keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Anarkiaa Järvi-Suomessa

Pasi Ahtiaisen esikoisromaani Jokakelin mies kertoo alakoulun opettajana työskentelevästä Niilosta, joka potee keski-ikäisen elämäntuskaa: kaikki on niin kovin harmaata ja tavallista, eikä mikään tunnu miltään.



Niilo päättää lähteä anarkistien matkaan ja päätyy polttamaan koulunsa ja avioeroon - ehkä. Jossain päin Järvi-Suomea anarkistimerirosvona riehuessa kun on vaikea tietää mitä entiseen elämään nyttemmin kuuluu.

Tarina ei ole uusi, variaatioita on nähty esimerkiksi Juoksuhaudantiessä tai elokuvassa Rankka päivä. Tarinan opetuskin on kuultu ennen, mutta hetkessä elämisen merkityksestä muistuttajia tarvitaan aina.

Ahtiaisen kerronta on sen verran tuoretta ja villin mielikuvituksekasta että kirja pitää otteessaan ja luikahtaa nopeasti. Jos elämäsi on tylsää, lue tämä.

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus


tiistai 28. lokakuuta 2014

Voita liput Jo Nesbø -iltaan Helsingissä


Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø vierailee Helsingissä 4. marraskuuta. Nyt sinulla on mainio mahdollisuus voittaa liput Dekkari-iltaan Jo Nesbøn kanssa!

Ole nopea ja osallistu kilpailuun kommentoimalla tätä blogikirjoitusta (tekstin alalaidassa) ja lähettämällä yhteystietosi sivun oikean laidan yhteydenottolomakkeella (kirjoita yhteydenottolomakkeeseen yhteystietojesi lisäksi Jo Nesbø).  Arvomme 2 x 2 pääsylippua perjantaina 31.10 klo 20 kaikkien siihen mennessä osallistuneiden kesken. Yhteystietojasi emme luovuta mihinkään ja poistamme kaikki kilpailuun liittyvät viestit kilpailun päätyttyä. 

Jos et luota arpaonneesi, voit varata paikkasi myös Tiketistä hintaan alk. 11,50 eur/lippu. 



Arvontapalkinnot tarjoaa Bonnier Books. Kiitos siitä!


lauantai 25. lokakuuta 2014

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta

Helsingin kirjamessut jätti Turun kirjamessut aivan täysin varjoonsa. Yhtään en kykene vetämään kotiin päin, en vaan voi. Messut jatkuvat vielä huomisen ja vaikka vietin messuilla kaksi päivää, en nähnyt kaikkea, en ehtinyt.


Kaikki oli suurempaa ja kaikkea oli enemmän, myös ihmisiä.




Yritin hillitä itseni, etten heti olisi shoppaillut, mutta instagramista ja facebookista olin jo etukäteen nähnyt tuttujen shoppailuja ja tietysti tuli sellainen olo, että jos ne kaikki ihanat kirjat vaikka loppuvat... 

Ruotsalaisdekkaristi Åke Edwardson julkaisi syksyllä jälleen uuden Erik Winter -dekkarin ja sen kunniaksi häntä pääsi tapaamaan. Erik Winter on aika tapaus ja esitinkin Åkelle kysymyksen, koska halusin tietää, kuinka paljon häntä itseään on Erik Winterin hahmossa. Paljon, hän myönsi, ja jatkoi, että tosin hän itse juo paljon vähemmän. Liken tilaisuudessa Åke myös ystävällisesti signeerasi oman kappaleeni, jonka sain Likeltä jo ennen kirjamessuja (kiitos siitä!). Kirja-arvioni seuraa hiukan perässä, tässä vain päällimmäiset.


Kuvassa Åke Edwardson varmistaa nimeni kirjoitusasua nimilapusta :) 

Kuljin messuhallissa kuin kunnon japanilaisturisti eli kamera kaulalla heilumassa. Näpsinkin eri lavoilta kuvia. 


Pirkko Saisiota ehdin kuulla vain hetken, mutta hän puhui lämpimästi ja viisaasti ja inhimillisesti. Oli hauska kuulla, että hän potee kirjoittamisen suhteen kovin perustavanlaatuista ja yleistä ongelmaa: kun kirjoittamiseen on aikaa, se ei edisty ja kun olisi syytä tehdä jotain muuta, tulee kirjoittamisinto. 



Minna Lindgren kertoi Ehtoolehdon pakolaisista heti Pirkko Saision esiintymisen jälkeen samalla lavalla. Vain osa yleisöstä vaihtui, mistäköhän se kertoo? Minna Lindgren tosiaan osaa paitsi kirjoittaa myös puhua - ja ottaa yleisönsä. Minna taustoitti Ehtoolehto-trilogiaansa (kolmas osa on tulossa) ja kertoi, miten hän tutustui palvelutaloelämään isänsä vanhetessa. 



Kävin myös tutustumassa Myllylahden osastoon ja uutuusdekkareihin. Niistäkin tulee blogiin jatkossa lisää... 

Kirjamessuviikolla minua onnisti ja sain kirjastosta lainaan Varistyttö-trilogian kakkosen ja kolmosen. Tosin jokerilainaan, eli vain kahdeksi viikoksi, mutta olin aivan sykkyrässä ja mykkyrässä onnesta. Kunnes kuulin, että kirjamessuilla trilogiaa myydään 65 euron yhteishintaan ja sehän oli minulle tarjous, jota en voinut ohittaa. Varistytön takakannessa on maininta "...pyyhkii Stieg Larssonilla pöytää..." joka riitti minulle taannoin innoitukseksi lukea kyseinen kirja ja olin myyty. 



Erik Axl Sund on nimi kirjojen ruotsalaiselle kirjoittajakaksikolle, joka Otavan lavan haastattelussa kertoi (kovin hiljaa, muuten, sillä viereisen lavan Suomi-poika kailotti kaiken yli) tehneensä kirjojen karmivat kannetkin itse. Ja heillä on Tukholmassa myös yhteinen galleria. Kaksikko oli haastateltavana lavalla jos toisellakin messujen aikana, mutta minä pääsin heitä näkemään vain tuon yhden kerran. Mutta sain toki kirjoihini signeeraukset. Joten maanantaina Jyrkkälän sivukirjaston uutuushyllyyn palautan nuo kaksi uusinta nopeimmalle lainaajalle ja nautin ikiomasta trilogiasta.


Ihkaoma kappaleeni Varistytöstä. 



Tänään aamu alkoi mukavasti WSOY:n ja Tammen bloggaribrunssilla, jossa meitä hellittiin aamukahvilla ja kirjailijoilla. Ella Kanninen haastatteli iloisen sujuvasti monella kielellä ja kuulimme niin kirjojen juonista kuin itse luomistyöstäkin. Sekä monenmoista hauskaa.


Maritta Lintunen kertoi kiehtovasta Hulluruoholasta.


Sinikka Nopolalta on ilmestynyt Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Hän opetti myös, että banaani on tampereeksi "ponooni". Parhaita osuuksia valitessaan hän myös kertoi hämäläisittäin miettineensä, mahtaako kukaan niistä pitää.  


Jari Järvelä hauskuutti paitsi yleisöä myös Ella Kannista. Uutuuskirja Särkyvää pääsi lukupinossani aika korkealle. 


Riina Katavuoren Wenla Männistö on kirja, jota hän kirjoitti monta vuotta. Hieno, hieno kirja. Se päätyi nyt Tomin lukulistan ykköseksi, joten blogissa siitä kuullaan pikapuoliin. 


Norjalainen Kim Leine oli puhumassa kirjastaan Ikuisuusvuonon profeetta, joka sai vuonna 2013 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Kirja on nyt ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa ja löytyy onnellisesti myös meidän kirjahyllystämme. Siitä lisää toisella kertaa!


Italialainen Paolo Giordano tuli kertomaan uutuuskirjastaan Ihmisruumis. Ella Kanninen jutusteli ensin Paolon kanssa italiaksi, minkä jälkeen hän alusti hengästyttävällä tahdilla suomeksi kirjan syntyhistoriasta ja siitä, miten hän jo aiemmin sai ajoitettua haastattelun Paolon kanssa. Suomeakin voi puhua papattaa lujaa tahtia, sillä italialaiselle Ellan puhetulva kuulosti siltä, ettei siinä ollut lauseiden saatika sanojen välejä lainkaan. Hauskaa. Sinikka Nopola kysyi Paolo Giordanolta kirjoittamisen helppoudesta:
- Do you get a flow, is writing easy?
- No! I hate working. I wait until out of exhaustion I start writing, being fed up of waiting. And I hate the first version of a book. 
(Kirjoitin muistiinpanoja hiukan koukeroisesti, joten aivan sanatarkka ei tuo yläpuolen sitaatti ole.)

Kiitokset Bonnierin - siis WSOY:n ja Tammen - väelle mukavasta aamupalasta ja tilaisuudesta kuulla suoraan kirjailijoilta uutuuksien taustoja. Arvokasta! 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS oli kutsunut bloggareita myös tapaamiseen. Tilaisuuden aluksi Eva Wahlström kertoi uudesta kirjastaan - ja Evan poistuttua paikalta tiedottaja paljasti, että monelle on ollut kova pala se, että SKS julkaiseen nyrkkeilijän uraa käsittelevän kirjan. Kirja on kuitenkin saanut hienoa palautetta ja se kertoo huippu-urheilijan pohdinnoista uran jatkamisesta ja muun elämän yhdistämisestä. SKS:ltä on ilmestynyt tänä syksynä monta kiintoisaa kirjaa ja aionkin tutkailla uutuusluetteloa tarkemmin.


Valovoimaisen Eva Wahlströmin habaa kelpasi esitellä. Kirjaa myös. 


Tapasin myös Myllylahden osastolla kirjailija Jaana Lehtiön, jonka dekkarista kirjoitin aiemmin tällä viikolla. Hän kertoi valineensa komisariolleen nimen pohtimalla jotain mahdollisimman tavallista nimeä. Sattuipa sitten niin, että Juha Muhosia löytyy Porvoosta (jonne kirjat sijoittuvat) ja kirjan julkistustilaisuudessakin oli ollut yksi paikalla. Eli joudun siis elämään sen tietouden varassa, että Muhosia ja Kutvosia löytyy Suomesta paljon ja sitä minun lienee syytä sietää.


Kuvassa oikealla on porvoolainen kirjailija Jaana Lehtiö ja vasemmalla Myllylahden syksyllä ilmestyvän dekkarin tekijä Tiina Martikainen. 

Elisa Kirjan osastolla käytiin vielä hyviä keskusteluja sähköisestä kirjasta. Minullakin mukana kulkee aina vähintään kännykkä, jonka Elisa Kirja -sovelluksella luen lääkäreiden odotushuoneissa Hyvä aviomies -kirjaa sivun pari kerrallaan. Saa nähdä, koska saan sen kirjan loppuun. Lukukokemus on kuitenkin erilainen. iPadilla luen paljon kirjoja sähköisessä muodossa ja täytyykin tehdä jokin blogipostaus puhtaasti sähköisestä kirjasta. Voin suositella! (Ja messuviikolla hyödynsin kolmen kirjan kohdalla Elisa Kirjan mainioita messutarjouksia: 3,90 eur / päivän kirja.)


Ja tässä pikaisesti polvilta täräytetty kännykkäkuva, johon tiiviistyy puolet bloggarin elämän gloriasta: bloggaritapaamisen pikkusyötävät. Herkkuja! Kiitos Elisa Kirja. 


Kerrosta alempana oli kirjamessujen kanssa samaan aikaan ruokamessut. Kahden päivän aikana ennätin pikaisesti käväistä siellä moikkaamassa entistä työkaveriani Sirpaa, jonka Umbria.fi -osastolla oli aika vilinä. En edes viitsi aloittaa kertomusta siitä, minkälaiset helsinkiläiset ruokamessut olivat turkulaiseen pikkupikkuserkkuunsa verrattuna. 

Paljon mahtui kahteen päivään. Nyt meillä on isot kirjapinot odottamassa lukuhetkiä ja paljon uutta blogattavaa. Oli hirmuisen hauskaa nähdä muita bloggareita, vaikka en voi luvata, että jatkossakaan osasisin yhdestää nimiä ja kasvoja blogeihin. Hyvä alku, kuitenkin. 




perjantai 24. lokakuuta 2014

Esileikki ensiasunnossa

YSari Pöyliö on kemijärveläinen toimittaja, ja Pölynimurikauppias on hänen esikoisteoksensa. Kirja on hyvä. Se on niin hyvä, että sen puolesta harmittaa: se ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, minä ainakin törmäsin siihen vain vahingossa.





Syykin on selvä. Pölynimurikauppias on novellikokoelma, ja siitä ei kai koskaan pääse yli eikä ympäri että novellit nähdään jonkinmoisina harjoituksina sitä oikeaa eli romaania varten.

Novelli on iltalenkki ennen maratonia. Novelli on tapas ennen pihviä. Novelli on esileikki. Novelli on ensiasunto, se on mopoauto. Siinä on apupyörät.

Pölynimurikauppiaan potentiaalista lukijakuntaa kaventaa lisäksi äiti-teema, puolet ihmiskunnasta vaihtaa kirjan Alistair MacLeaniin heti alaotsikon huomattuaan ettei uskottavuus mene.

Mutta Pöyliön kirja kannattaa silti lukea, sillä tarinat ovat huikeita. Riehakkaanroisit jutut ovat täynnä hienoja huomioita ja kielikuvia, ja mielikuvituksen lennokkuudessa ei ole tingitty: kuollutta äitiä kuljetetaan säkissä pierujen säestämänä, ja elävillä äideillä on pallo hukassa tai mopo keulimassa.

Ja sitä paitsi viimeinen novelli kietookin yllättäen tarinat yhteen, niin ettei teos oikeastaan olekaan ihan oikea novellikokoelma vaan vähintään hipoo romaanin rajoja.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Atena

torstai 23. lokakuuta 2014

Miten muistaisin Muhosen?

Olen koukussa dekkareihin, turha sitä on kieltää. Tuo rakkaus syntyi varmaan joskus teininä, kun olin ensin kahlannut Kotiopettajattaren tyttären sun muut yleisemmät englantilaiset perusteokset ja jatkanut siitä dekkarimaailmaan ja perusbrittiläisiin Neiti Marpleihin, Sherlock Holmeseihin ja muihin. Brittiläisten dekkareiden jälkeen maailmaan mahtui ruotsalaisiakin, satunnaisesti Kay Scarpettaa ja sittemmin ihan kotimaisiakin, tosin harvakseltaan. Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen takuuvarmat tuotannot olen kahlannut ja olen kaivannut muitakin, joihin takertua.



Myllylahti lähetti ystävällisesti pureskeltavaksi Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla. Kirja on Murhamylly-sarjaa. Jaana Lehtiö on porvoolainen ja kirjan tarina sijoittuu myös Porvooseen. Pidän pikkukaupungeista ja niihin sijoittuvista tarinoista. Jostain syystä dekkarit ovat mielestäni parhaimmillaan pienissä ja herttaisissa ympyröissä. Se lienee yksi "cosy crimen" perusasioista. Camilla Läckberg, Viveca Sten ja Anna Janssonkin kirjoittavat pienistä ympyröistä.

Lehtiön päähenkilö on mies, erotuksena näille aiemmin mainitsemilleni dekkarihahmoille (poislukien Sherlock Holmes). Miehet sinänsä ovat ihan jees, mutta jokin ronskeissa poliisisedissä vie mielenkiintoani pois. Johtuukohan siitä, että samaistun helpommin niihin keski-ikäisiin naisiin, jotka ovat yleensä suosikkieni päähenkilöitä? 

Lehtiö käyttää mukavasti rivejä maisemien ja ympäristön kuvailuun, siitä pidän kovasti. Enemmänkin, ja värikkäämmin sitä soisin tapahtuvan, outipakkastyyppisesti. Viime Porvoon visiitistäni on jo muutama vuosi, mutta hiukan alkoi houkutella uusintakäynti. Vinkiksi Lehtiölle: Porvoon kauniita maisemia ja matkailuvaltteja voi surutta käyttää hyväksi! 

Mutta mikä minussa on? Nimisokeus? J.K Rowlingin Paikka vapaana ja Minna Lindgrenin Ehtoolehto jo olivat tehdä tepposet nimien kanssa ja taas se iski. Minulla nimittäin kului surkean paljon energiaa siihen, että erotin Kutvosen ja Muhosen. Vielä kun kolmanneksi lisättiin Vuori (lisää u-kirjainta), piti palata kerran jos toisenkin tarkistamaan nimiä. Olkoonkin, että poliisikulttuuriin kuuluu armeijatyyppisesti sukunimillä puhuminen, käytetään sukunimiä kirjassa välillä muistakin henkilöistä.

Tässä esimerkki näistä nimistä (sivulta 127):

Muhonen oli huomannut Näätämön ja Kutvosen heittämät silmäykset uusimpaan tulokkaaseen, joka oli astunut huoneeseen Sääksmäen ja Muhosen vanavedessä.

Kirjassa on toki paljon myös naisia, heihinkin viitataan usein vain sukunimillä. Taidankin Helsingin kirjamessuilla etsiä Jaana Lehtiön käsiini Myllylahden osastolla ja kysyn häneltä nimivalinnoista. Ellen unohda. 

Kirjoitusvirheitä en huomannut, kirja on huolellista työtä, mutta seulasta on päässyt läpi hassu sana: minimaallinen (sivu 168, "...vaara tulen leviämisestä olisi minimaallinen..."). Tomin kanssa leukailimme sanan kanssa: onko minimaallinen lähes taivaallinen eli vain vähän maallinen? Ehkä se liittyy kirjassa taustalla olevaan hengelliseen yhteisöön. No, oikolukuohjelma päästää tuollaisenkin läpi, ihminen kai ei?

Jaana Lehtiön ensimmäistä dekkaria en siis ole lukenut. Tämä kakkonen on oikein lupaava. Opin jo, että Juha Muhonen on päähenkilö ja että häntä tehdään lukijalle tutummaksi. Muhonen - siis Juha - vaikuttaa oikein sympaattiselta hauskoine pullapaheineen. Hänen tyttöystäväänsä, Elleniin, viitataan ainoastaan etunimellä. Vielä kun Muhonen tehdään tutummaksi lisäämällä pieniä yksityiskohtia, hän kasvaa mainioksi dekkaripäähenkilöksi, johon voi olla helppokin päästä kiinni. 

Itse rikos (murha, sen verran paljastan) on aika tavanomainen, mutta yhteisö tuon rikoksen ympärillä on jo sangen kiehtova. Se lienee ihan kirjan parasta antia. 

Uutta kotimaista jännitysromaania kaipaavalle suosittelen Lehtiön Muhosdekkaria kivana lukukokemuksena ja jään odottelemaan kolmatta.

Jaana Lehtiö: Uutta auringon alla


tiistai 21. lokakuuta 2014

Japanilaisessa kirjallisuudessa tapahtuu

Niiden muutaman opuksen perusteella joita olen lukenut voi japanilaiselta kirjallisuudelta odottaa lähinnä kahta asiaa. Ensiksikin kaikki on pientä ja vaatimatonta ja kurinalaista ja yksinkertaista, ja toiseksi mitään ei tapahdu, vaikka odotuksia kuinka viriteltäisiin. Ei tapahdu. Ei vaan tapahdu.



Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Haruki Murakamin kirjoista otetaan miljoonapainoksia ja mies oli esillä tämänvuotisissa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ennakkospekulaatioissa.

Tuore Värittömän miehen vaellusvuodet on kyllä kurinalainen teos, ja sanat kuten yksinkertainen ja vaatimaton esiintyvät usein kirjassa kuvaamassa ihmisiä ja tapahtumia. Mutta kun Murakami herättää odotuksen, jotain myös tapahtuu! Asiat selviävät, ihmiselle uskalletaan puhua, puhelimeen vastataan.

Juoni etenee.

Ei ihme että nobelia meinaa pukata ja "kansainvälinen suosio on huikea", kuten kansilehdellä tokaistaan. Ilmiö on samankaltainen kuin jos autoon asennettaisiin yllättäen moottori.

Tosin ihan loppumetreillä puhelimeen ei enää uskalleta vastata. Pitäähän Murakamin kuitenkin todistaa japanilaisuutensa, ettei ihan rikkuriksi leimattaisi.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hieno teos. Murakamin kielessä ei ole mitään kikkailevaa, mutta tenhoavaa se on kyllä, ja Raisa Porrasmaan suomennos on hieno. Murakami kirjoittaa mielenkiintoisia pieniä ja keskisuuria tarinoita, joissa päädytään isojen, elämänkokoisten asioiden äärelle. Keski-ikäistyvän tyhjyyden tunne lienee kaikille tuttu, siksi tekstiin on helppo samastua.

Ja onhan kirjassa pitkä Suomi-jakso - tosin suomalaisuudella sinänsä ei ole erityisempää tehtävää, se on vain yksi näyttämö yhdessä kohtauksessa. Lazar Bermanin soittama Lisztin Vaellusvuodet-pianokappale kulkee yhtenä runkona kirjassa, mikä on myös mukavaa, klassinen musiikki kun ei kai viime aikoina kirjallisuudessa ole kovasti juhlinut.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi
Keltainen kirjasto

Murakamin kirjat kätevästi ilman postikuluja Bookysta

maanantai 20. lokakuuta 2014

Hervotonta hihitystä - mutta kenelle?

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on kirja, jonka lukemisen ja kokemisen muistan tarkkaan. vaikka siitä on jo yli kuusi vuotta. Kokemus oli vahva. Turkulaiselle Ruotsi on lähellä. Vielä lukioikäisenä tunsin Tukholman paremmin kuin Helsingin, täältähän pääsee niin kätevästi laivalla ylitse. Pitkän ruotsin lukijalle Ruotsi, ruotsin kieli, ruotsalaisuus ja kaikenlaiset hassunhauskat yksityiskohdat lastenlauluja myöden tulivat tutuiksi. Ja Miika Nousiainen tavoitti tuon kaiken ihanan hykerryttävästi.



Vadelmavenepakolaista on esitetty näyttämöllä Suomessa jo useammassakin kaupungissa, mutta harmikseni en ole aiemmin teatteriin päässyt sitä katsomaan. Tänä syksynä Turun kaupunginteatteri otti ohjelmistoonsa tämän ihanuuden ja sitähän piti päästä katsomaan.

Myöhästyin lipunostossa ja hyvät arviot saaneen ensi-illan jälkeen ensimmäisille viikoille oli aika turha yrittää saada useita lippuja, ainakaan vierekkäin. Päädyinkin menemään teatteriin yksin ja lupasin viedä kirjan lukeneen teinin teatteriin vielä tänä syksynä.

Turun kaupunginteatterin evakon aikana näytäntöjä on Logomon lisäksi Linnateatterissa. Linnateatteri huokuu laatua ja pientä mittakaavaa ja olikin mukavaa päästä tutustumaan toisen teatterin tekemään produktioon Linnateatterin puitteissa. Tai no, miten sen nyt ottaa, toisen ja toisen. Ehkä en ollut ainoa, joka miettii, että sieltä Linnateatteristahan se Kouki on peräisin, joten laatu lienee taattu.

Käsiohjelma sai heti hymyn huulille. Ruotsin lipun mallinen - kepin nenässä - ohjelmalehtinen toi heti maaotteluhenkeä. Heja Sverige! Käsiohjelma muuten kannattaa ehdottomasti ostaa. Miika Nousiainen kertoo siinä hauskasti, minkä kohtauksen (joka muuten elää läpi koko näytelmän) hän kirjoitti yksinomaan näytelmäkäsikirjoitukseen. Siitä ei nimittäin kirjassa puhuta halaistua sanaa!



Aulassa oli saavuttuani huolestuneen näköisiä seurueita parikin. Ymmärsin kiihkeästä puhelinkeskustelusta, että seurueista osa oli erehtynyt menemään Logomoon ja oikeaan osunut osa seurueesta jännäsi, pääsisivätkö kaikki paikalle. Näytännön jo alettua ketään ei päästetä sisälle ennen väliaikaa. Tiukka peli. En tiedä, olivatko viereeni paikat varanneet näitä radan varteen harhailemaan jääneitä, sillä tyhjää siinä oli usean paikan verran myös väliajan jälkeen. Vähän harmitti, sillä siihen olisi nimittäin hyvin mahtunut teini jos toinenkin. Tuosta kuitenkin voidaan päätellä, että tieto kaupunginteatterin muutosta Logomoon on mennyt liiankin hyvin perille.

Ja sitten päästiin aloittamaan. Reunapaikaltanikin näki kaiken oikein hyvin. Mikko Virtanen marssi katsomon halki näyttämölle ja aloitti. Kouvola ja tuulipukuiset vanhemmat tuotiin esille juuri niin sopivasti, että kukaan ei taatusti katsomossa olisi halunnut sieltä olla kotoisin. Tai pukeutua tuulipukuun.

Ruotsalaisuus ja sen vertaaminen suomalaisuuteen hersytti yleisön nauruun kerta toisensa jälkeen. Ja hihitykseen. Ja sellaiseen - tiedättehän - hekotukseen, joka taukoaa vain hengenvedon ajaksi jatkuakseen taas kahta kovempana ja josta osa on sitä ihanaa vapautunutta naurua, kun naurunsa keskellä tajuaa, että muutkin nauravat ja että nauraa saa ja että tämähän on ihanaa. Ja nauraa tosiaan saimme. Miten ne ruotsalaiset puhuvatkaan meille suomalaispoloille englantia vaikka kerta toisensa jälkeen yritämme solkata ruotsia. Miten siellä Skansenilla jaksetaankaan yhteislaulaa. Ja ovatko suomalaiset pelkkää kliseetä? Entäpä ruotsalaiset?

Linnateatterin lavalla on Vadelmavenepakolaisessa monologeihin tottuneelle teatteriyleisölle suorastaan ahdasta. Tai ainakin siellä on useampia näyttelijöitä, nimittäin kuusi. He esittävät toki vielä useampia rooleja, mutta tällä kertaa lavalla on aika meno.

Kun näytäntö päättyi, ulos valui iloinen yleisö. Ulkona satoi vettä kaatamalla - suomalaistyyppisesti - mutta aika moni taisi saada useammankin vuoden pidemmän elämän niillä nauruilla. Kyllä näytelmässä vakavampikin puoli oli tai ainakin syvällisempi ajatus. Suomi ei sittenkään ole pöllömpi paikka ja suomalaisetkin taitavat olla aika reiluja. Niin, ja ruotsalaiset eivät ajattele ollenkaan ikävästi meistä.

Vadelmavenepakolainen oli nappisuoritus. Se nauratti juuri niin kuin pitääkin ja vähän vielä päälle. Nauratti niin, että sitä muistelee mielellään vielä pitkään. Ei suurta tunteenpaloa mutta onneksi ei pitänytkään. Näyttelijät hoitivat työnsä moitteettomasti, Aleksi Meaneyn ohjaus oli ymmärtänyt asian oikein ja Stefan Karslssonin esittämä Mikko Virtanen - eli Mikael Andersson oli aito kuin mikä. Mikko Rasilan Mikael Andersson oli myös vallan mainio. Aion mennä vielä toistekin sitä katsomaan, kunhan liput saan useammallekin perheenjäsenelle.

Vadelmavenepakolainen
Turun kaupunginteatteri, Linnateatteri
Käsikirjoitus: Mikko Nousiainen
Ohjaus ja sovitus: Aleksis Meaney

tiistai 14. lokakuuta 2014

Gone girl - kirjaa parempi kokemus leffateatterissa

Sain SF Filmiltä kaksi lippua elokuvaan Kiltti tyttö - Gone girl ja lupasin blogata elokuvasta. Teenkin sen mielelläni, sillä kirjan kahlasin läpi jo aiemmin ja on aina kiintoisaa vertailla kirjaa elokuvaan.


Kuva: SF Film


Kiltistä tytöstä kirjoitin blogiin jo kesällä, tuon kirjoituksen löydät täältä. Kirjaa oli hehkutettu jo pitkään ja minä kyttäilin sitä kirjastosta ja lopulta sain sen lahjaksi. Ja sitten kirja unohtui alun jälkeen hyllyyn. Kiltin tytön jälkeen ennätin lukea Gilian Flynnin Pahan paikan, josta pidin kovasti.

Elokuvan alkuteksteistä bongasin Gillian Flynnin nimen tittelin "Screenplay" edessä. Se tarkoittanee elokuvakäsikirjoitusta. Mietin jo ennen elokuviin lähtöä, miten elokuvassa mahtaa toimia kirjan rakenne, jossa Nick ja Amy vuorottelevat kertojina. Ehkä juuri Gillian Flynnin ansiota tai syytään oli se, että elokuva oli hyvin uskollinen kirjalle. Vaikuttavan uskollinen.

Kaikki varmasti tietävät, miten ontolta tuntuu, kun on kuvitellut jonkin kirjan henkilön tai radioäänen tietyn näköiseksi. Kovin usein näyttelijöiksi on valittu aivan väärän näköiset ihmiset, toisaalta Garpin maailman päähenkilöä ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Robin Williams. Kiltissä tytössä Amyn ja Nickin hahmot istuvat täysin näyttelijöiden ääneen, olemukseen ihan pienintä huokausta myöden.

Tomi ei Kilttiä tyttöä ole lukenut ja vähän jännitin, mitä hän on mieltä naisvaltaisen yleisön keskellä. Elokuvan 2 tunnin ja 29 minuutin pituus oli aikamoinen, mutta muuten hän vaikutti viihtyneen. Naiselokuvaksi hän ei Kilttiä tyttöä väittäisi eikä se siltä tuntunutkaan. Ohjaaja David Fincher osaa työnsä erinomaisesti, kuvaus on hyvää ja elokuvan värimaailma ja pikkukaupungin kuvaus ovat moitteettomia, nautittavia.

Kun saavuimme kotiin, nappasi Tomi kirjan esille ja tarkisti, alkaako kirja samoilla sanoilla kuin elokuvakin. Alkaa. Kutakuinkin ja varsin kiehtovasti.

Tällä kertaa elokuva ylitti kirjan. Tai ainakin elokuvakokemus oli parempi kuin kirjakokemus. Suosittelen elokuvaa kaikille hyvän jännityksen ystäville. Veri ei lennä (kuin kerran) ja mistään kauhusta ei varsinaisesti ole kyse, vaan psykologisesta jännityksestä ja ihmismielen ja -luonteen synkistä puolista.

Gone girl - Kiltti tyttö
Ohjaus: David Fincher
Perustuu Gillian Flynnin samannimiseen kirjaan

Kinopalatsi, Turku
ti 7.10.2014

Ihan maailman paras kirja

8-vuotias poikani on ollut suuri Tatu ja Patu -fani jo monta vuotta. Ennen lukemaan oppimista kirjoissa parasta antia olivat tietysti kuvat, joita katselemalla nuori mies vietti tovin jos toisenkin. Kun lukutaito kehittyi, saattoi hän lukea kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen sanoja tavaillen ja tuttua tarinaa muistellen.



Uljas sai Tatu ja Patu, syömään! -kirjan mummilta synttärilahjaksi. Hän oli kirjasta jo kuullut etukäteen ja ahmaisi sen nopeasti. Ja mitäs sitten tapahtuikaan? Äidille tuli tiukka määräys: nyt tehdään pinaattilettuja!



Niitähän tehtiin! Uljas oli vaikuttunut kirjan (muka ainoasta) ruokareseptistä ja halusi ehdottomasti herkkuruokaansa. Ruokaa yhdessä tehdessämme hän pohti miksi niin paha (pinaatti) maistuu niin hyvältä. Tässä piilee pieni paradoksi, sillä pinaattikeitto ja -letut ovat aina olleet hänen herkkuruokaansa, joten pinaatin pahuus on jostain opittua. Oikeasti kirjassa on paljonkin ruokaohjeita, mutta niihin ei nirso ruokailija halunnut äidin kiinnittävän huomiota.



Letuista tuli huippuhyviä ja siitä saamme varmasti kiittää sekä kirjan ansiokasta reseptiä että kerrassaan hulvatonta tarinaa, jossa tuo resepti käydään läpi. Tarinan päähenkilöt ovat Tatu "Tsyrki" Tsukkula ja ystävänsä Patu "Kordon" Rämsi.

Toinen käytännön hyöty kirjasta tuntuu olevan se, että 8-vuotias Uljas on sisäistänyt hyvin vahvasti sen, että "likaisista räteistä tulee haisevia ja rumia". Siisteyspuoli on kirjassa myös käsitelty opettavaisesti.

Lopuksi vielä pieni haastattelu:

- Mikä kirjassa oli parasta?
- Sellainen, että mitä tapahtuu, jos resepti luetaan huonosti.
- Mikä kirjassa oli huonointa?
- Se pitäisi keksiä. Emmää tiiä.
- Montako kertaa olet lukenut kirjan?
- Viisi kertaa.
- Mitä jäi parhaiten mieleen?
- Ruokavääriäinen.
- Mikä se on?
- Sii on sellainen. Se ei osaa käyttäytyä ruokapöydässä. Vähän niinkuin minä joskus. Osaan mutten käyttäydy.
- Oliko Tatu ja Patu, syömään! hyvä kirja?
- Ihan maailman paras.

Turun kirjamessuilla oli tuttuja


Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Otava


Tatu ja Patu, syömään! Bookysta


perjantai 10. lokakuuta 2014

Ruotsissa ja Kuusamossa osataan

Kun Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ilmestyi, päätin ilman muuta lukea sen. Niagaroittain on ehtinyt vettä virrata Aurajoessa ennen kuin sen nappasin käsiini. Ja vauhdilla eteni ensimmäinen osa, Rakkaus.



Jonas Gardell on suomalaisten oma vävypoika, samaan tyyliin kuin Adam Lambert taannoin. Aina ihanan iloiset Mark Levengood ja Jonas Gardell ovat juuri niin tyypillisen onnellinen ruotsalainen pariskunta kuin Vadelmavenepakolainen vain voi kokea. Ja siksi Jonas Gardellin kipeän upea kirjasarja on niin hieno.

Kirjan henkilöt on kuvattu taiten, kauniisti, syvällisestikin. Yhtään hutaisua ei ole. Jokaiseen tutustuu kuin omaan tuttavapiiriinsä ja jokaisen voisi tunnistaa pöytäseurueessa, jos kuvan näkisi, kuvittelisin.

Ensimmäinen osa - rakkaus - tuo välähdyksiä sairaalasängyn viereltä ja samalla kertoo Rasmuksen ja Benjaminin kohtaamisesta kasvattaen heitä lapsista nuorukaisiksi. Ja miten kauniisti se kaikki kerrotaankaan.

Luettuani ensimmäisen osan tuli mieleeni heti Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kummassakin kirjassa kuvataan 1900-lukua, tosin ei aivan identtisiltä vuosikymmeniltä. Toisessa seksuaalinen tasavertaisuus on vielä kaukana ja lain toisella puolen, toisessa laki jo murtuu, mutta käytännön elämässä kaikki on vielä kuin laitonta, piiloteltavaa ja yhteiskunnan silmissä rumaa, vaikka rakkaus on kaunista. Herkkä vapaus on hapuilevaa ja piiloteltavaa.



Ensimmäinen osa jäi pitkäksi aikaa mieleeni. Toinen osa - sairaus - on periaatteessa heti jatkoa ensimmäiselle, mutta nyt sairastaminen on alati läsnä, sairastumista kuvataan ja kuolema on aivan kulman takana. Tunnelma on synkempi ja toivottomampi. Lapsuustarinatkaan eivät ole siitä onnellisimmasta päästä, ne suorastaan ahdistavat.

Rasmus ei kakkososassa ole enää vain herttainen poika, jota kotikonnut ahdistavat. Hän on ärsyttäväkin, suorastaan inhottava. Toisaalta kirjan edetessä vieraillaan Rasmuksen sairaalasängyn äärellä, joka tulee olemaan tarinan väistämätön loppupiste. Ainakin Rasmuksen maallisen tarinan. Benjamin on jäänyt kuvaukseltaan hiukan pinnallisemmaksi raapaisuksi, vaikka pinnallinen hän ei ole. Heidän kaveripiirinsä edustaa stereotyyppistä homojoukkoa, mutta Benjamin säilyttää Jehovan todistaja -henkeään.

Lehdille, muistilehtiöille ja muulle materiaalille tarkoitetuin taskuin varustetussa nahkakotelossa säilyttämänsä Raamatun välistä Benjamin ottaa esiin piirroskuvan ja kiinnittää sen nastalla seinälle.  
Kyse on tavanomaisesta Jehovan todistajien kuvasta, joka esittää hymyilevää perhettä, siinä on hyvin pukeutunut äiti, hyvin pukeutunut isä ja hyvin pukeutuneita lapsia oleskelemassa niityllä järven rannalla, taustanaan Alpeilta vaikuttava maisema.  
Rasmus vilkaisee kuvaa arvostelevasti. "Tuollaisestako te haaveilette?" hän kysyy epäilevästi ja päivittelee asiaa. Benjamin kohauttaa nolostuneena olkapäitään. "Oletettavasti." Rasmus menee kuvan tuntumaan ja tutkiskelee sitä pitkään ja hartaasti, ennen kuin esittää lopullisen arvionsa. "Tehän olette aivan heikkopäisiä. Tanssitaanko?"

Kirjasarja on loistavaa ajankuvaa ja karmea kertomus lähihistorian, aivan parinkymmenen vuoden takaisista, kamalista asenteista ja ihmisten kylmyydestä, julmuudesta ja inhimillisyydestä.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Osa 1: Rakkaus
Osa 2: Kuolema
Johnny Kniga

Jonas Gardellia Bookysta






Yliopistojargonia ja ihan oikeaa asiaakin kirjoittamisesta

Erilaisia kirjoittamisoppaita on olemassa paljon, samoin kuin on kirjoituskursseja jos minkälaisia. Turun yliopisto on kuitenkin ainoa suomalainen korkeakoulu, jossa luovaa kirjoittamista voi opiskella samaan tapaan kuin esimerkiksi kuvataiteita tai musiikkia: perus- ja aineopintojen mittaisena sivuaineena, johon opiskelijat valitaan pääsykokein.



Kirjoittamisen taide & taito on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen oma julkaisu, se on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat ovat tuon oppiaineen opettajia tai opiskelijoita, tutkijoita ja kirjailijoita.

Tällaiselle kirjoittamisesta kiinnostuneelle ihmiselle opus on mielenkiintoista luettavaa. Artikkelit tarjoavat hyviä uusia näkökulmia tekstin tuottamiseen, esimerkiksi aineiston, rakenteen tai henkilöiden näkökulmasta, ja myös kirjailijan työstä kertovat artikkelit avartavat maailmaa - moni asia on tuttu ennestään, mutta eivät kaikki.

Heikompia lenkkejä tässä kirjassa ovat muutamat artikkelit, joista paistaa yliopistomaailman sulkeutuneisuus: kun juttu alkaa diskursseilla ja konteksteilla, kirja kirpoaa heti käsistä. Jos ei ole oikeaa asiaa, ei tilanne yliopistojargonilla kohennu.

Suurin osa kirjan artikkeleista on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos kirjoittaminen kiinnostaa.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide & taito.
Atena

Tämäkin löytyy Bookysta

maanantai 6. lokakuuta 2014

Miksi pulpettisi ovat tuossa järjestyksessä?

Maarit Korhosen pamfletti Herää, koulu! tarttui näppeihin kirjamessuilta, eikä sen lukemiseen mennyt kuin tovi. Tempaisevasti kirjoitettu teksti pyrkii herättämään opettajia ja yhteiskuntaa ylipäätään miettimään, mihin ja miten koulua olisi syytä kehittää.




Korhonen haluaisi mm. vähentää opettajajohtoisuutta, lisätä valinnaisuutta jotta jokaiselle oppilaalle tulisi mahdollisuus onnistumisen kokemukseen, pienentää akateemisten aineiden ylivaltaa, ottaa tietotekniikka entistä paremmin käyttöön kouluissa, ja muuttaa oppimisympäristöt kauniimmiksi ja terveemmiksi. Hyviä ajatuksia ihan jokainen.

Korhonen opettaa alakoulussa, mutta jokainen ajatus sopii yhtälailla yläkouluun kuin lukioonkin. Tärkein anti pamfletissa on minulle se, että se pistää miettimään: olenko ajatellut tuota ja tuota asiaa, miksi teen niin kuin teen, voisiko olla toisin. Jokaisen opettajan tulisi kyetä vastaamaan, miksi luokassa istutaan niin kuin istutaan, miksi käytetään niitä opetus- ja oppimismetodeita kuin käytetään, miksi luokka näyttää siltä kuin näyttää. Eikä pidä alistua siihen ettei ole rahaa tai muita resursseja tai että ennenkin on tehty näin.

Tiedän, ettei tilanne ole ihan niin huono kuin Korhonen kirjoittaa: iso osa opettajista osaa todellakin vastata noihin edellä mainittuihin kysymyksiin eikä nykykoulu ole ollenkaan niin 1800- lukulainen kuin Korhonen väittää -  tai eihän hän niin väitä, hän provosoi ja kärjistää, niin kuin pamfletissa kuuluukin.

Vuonna 2016 tulee voimaan uusi opetussuunnitelma, ja yksi suunnitelluista ops-malleista poistaa valinnaisuuden yläkoulusta kokonaan. Se ei oikein sovi yhteen sen ajatuksen kanssa, että jokaiselle oppilaalle pitäisi taata oikeus kukoistaa omilla vahvuusalueillaan.

Jokaisen opettajan olisi hyvä lukaista tämä läpi. Lukeminen ja sitä väistämättä seuraava mietintä vastaa pientä täydennyskoulutusta.

Maarit Korhonen: Herää, koulu!
Into

Bookysta Maarit Korhosen Herää, koulu!

lauantai 4. lokakuuta 2014

Surullinen, toivoton ja semionnellinen Seili

Löysimme itsemme jälleen Turun kaupunginteatterin ensi-illasta neljän viikon tauon jälkeen. Ystävälliset vanhempani antoivat taas lippunsa käyttöömme. Logomoon astelimme lähes kuin emme muualla olisi käyneetkään, niin äkkiäkö se Itäinen rantakatu unohtui? No, ei sentään. Pienempi Logomo ei tunnu paikkana yhtä ylväältä ja massiiviselta. Ikääntynyt ensi-iltayleisö erottuu huutomerkin lailla rouheassa hipsterityyppisessä tehdasmiljöössä kuin ... ikääntynyt väki eksyneenä trendikkääksi stailatussa betonimöhkäleessä. Edelleen kaikella kunnioituksella. Teatteri Logomossa tuntuu kuitenkin raikkaalta ja silti arvokkaalta.


Seilin käsiohjelma ei paljastanut tulevasta etukäteen muuta kuin näyttelijät ja biisilistan, musikaalistahan on kyse. Ansiokkaasti suunniteltu käsiohjelma muuten keskittyy sivistämään Seilin saaren synkästä historiasta. 

Väliajalla olin vielä sitä mieltä, että olisivatpa laulamatta ja että Seili olisi parempi näytelmänä kuin musikaalina. Hyvin vetivät, ei se ollut ongelmana, mutta en ylipäätään ole suuri musikaalien ystävä ja Tomi nyt vielä vähemmän. Seilin loputtua olinkin jo hiukan toista mieltä, pienellä varauksella kuitenkin. 

Tarina oli synkkä, ahdistava, surullinen, toivoton ja siinä kaikessa kaunis. Ahdistavinta on tietysti se, että Seilin todellinen menneisyys on vielä synkempi kuin tämän Seilin murheellinen tarina. Turkulaisille se on lähimenneisyyttä paitsi ajallisesti niin myös maantieteellisesti, siltä on ollut vaikea välttyä. Ja ahdistavaa on se, että Seilin naisten kohtalot toistuvat edelleen kolmannessa maailmassa ja vähän edistyneemmissäkin maissa.

Pääosan, Sofian, esittäjä (Helmi-Leena Nummela) oli upea kaikessa herkkyydessään ja vahvuudessaan. Muun oloista näyttelijää en siihen rooliin osaisi edes ajatella. Synkkään Seiliin pääosin sijoittuvan tarinan kontrastina oli suomipop. Kontrastilta minulle näytti tuo suomipop myös sitä vasten, että jo iäkkääksi kuvailemalleni ensi-iltayleisölle suomipopin sanoitukset eivät tainneet olla yhtä läpituttuja kuin minulle. Tomi oli eri mieltä ja laski monen yleisössä istuneen olleen kepeästi jo toisella kymmenellään kun Elvis aloitti uransa. Niinkuin se mitään takaisi. Yhtäkaikki: biisit Seiliin valinnut oli kuunnellut jannikabeensä herkällä korvalla, sanoitukset saivat uusia ulottuvuuksia. 

Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että onneksi tämän rakkaustarinan loppu ei ollut onnellinen. Ei se täysin murheellinenkaan ollut, mutta sellainen semionnellinen ja silti toivoton kuitenkin. Jos loppu olisi ollut onnellinen, tuskin jäisin koko tarinaa muistelemaan, kuten nyt taatusti jään.

Minä pidin. Pidin todellakin kovasti. Omaa 11-vuotiasta tytärtäni en Seiliä vielä veisi katsomaan, 16-vuotiaan poikani kylläkin. Ensi-iltayleisön yleisestä käsityksestä en osaa sanoa. Vierellämme istunut pariskunta (niin, niitä Elviksen aikalaisia) ei taputtanut ollenkaan, taaempaa sen sijaan kuului äänekästä Suomipop-generaation hihkumista (meistä "nuoremmista" olisi saanut melkein rivillisen). 

Ps. Tomi tuossa toteaa, että Jussi Vahvaselän sovitukset olivat oivaltavia ja taitavia. Sopivasti irti alkuperäisistä, mutta ei kuitenkaan liian.

Päivitys ma 6.10: Jos vaikka heti ensi-illan jälkeen oli vähän hämmentynyt olo suomipop-osuudesta, nyt se ei enää hämmennä. Päinvastoin! Mahtavaa, ettei Seiliin ole sävelletty mitään upouutta. Olemme nimittäin kumpikin nauttineet - emme kärsineet - sen tason korvamadoista koko viikonlopun, että harvoin kuulee. Etenkin Laura Närhen Mä annan sut pois sai niin huikean uuden ulottuvuuden, että en hurjemmasta tiedä. 

perjantai 3. lokakuuta 2014

Turun kirjamessujen alkumaistelut

Piipahdimme Turun kirjamessuilla heti kun ne tänään avattiin. Jonot olivat pitkät ja etenivät matelemalla vielä klo 10.20, kunnes järjestysmies keksi huutaa, että kutsukortilla voi kävellä sisälle ilman, että sitä täytyy vaihtaa pääsylippuun kassalla. Onneksi huusi, sillä vanhempi (meitä vanhempi, siis) väki alkoi näyttää jonossa väsyneeltä ulkotakeissaan.


Ja vanhempaa väkeä riitti, samaten koululaisia. Koululaiset sinkoilivat paikasta toiseen juoksujalkaa tehdäkseen ilmeisesti koulupäivään liittyvää kirjallisuussuunnistusta. Kiire oli, koska palkintona taisi olla siirtyminen Ruokamessujen puolelle maistiaisten äärelle.

Meilläkin oli vähän kiire, tosin muista aikataulusyistä ja silti teimme sen virheen, että aloitimme shoppailun heti alkuunsa. Onneksi Tomin kädet ovat paremmassa kunnossa kuin minun, sillä hän sai kantaa lukuisat kassimme.



Monta mielenkiintoista kirjalijakohtaamista oli ohjelmassa, mutta harmi kyllä aika ei niiden seuraamiseen riittänyt. Kirjailijoista taisimme bongata vain Roope Lipastin, joka käveli vastaan. Onneksi hän ei huomannut meitä, sillä parista viime kirjasta emme tainneet liian ylistävästi kirjoittaa. Aiemmista kylläkin, mutta miehillä on tunnetusti huono muisti.



Shoppailulistalle päätyi kirjoja meille itsellemme, lapsille heti ja joululahjaksi sekä lahjoja sukulaisillekin. (Sukulaiset, huomio! Älkää katsoko kuvia liian tarkkaan.)



Tungos oli niin harmittava, että moni osasto jäi vain etäisemmälle tarkastelulle. Hyvä kirjamessuille, huono meidän kaltaisillemme pikaisille messuvieraille. Muistinkin, että vuosi sitten messusimme viimeisen messupäivän iltapäivänä, jolloin saimme käyskennellä halleissa omassa rauhassamme.

Antikvariaattien määrä tuntui taas huvenneen. Harmittava juttu. Toisaalta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivistä on vasta muutama kuukausi ja tuolloin tuli täytettyä ostoskasseja osin ihan samojen myyjien ständeiltä kuin tänäänkin. (Siellä on samoja tarjouskirjakauppiaita ja pienkustantamoja kuin kirjamessuillakin).

Turkulainen Arwopaperi oli hienosti jälleen messuilla kivoine ja houkuttelevine paperituotteineen. Vanhat Turku-kartat ja Von Wrightin linnut toivottavasti houkuttelevat useita. Aina ystävällinen Kimmo Lampinen muisti heti minut nähdessään vanhat kuvastot, joita keräilen ja näytti iPadiltaan, mitä juuri oli myyntiin laittanut. 60-luvun vaate- ja kodintarvikekuvastot ovat heikkouteni...



Pikainen kierros Ruokamessujen puolella oli harmittavan tylsä ja pakenimme jo vajaan kolmen tunnin kierroksen jälkeen syömään muualle. Jotta Kirjamessuista saisi kaiken irti, pitää ensi vuonna etsiä kalenterista ne kiintoisat kirjailijahaastattelut ja ajoittaa käynti niihin.

Ja tässä vielä tuliaisostos nuorimmaiselle:


Kesän Sastamalan matkan shoppailun tuloksena taloudessamme on Kakkaukko ja Kakkaukko 2 -kirjat. Tämänpäiväinen ostos jatkaa teemaa, onneksi. Kakkaukoista ei ole vielä ilmestynyt kolmosta. Harmillinen kirjallinen ummetus.



torstai 2. lokakuuta 2014

Juuriltaan reväistyn ilo ei ole oikeaa iloa

Kissani Jugoslavia on puhuttanut. Ei ihme, se on hyvä kirja. Nuori Pajtim Statovci kirjoittaa sujuvaa tekstiä, joka imee mukaansa ja pitää mukanaan, vaikka siellä täällä on yksittäisiä lauseita jotka töksähtävät (esim. "Silloin kuulin sen").



Parasta kirjassa on tietysti tarina, albaanisuvun vaiheista on kiinnostava lukea. Maailma Balkanilla on kovin erilainen, ja Statovci kuvaa sitä hienoin ja pikkutarkoin kuvin. Enimmäkseen kaikki menee päin prinkkalaa, sodan vuoksi mutta myös traditiot ja eri tavoin vinot ihmiset aikaansaavat ikäviä asioita. Väkivaltainen mies ja isä ei liene omaperäisin mahdollinen tulokulma, mutta uskottava kumminkin. Kirkkaitakin hetkiä on, mutta niiden merkitys ja olemassaolo asetetaan aina kyseenalaiseen valoon, juuriltaan reväistyn ilo ei ole koskaan puhdasta.

Kissa ja käärme kulkevat mukana koko ajan. Niitä ei selitellä sen kummemmin - muuten realistisena etenevä romaani hyppää hetkeksi myös fantasian puolelle - eikä niitä tarvitse kai sen kummemmin ymmärtääkään, mutta niiden voi tulkita myös kuvaavan päähenkilöiden irrallisuutta, pelkoja ja muita mielenliikkeitä.

Pidän siitä, kuinka Statovci rikkoo sinänsä ehyttä perhetarinaa irrallisilla tyylirikoilla kuten kirosanakeskittymillä tai fantasiajaksolla. Mutta ne eivät ole Kissani Jugoslavian suurin ansio, mielenkiintoinen tarina on.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava

Tämäkin kirja helposti Bookysta

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Ruotsalaismummoilta odotin enemmän

Ehtoolehdon jälkilämmössä nappasin käsittelyyni ainakin kirjan kansitekstin mukaan kovasti ylistetyn ja hauskaksi kiitetyn ruotsalaiskirjan Kakkua, kiitos! Ehkä kyseessä on syysväsymys, mutta tätä kirjaa jouduin suorittamaan. Suorittamiseksi kutsun lukemista silloin, kun jatkan kirjan lukemista vaikka kesken jättäminen käy mielessä ja lasken epätoivoisena jäljellä olevia sivuja. Toisenlaisiakin kirjoja nimittäin luen, useinkin, ja silloin harmittaa kirjan loppuminen kesken.



Kirja on toki hauska, mutta ei kovin älykäs. Ehtoolehdossa metsästetään rikollisia (vaan saadaanko kiinni?), mutta Kakkua, kiitos! -kirjassa palvelutalon surkeaan ruokaan ja tylyyn kohteluun kyllästyneet ysikymppiset suunnittelevat oikein kekseliään rikoksen päästäkseen parempien palvelujen äärelle, vankilaan. Idea on hauska ja on pakko myöntää, että tapa, jolla Kansallismuseosta pöllitään arvotauluja, on oikein hauska, jopa huvittava. 

Mummelit ja papparaiset - sallittakoon tässä kohtaa ikärasistinen diminutiivi - on kuvattu tylsän yksiviivaisesti: mummeleiksi ja papparaisiksi. Poliisit ovat juuri niin tyhmiä kuin suomalaisten mielestä ruotsalaispoliisit ovat ja palvelutalon henkilökunta on myös ihan typerää sakkia. Miksi ihmeessä? Heihin olisi voinut saada syvyyttä ihan oikeastikin, kuten Minna Lindgrenin ansiokkaista kirjoista voidaan huomata.

Ainoa hauska ja kekseliäs kohta on vankilaoloajan kuvaus, joka tosin tuntui saaneen vaikutteita Orange is the New Black -tv-sarjasta. Ilkeät pomovangit tylyttävät ja kampoihin laittavat alempiarvoiset vangit uhataan viedä - tietysti pohjoismaalaisittain - saunaan. 

Kakkua, kiitos! on kuin höpsö aikuisten satukirja, jossa meuhkataan siellä täällä. Lapsille suunnatuissa kirjoissa meuhkataan myös, eikä meuhkauksia sen kummemmin selitellä, koska lapset eivät vielä ihan kaikkea kyynisesti kyseenalaista. Eilen luin lasten kanssa loppuun iltasatukirjana meillä olleen Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa (Mäkelä) -kirjan, jonka toinen päähenkilö, Mummo Mutikainen, on kuin ilmetty Stina tai Märtha tai Anna-Greta tästä kovin samanhenkisestä aikuisten sadusta. 


Jos pidät täysin harmittomasta ruotsalaisviihteestä, jossa vanhuus on vain yksi sivujuonne, saatat hyvinkin ajankulukseksi haluta lukea tämän. Ja jos lapset pitävät Ahvenanmaalla aarretta etsivästä Mummo Mutikaisesta, lue lapsille iltasaduksi samalla lailla hymyilyttävä hitusen pidempään kestävä Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sandberg: Kakkua, kiitos!
Schildts & Söderströms

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa
Mäkelä