannen sivun mittaisia sitoumuksia ei tehdä ihan helpolla.



Taisteluni on juuri sellainen kuin Wikipediassa väitetään. Päätalomaista pienten arkisten asioiden ja miljöiden kuvaa, ja kun lavean kerronnan antaa viedä, se vie. Teksti soljuu, vaikka siitä paikoin näkee, ettei se ole ihan yhtä hiottua kuin esimerkiksi edellä mainitun Tervon, jonka jokainen sana on painokkaasti harkitulla paikallaan.

Päätaloon Knausgårdia ei kuitenkaan oikeasti voi verrata, sillä tekstiin tupsahtelee siellä täällä esseistisiä filosofis-esteettisiä mietelmiä taiteesta ja elämästä. Se on hauskaa, minua on aina kiinnostanut genrerajojen rikkominen ja hämärtäminen - jota esimerkiksi musiikissa ei oikeasti voi tehdä (sinfoniaorkesterilla soitettu Juice on edelleen populaarimusiikkia, ja Boulezin soittaminen rokkibändillä on järjetöntä).

Toinen puoli asiaa on, että lukijan pitää esseistisissä jaksoissa siirtyä kokonaan toiseen moodiin pysyäkseen kärryillä. Eikä se ole ollenkaan helppoa, siihen pitää totutella. Wikipedian mukaan tällainen sotkeminen on tyypillistä norjalaiskirjallisuudelle, eipä ole tullut kyllä aiemmin vastaan.

Muistaakseni jossain kohtaa kirjaa Knausgård kirjoittaa muodon olevan kirjallisuudessa tärkein asia - nyt kun selaan kirjaa, en millään löydä tuota kohtaa. Kyllä ei ole helppoa hakea pientä asiaa isosta kirjasta. Muoto ei kuitenkaan ole tämän teoksen ansiolistan kärjessä, päin vastoin tuntuu, että asiat seuraavat toisiaan aivan miten sattuu, melkein tajunnanvirtamaisesti. Ehkä olen nähnyt unta, ehkä Knausgård yrittää hämmentää minua, ehkä olen vaikuttunut.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
LIKE

Knausgårdia joka lähtöön Bookysta

perjantai 19. syyskuuta 2014

Ilman yli neljätoista vuotta

Jari Tervon Revontultentie jatkaa siitä mihin Esikoinen jäi. Tämän fiktiivis-elämäkerrallisen teossarjan kakkososa on mielestäni parempi kuin Esikoinen, josta kirjoitin täällä.



Ilmaisu on tuttua, aforistisesti nasakkaa Tervoa, lämpimin sävyin, päiväkirjan muodossa. Kieli ja kerronta eivät ole yhtä riemukkaita kuin yhdeksänkymmentäluvun Rovaniemi-kirjoissa, mutta kaikessa piilee humoristinen pohjavire. Päähenkilö Jari on neljätoistavuotias, ja heräävä seksuaalisuus on alati läsnä: "Näkki-juomukondomi tuntuu melkein kuin ilman. Ne ei voi olla tosissaan. Olen kulkenut ilman yli neljätoista vuotta eikä hyvältä ole tuntunut."

Tarinasta ison osan haukkaavat kaksi matkaa, ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon ja sitten opettajan kanssa DDR:ään, ja 70-luvun punainen ajankuva on vivahteikasta ja uskottavaa, ymmärtävää ja eläytyvää. Päähenkilö on sivustaseuraaja, kaikessa, mutta sellaista elämä on: "Kohta kasvan aikuiseksi. Kohta myös minä saan leikkiä." Nuoruus on toivoa täynnä.

Kritisoin Esikoista siitä, ettei se aivan kyennyt rakentamaan omaa maailmaa, jota jäisi ikävä kirjan päätyttyä. Revontultentie kykenee.

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yllättävän kylmiä väreitä

Kuten aiemminkin olen  maininnut, osallistun Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen ja merkitsen erikseen ylös touko-syyskuun aikana lukemani rikosaiheiset kirjat. Olen tehnyt niistä koostetta tänne ja tuo haasteen vastaanottamispostaus löytyy täältä.



Anna Janssoneita olen pistellyt menemään olan takaa, jos sallitte ilmaisun. Gotlantiin olen ihastunut ja Maria Wern -sarja on sitä parhaimmillaan. Pidän myös Mari Jungstedtin Gotlanti-jännäreistä. Tästä Anna Janssonin kirjasta, Unissakävelijästä, päätin tehdä oikein oman tekstin, koska jostain syystä koin poikkeuksellisen hyytäviä hetkiä sen parissa.

Unissakävelijän juonessa ei sinänsä ole mitään erikoista: pari murhaa, pahoinpitelykin sekä vanha gotlantilainen myytti. Näiden molempien Gotlantiin tarinansa sijoittavien kirjailijoiden tehokkaimmissa dekkareissa juoneen liittyy oleellisesti lapsia, niin tässäkin. Murhaaja on kuitenkin sen verran yllättävä hahmo - miten sen nyt sanoisi paljastamatta liikaa - että silmäni suorastaan seisoivat päässä lukiessani pariakymmentä viimeistä sivua muun talon nukkuessa. Pakkohan se oli kerralla lukea.

En pidä ollenkaan kauhuleffoista ja Stephen King -kiintiöni taisin lukea teininä täyteen. Yliluonnolliseen vivahtavat kirjat saavat jäädä hyllyyn ja televisiossa vaihdan kanavaa. Ei tässä kirjassakaan sellaista ole, mutta jossain kohdassa tuli niin vahva tunne kuin itse kulkisin sumuisessa yössä Visbyn kivisillä ja keskiaikaisilla kaduilla ja pakenisin huppumiestä. Kääk. Jos siis kaipaat hienoista kauhua, aivan kuin hitusen chilillä maustettuna, nappaa kirjastosta tai kirjakaupasta (pokkarinakin saattaa löytyä) tämä Anna Janssonin jo muutama vuosi sitten ilmestynyt Unissakävelijä.

Anna Jansson: Unissakävelijä
Gummerus


perjantai 12. syyskuuta 2014

Mysteerifanin härnäämistä

Suhteeni Vera Valan Arianna de Bellis -dekkareihin on ollut hiukan kahtiajakoinen. Sarjan toisen dekkarin kohdalla aloin jo lämmetä, vaikka ykkösen olin jättänyt kesken. Nyt kolmosen kohdalla taidan olla koukussa.



Sain Veran Valan uusimman, Villa Sibyllan kirous -nimisen dekkarin kustantajalta, Gummerukselta ja lupasin kirjoittaa oman arvioni. Päähenkilö on edelleen Arianna de Bellis ja tapahtumat sijoittuvat Roomaan. Nautin kovasti maisemakuvauksista, kuten mm. Outi Pakkasen kirjojen kohdalla on käynyt selväksi. Rooman osalta nautinto ei ole aivan yhtä syvää ja syytä yritin pohdiskella. Päädyin siihen, että Helsinki-aiheiset ympäristökuvaukset ovat minusta ihania, koska olen itse asunut Helsingissä. Roomassa en ole vielä käynyt, joten paikkojen ja maisemien kuvailut menevät varmaankin vähän hukkaan. Toisaalta on mainiota, että Vera Vala ei sorru vain maalailemaan ihastuttavia maisemia ja historiallisia monumentteja, vaan hän hän kertoo myös rosoisemmista seuduista ja roomalaisesta arjesta.

Kirjasarjassa on kussakin oma rikoksensa, jota selvitellään ja joka selviää yhden kirjan lukemalla. Sen lisäksi sarjassa on taustalla Ariannan oma mysteeri, muistinmenetyksen peittämät vuodet Etelä-Amerikassa ja sen aikaiset tapahtumat sekä pelottava ja kiehtova hahmo, el Lobo. Edellisessä kirjassa harmitti tuo hämärän peitossa oleva aikakausi, johon viittailtiin vähän sisäpiirinomaisesti. Nyt vyyhti jo hiukan paljastuu, mikä on lukijalle palkitsevaa.

Toinen kirjasarjan läpi kulkeva mysteeri on Ariannan oman isän tausta. Tai no, ehkäpä ykköskirjassa sitä valotettiin enemmän, mutta sitäpä en jaksanutkaan kahlata läpi. Tässä kirjassa viittaillaan isän menneisyyteen tavalla, joka jäi vähän vaivaamaan. Kakkososassa vastaava sivuhuomautuksen osassa oleva osa juonta oli moottoritien tunnelityömaa, joka aktivoi ympäristöihmisiä. Siihen ei kolmososassa enää palattu.

Olen jäänyt Dan Brownin ja hänen sukulaissielujensa pauloihin salaseurojen ja muinaisten mysteerien maailmaan. Einstein ja astrofysiikka innostuttivat aiemmin tänä kesänä. Villa Sibyllan kirouksessa raapaistaan harmillisen pintapuolisesti kulttia nimeltä Legio Sacrorum sekä mithralaisuutta. Voihan nenä. Tuolla lailla ei saisi härnätä, sillä nyt tuo minua kiinnostava aihepiiri jäi aivan kummallisen ohueksi. Vai voisikohan olla mahdollista, että seuraavassa kirjassa sitä avattaisiin enemmän? Voi kunpa, mutta pahaa pelkään, sillä Vera Valalla nuo sivu- ja taustajuonet eivät oman kokemukseni mukaan välttämättä jatku. (Ja kirjan lukemisen jälkeen piti taas vähän googlailla mm. Illuminatia, kun niin mukavasti aihepiiriin pääsin.)

Outi Pakkasen kanssa samansukuisuutta löytyy paitsi maisemakuvauksissa niin myös ruokakuvauksissa ja ruoanlaittovinkeissä. Uunipastaa täytyy ehdottomasti kokeilla pian (ja ei, se ei ole yhtä kuin kotoinen makaronilaatikko).

Luen ilman muuta seuraavankin Vera Valan dekkarin, se on varmaa. Mutta toivon, että jatko-osassa karsitaan tarpeettomia sivukotkotuksia ja keskitytään syventämään kirjaan valittuja aiheita. Kolmososan sivumäärä 426 on ihan hyvä, mutta lisääkin saa olla, jos mukaan mahtuisi jokin mukava salaseura ja ajanlaskun alun mysteeri.



Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus

Vera Valan kaikki dekkarit Bookysta


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kiehtovia kohtauksia, satua ja totta

Leena Lehtolaisen uusi kirja on aina kiva juttu. Yleensä sellainen ilmestyy sopivasti lahjaksi annettavaksi tai toivottavaksi. Takuuvarmaa dekkariviihdettä. Maria Kalliot ja Hilja Ilveskerot ovat kotimaista dekkaria parhaimmillaan, mutta niiden lisäksi Lehtolainen on kirjoittanut novellikokoelmia, avioliitto- ja perhedraamaa sekä näytelmiä. Tämä kirja - Kuusi kohtausta Sadusta - ei olekaan dekkari vaan näytelmä.



Kirjan alussa käy ilmi, että taitelija Satu Savinainen on kadonnut. Muutaman sivun kuluttua käy ilmi, että kirjassa käydäänkin läpi näytelmää ja teksti on pääosin näytelmän käsikirjoitusta. Näytelmän päähenkilönä on kyseinen taiteilija itse ja se on ohjannut hänen kyseenalainen miesystävänsä.

Kirja ei ole täysin pelkkää käsikirjoitusta, sen lomassa tarina etenee - tai paremminkin taustoittuu - kertojan kautta, mutta kirjan nimen mukaiset kuusi kohtausta Sadusta (vaiko sadusta?) ovat todellakin näytelmän kuusi kohtausta.

Sadun tarina alkaa kaukaa Malmivaarasta, pieneltä paikkakunnalta, jossa Satu on aina herättänyt huomiota. Hän muuttaa heti lukion jälkeen Helsinkiin ja opintojen jälkeen heittäytyy taiteilijaksi. Taiteilijan elämää kuvataan osin kliseisesti, mutta tuo kuvaus tuleekin näytelmän kautta.

Lukiessani odotin ensin, että näytelmäosuus päättyy ja selviää, että onkin tapahtunut murha, jota sitten lähdetään selvittelemään. Näytelmä kuitenkin jatkuu läpi kirjan ja puolivälin jälkeen tajusin, miten hieno ja erilainen konsti se olikin tämän tarinan kertomiselle.

Ehkä tarina on kliseinen julkkisten tirkistelyineen ja taiteilijoiden piirteiden korostamisineen, mutta lukija saa itse tehdä siitä johtopäätöksensä. Kirja vaatii lukijalta hiukan enemmän mutta samalla se myös antaa uuden näkökulman.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta
Tammi

tiistai 9. syyskuuta 2014

Hiukan vakavampi Emmerdale

J.K. Rowlingin Paikka vapaana ilmestyi jo parisen vuotta sitten, mutta ennätin lukea sen nyt vasta. Muistelin aloittaessani silloin lukemiani arvosteluja ja että kaikki eivät olleet varauksettoman ihastuneita. Harry Potter -putken jälkeen onkin taatusti vaikeaa vedota lukijoihin yhtä suurella tenhovoimalla, mutta brittikirjallisuuden faniin tämä upposi. Pottereita en muista kirjakauppojen alelaareissa nähneeni, mutta Paikka vapaana on ollut niin ilmaiskylkiäisenä kuin huikeasti alennettunakin. Sieltä se saattaisi kannattaa ostaakin, jos kirjastosta ei heti löydy.



Paikka vapaana kertoo englantilaisesta pikkukaupungista ja hiukan sen naapurikaupungistakin. Tarinassa on keskiluokkaa, wanna-be -yläluokkaa sekä jopa alempaa keskiluokkaa alempaa löytyvää roskaväkeä. Vanhat kaunat sekä vanhat ennakkoluulot jylläävät ja juonitteluakin on tarinaan kirjoitettu juuri sopivasti.

Tarinassa on kopeita ja ilkeitä, hyviä ja syrjäänvetäytyviä sekä tietysti vääränlaisen leiman saaneita hyväsydämisiä. Ja luonnollisestikaan keinottelu ei kannata, ylpeyskin käy lankeemuksen edellä. Mikäli kirja jäisi näiden peruskuvioiden tasolle, se ei kantaisi Emmerdale-sarjan jaksoa pidemmälle. Henkilöt on hahmoteltu kuitenkin niin elävästi ja taidokkaasti, että lukija kokee pääsevänsä tarinaan sisälle. Eivätkä ratkaisut ole kuitenkaan ilmeisiä. Äitini luki kirjan myös ja sanoi tarinan jääneen mieleen pitkäksi aikaa. Nämä epäilmeiset ratkaisut, jotka jäävät mieleen, ovat synkähköjä. Tai no. Synkkiähän ne ovat. Ikäviä. Mutta niinhän se elämä monesti menee: iloisuus ja hyvin menevät asiat ovat itsestäänselviä, kunnes jotain ikävää sattuu.

Ainoa asia, joka minua tässä kirjassa vaivasi, olivat henkilöiden nimet. Taidan kärsiä jostakin nimien hahmotushäiriöstä, mutta minusta on lukijaparan ärsyttämistä nimetä päähenkilöitä nimillä Andrew, Aubrey, Gavin, Barry, Howard, Colin, Miles ja Simon. Nimisokeuteni häiritsi pitkän aikaa, koska jouduin monesti pohtimaan, että kukas tämä nyt sitten olikaan. Enpä muista vähään aikaan niin solmuun menneeni nimissä. Vanhuus?

Jos siis pidät brittiläisen elämänmenon kuvauksesta, joka ei lopu liian lyhyeen, lue ihmeessä! Unohda kirjailijan nimi, sillä ei ole merkitystä. Teksti on sujuvaa ja 543 sivua hujahtaa hetkessä. Suomentaja Ilkka Rekiaro ansaitsee kiitoksen, kieli soljuu brittiläisen täsmällisesti.

J.K. Rowling: Paikka vapaana
Otava

maanantai 8. syyskuuta 2014

Oi Outi, tuo Anna takaisin!

Outi Pakkasen dekkareita olen vuosien varrella lukenut paljon - ja aina pitänyt niistä. Tänä kesänäkin lukupinossa niitä on ollut. Useimpien päähenkilönä on tyylikäs, herkullista ruokaa kokkaileva, reseptejä tiputteleva ja rauhallinen Anna Laine. Hänestä ei voi olla pitämättä. Äidillisesti hän huolehtii hysteerisistä nuorista tytöistä, naapureista ja tekee havaintoja pitkin eteläistä ja läntistä Helsinkiä.



Mariuksessa ei kuitenkaan tavata Anna Lainetta. Harmi. Päähenkilö, jolla ei vaikuta olevan nimeä, on epämiellyttävä ja neuroottinen. Hänkin kulkee pitkin Helsinkiä ja tekee havaintoja, mutta ne tuntuivat paljon keveämmiltä kuin Pakkasen muissa kirjoissa. Mariuksessakin syödään, mutta myös päähenkilöstä epämiellyttäviltä maistuvia ruokia (ostereita) toisin kuin hyvällä ruoalla hekumoivissa Anna Laine -kirjoissa. 

Tarina on suorastaan kummallinen, hysteerinen, ja lukijalle jää - huolimatta kiitettävän erilaisesta lopusta - epämiellyttävä olo. Loppu on tosiaan erilainen, mutta sellaisella tavalla että pari päivää kirjan lukemisen jälkeen en enää sitä muistakaan. Hupsista. 

Aivan kuin joku olisi kirjoittanut Outi Pakkasen nimissä hänen tyylisensä kirjan, josta ovat unohtuneet kaikki ne kivat jutut, joiden vuoksi niitä luetaan. Tai minä ainakin luen. Outi, tuo Anna takaisin!

Outi Pakkanen: Marius
Crime Time osk.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kvartetti hälvensi 70-luvun ahdistusta




Perjantai-illan ensi-illat Turun kaupunginteatterissa ovat herättäneet minussa puistatusta ison osan elämästäni. Sukuni hallussa olleilla ensi-iltalipuilla on teatterin penkkejä kulutettu 60-luvulta lähtien ja minua sinne alettiin raahata alakouluikäisenä 1970-luvulla. Kouluviikon päätteeksi ei pateettisuus tai yletön taiteellisuus napannut, siellä nuokuin ja odotin armahtavaa esirippua. Viime vuosilta muistan muutaman positiivisen pilkahduksen (sekä Kirsikkapuiston...) mutta vielä emme minun ja Turun kaupunginteatterin välillä ole päässeet edes neutraaleihin väleihin saatika plussan puolelle.

Kvartetti keräsi kehuja Helsingissä. Bussilasteittain vanhempieni ikäistä aktiiviteatterikansaa kärrättiin sitä katsomaan ilta toisensa jälkeen. Moni kertoi nähneensä sen useammankin kerran. Minä vietin vajaa pari vuotta sitten mukavan iltapäivän elokuvissa ja näin brittiläisen elokuvaversion tästä suositusta näytelmästä. Siksi vähän pelotti, mitä Turun kaupunginteatteri sille tekee. 

Logomo sai kunnian tarjota teatterille väistötilat kaupunginteatterin päädyttyä kunnon remonttiin. Ja onneksi päätyikin, tilat kaipasivatkin jo sitä. Kvartetin ensi-ilta oli siis myös Logomon teatteritilojen tulikoe. Etukäteen kuulimme, että "ison" Logomon puolella on myös samaan aikaan jotain häppeningiä, joten osasimme varautua parkkipaikkakaaokseen. Teatterin ovella naisihminen ohjaili väkeä joko Atlantis-musikaaliin tai Kvartettiin. Meidät hän hätäisesti kategorisoi musikaaliväkeen ja yllättyi, kun purjehdimme hänen ohjailustaan huolimatta tenakansan (kaikella kunnioituksella, mutta ensi-illassa me noin 45-vuotiaat kera teinipojan olimme ihan nuorimmasta päästä, kuten yleensäkin) perässä teatterin ovesta. 

Logomon teatteritilat ovat kooltaan noin puolet kaupunginteatterin suuresta salista. En tiedä millä perusteella toinen puoli ensi-iltakorttilaisista oli heivattu huomisillan toiseen ensi-iltaan. Kolkohkojen aulatilojen jälkeen hyvin ilmastoitu teatterisali vaikutti avaralta ja miellyttävältä. 

Esitys alkoi hauskasti ja hauskana se jatkui, tasaisesti saimme nauraa. Risto Salmen esittämän Wilfredin pikku- ja isommat tuhmuudet kevensivät ja naurattivat ihan kaikkia. Eikä muistamattomuuden tai iän mukanaan tuomien kremppojen tai vanhojen muistelun huvittavuus kuulu vain Ehtoolehto-ikäluokalle (Minna Lindgren), nauroimme kaikki katketaksemme. 

Jarmo Alonen teki upean työn hypättyään Ismo Kallion saappaisiin vain hetki ennen ensi-iltaa ja Leena Takala Jean Hortonina oli mainion kalsea. Mutta meidän kummankin suosikki oli Maija-Leena Sointeen ihana hahmo. Cissy Robson oli elokuvassakin höpsö, mutta Soinne vei lämpöisen hupakkohöpöilyn ihan uudelle tasolle. 

Väliaikatarjoilu tökki kenties uutuuttaan, maksupääte ei huolinut mitään korttejamme, mutta henkilökunnan edustaja teki ystävällisesti pikaratkaisun ja ilmoitti meille jonon kasvaessa takanamme (me kun emme käteisen kera juuri liiku), että talo tarjoaa kahvin, pullan ja leivoksen. Suuret kiitokset pelisilmästä! 

Logomon teatteritilat tuli siis katsastettua ja hyviksi havaittua. Kvartetti kannattaa ilman muuta käydä katsomassa, jos haluaa hörähdellä ja viettää pari iloista tuntia. Tuomas Parkkisen ohjaus näyttää toimivan.  Taidan antaa Turun kaupunginteatterille vielä jatkossakin mahdollisuuden.

Ronald Harwood: Kvartetti, ohjaus Tuomas Parkkinen
Turun kaupunginteatterin ensi-ilta Logomossa 5.9.2014

torstai 4. syyskuuta 2014

Murheellinen teinien suosikki

Sain SF Filmiltä luettavaksi kirjan Jos vielä jään, josta tehty elokuvakin tulee ensi-iltaansa 5.9. Kirjailija Gayle Forman oli minulle entuudestaan tuntematon suuruus, mutta googlailtuani totesin hänen kirjoittaneen enemmänkin nuorista sekä nuorista aikuisista kertovia draamoja.



Kirja on WSOY:n Bon-sarjan keveä pokkari, jonka lukaisee päivässä (204 s.). Jo takakannesta selvisi, että päähenkilö on 17-vuotias Mia, jonka elämän muuttaa peruuttamattomasti kohtalokas tapahtuma. Kirja kertoo Mian perheestä, elämästä ja tulevaisuuden haaveista ennen kyseistä tapahtumaa ja juuri sen jälkeen. Enempää en kerro, koska paljastaisin liikaa.

En ole aivan kohderyhmää tälle kirjalle, mutta se ei haitannut. Kirjamakuni on riittävän elastinen, jotta kykenen lukemaan sujuvasti kaikenlaista. Olen tänä kesänä ja nyt alkusyksystä seurannut omaa esiteiniäni, 11-vuotiasta tytärtäni, joka on hurahtanut lukemiseen kaksin käsin. Hänkin lukee kirjan päivässä - toisinaan koulupäivinäkin! - ja uusimman Risto Räppääjän seuraksi samana päivänä upposi myös Minecraft-opas. Nyt kirjastosta on lainassa Timi Möhlärin toinen osa sekä vino pino uuden polven tyttökirjoja, jotka kulkevat nimellä Frendejä ja kundeja (tai jotain sellaista Cathy Hopkinsilta). Uskon, että tyttäreni pitäisi tästäkin kirjasta jo nyt. Ehkä annan hänen sen lukea tai ainakin saatan viedä hänet elokuviin tämän kirjan elokuvaversiota katsomaan SF Filmin ystävällisesti lahjoittamilla kahdella elokuvalipulla (tai otan mukaan Tomin, jos hän kykenee). Joka tapauksessa päivitän tämän postauksen, jahka pääsen elokuvaa katsomaan ja kerron, herättääkö elokuva samanlaisia ajatuksia. Ylipäätään pyrin aina lukemaan ensin kirjan ennenkuin katson elokuvaa (ja harvemmin elokuva ylittää kirjaa).

Jos vielä jään -kirjaa lukiessani mietin, että vaikka kyseessä on myös rakkaustarina, ei kirja hairahdu mitenkään harlekiinimaisesti standardikaavaan (tutustuminen, rakastuminen, ryppy rakkaudessa, mahdollista juonittelua tai suuria vastoinkäymisiä, yhteen palaaminen, ihana tulevaisuus onnellisina elämänsä loppuun asti). Hauska - jos kirjan vähän murheellisessa aihepiirissä niin nyt voi sanoa - rakenne tekee sen, että lukija jää pohtimaan, mitä hän itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miten pohtisi jäämistä tai lähtemistä.

Ja kyllä se "peruuttamattomasti kohtalokas tapahtuma" on tosiaankin aika murheellinen. Eikä tarina ole mitenkään tavallinen vaikkei se mahdottoman syvällinenkään ole. Ei kaiken tarvitse olla. Suosittelen esiteineille, teineille ja heidän äideilleen.

Päivitys 6.10: Viikonloppuna kolme naisihmistä, iältään 35, 30 ja 27, kävi katsomassa Jos vielä jään -elokuvan. Pyysin suoria kommentteja ja tässä niitä seuraa: 

"Meitä oli kolme katsomassa elokuvaa ja tässä meidän mielipiteet elokuvasta: Perusdraamaa. Ei varsinaisesti lokeroitu pelkästään teineille. Hieman köyhä juoni, ehkä ennalta arvattava. Koskettava. Erilainen loppu olisi todennäköisesti säväyttänyt enemmän, koska elokuvassa ei nyt päässyt pintaraapaisua syvemmälle. Tv-sarjamatskua, kerran katsoo. Hyvä elokuva herättää ajatuksia. Tämä ei oikeastaan muuta kuin sen faktan että elämässä joutuu joskus tekemään todella vaikeita valintoja."


Gayle Forman: Jos vielä jään
BON WSOY


keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ei nipottavalle lukijalle

Kirsi Merimaa oli minulle nimenä entuudestaan tuntematon ja nappasin Hotelli Kalifornian hetken mielijohteesta kirjaston tyrkkykarusellista. Takakansi lupaili hyvää. Hotelli Kalifornia on tekijänsä kahdeksas romaani.



Jostain syystä minuun iski nipotus lukiessani. Tai no, sitä ei voinut välttää. Luen pilkuntarkasti ja huomaan kirjoitusvirheet ja epätarkkuudet niin helposti, että se jo häiritsee omaa lukemistani. Ainakin, jos virheitä on paljon. Soljuva juoni ei siinä auta. "Hiilidioksiini" (s. 75) voisi mennä vielä kieli poskella -ilmauksena, mutta "Mincraftia" pelataan sivulla 120, se on jo virhe. Myös "By, by my darling!" (s. 38) voisi olla vitsi, vaan ei ole, koska se on kirjan henkilön huudahdus.

Päähenkilöä kutsutaan nettiaddiktiksi ja nettifriikiksi ja siitä on osoituksena se, että hän surffailee netissä aamuyöhön asti. Tuolla perusteella aika moni voisi itseään friikkinä pitää. Kirjassa puhutaan myös internetin pimeästä puolesta, mutta se jää maininnan tasolle. Joissakin kohdissa tiputellaan muka huolimattomasti eri pelien tai vertaisverkkojen nimiä, mutta mikään ei vie niitä yhtään syvemmälle eikä lukija opi niistä mitään uutta. Ei jännärin toki mikään oppikirja tarvitse olla, mutta moni muu kirjailija avaa käsitteitä hiukan syvemmälle auki, etenkin ns. ajankohtaisissa asioissa.

Natkutus sikseen, Hotelli Kaliforniaa oli oikein mukava lukea. Tapahtumat kuvataan elävästi ja tapahtumapaikat niinikään heräävät henkiin lukijan mielessä. Myös Arabiaemiraateihin kirjoitetut henkilöhahmot vaikuttavat autenttisilta.

Kirjan luettuani googlailin Kirsi Merimaata, joka paljastuukin kahden kirjailijan pseudonyymiksi (Marja Lennes ja Pirjo Peltoniemi). Myllylahti kustantajana on myös kiinnostava ja ennätinkin lukea myös syksyn uutuusluettelon ja huomata, että Kirsi Merimaa -nimen alla ilmestyy pian myös uusi jännäri.

Vaikka pieniä epätarkkuuksia poiminkin tämän postauksen aluksi, aion jatkossakin bongailla myös näitä ennenlukemattomia dekkaristeja, koska on mukava saada lukea niin aloittelevien kuin vähemmän tunnettujenkin kynäilijöiden kirjoja.

Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia
Myllylahti

tiistai 2. syyskuuta 2014

Tämän jo tiesitkin: lämmintä arkihuumoria ei ole liikaa

Tainalla tökkäsi Roope Lipastin Halkaisukirvesmies: jutut, jotka Kotivinkissä naurattavat ja viihdyttävät, eivät kuulemma kanna kokonaisen kirjan mittaa. Suuresta kotiseuturakkaudestakaan ei ollut apua, kirja jäi kesken.



Minulla ei tökännyt. Samalla tavoin kuin romaanit Rajanaapuri ja Perunkirjoitus, myös Halkaisukirvesmies tuo hyvää mieltä ja harmittoman turvallis-mukavaa viihdettä. Totta kai kolumnikokoelmassa on huonoja puolia, maneerit ja sapluunat loikkivat silmille kuin muinaiset roomalaiset. Mutta antaa loikkia, lämmintä ja perhekeskeistä arkihuumoria ei kirjoiteta yhtään liikaa. Siksihän Lipastin kolumneilla on niin paljon lukijoita. Ja toisaalta samasta syystä tämän blogitekstin informaatioarvo lähenee nollaa.

Olen kuitenkin myönteisen arvion velkaa, koska kirjoitin vähän aikaa sitten niin tylysti Lipastin Virtanen-satiirista (joka on huono): niin monta hyvää hetkeä olen kolumniensa vierellä viettänyt, että tasapainon palauttamiseksi asia tässä todettakoon.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot
Atena