Kirjallisia

Kirjallisia

lauantai 4. lokakuuta 2014

Surullinen, toivoton ja semionnellinen Seili

Löysimme itsemme jälleen Turun kaupunginteatterin ensi-illasta neljän viikon tauon jälkeen. Ystävälliset vanhempani antoivat taas lippunsa käyttöömme. Logomoon astelimme lähes kuin emme muualla olisi käyneetkään, niin äkkiäkö se Itäinen rantakatu unohtui? No, ei sentään. Pienempi Logomo ei tunnu paikkana yhtä ylväältä ja massiiviselta. Ikääntynyt ensi-iltayleisö erottuu huutomerkin lailla rouheassa hipsterityyppisessä tehdasmiljöössä kuin ... ikääntynyt väki eksyneenä trendikkääksi stailatussa betonimöhkäleessä. Edelleen kaikella kunnioituksella. Teatteri Logomossa tuntuu kuitenkin raikkaalta ja silti arvokkaalta.


Seilin käsiohjelma ei paljastanut tulevasta etukäteen muuta kuin näyttelijät ja biisilistan, musikaalistahan on kyse. Ansiokkaasti suunniteltu käsiohjelma muuten keskittyy sivistämään Seilin saaren synkästä historiasta. 

Väliajalla olin vielä sitä mieltä, että olisivatpa laulamatta ja että Seili olisi parempi näytelmänä kuin musikaalina. Hyvin vetivät, ei se ollut ongelmana, mutta en ylipäätään ole suuri musikaalien ystävä ja Tomi nyt vielä vähemmän. Seilin loputtua olinkin jo hiukan toista mieltä, pienellä varauksella kuitenkin. 

Tarina oli synkkä, ahdistava, surullinen, toivoton ja siinä kaikessa kaunis. Ahdistavinta on tietysti se, että Seilin todellinen menneisyys on vielä synkempi kuin tämän Seilin murheellinen tarina. Turkulaisille se on lähimenneisyyttä paitsi ajallisesti niin myös maantieteellisesti, siltä on ollut vaikea välttyä. Ja ahdistavaa on se, että Seilin naisten kohtalot toistuvat edelleen kolmannessa maailmassa ja vähän edistyneemmissäkin maissa.

Pääosan, Sofian, esittäjä (Helmi-Leena Nummela) oli upea kaikessa herkkyydessään ja vahvuudessaan. Muun oloista näyttelijää en siihen rooliin osaisi edes ajatella. Synkkään Seiliin pääosin sijoittuvan tarinan kontrastina oli suomipop. Kontrastilta minulle näytti tuo suomipop myös sitä vasten, että jo iäkkääksi kuvailemalleni ensi-iltayleisölle suomipopin sanoitukset eivät tainneet olla yhtä läpituttuja kuin minulle. Tomi oli eri mieltä ja laski monen yleisössä istuneen olleen kepeästi jo toisella kymmenellään kun Elvis aloitti uransa. Niinkuin se mitään takaisi. Yhtäkaikki: biisit Seiliin valinnut oli kuunnellut jannikabeensä herkällä korvalla, sanoitukset saivat uusia ulottuvuuksia. 

Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että onneksi tämän rakkaustarinan loppu ei ollut onnellinen. Ei se täysin murheellinenkaan ollut, mutta sellainen semionnellinen ja silti toivoton kuitenkin. Jos loppu olisi ollut onnellinen, tuskin jäisin koko tarinaa muistelemaan, kuten nyt taatusti jään.

Minä pidin. Pidin todellakin kovasti. Omaa 11-vuotiasta tytärtäni en Seiliä vielä veisi katsomaan, 16-vuotiaan poikani kylläkin. Ensi-iltayleisön yleisestä käsityksestä en osaa sanoa. Vierellämme istunut pariskunta (niin, niitä Elviksen aikalaisia) ei taputtanut ollenkaan, taaempaa sen sijaan kuului äänekästä Suomipop-generaation hihkumista (meistä "nuoremmista" olisi saanut melkein rivillisen). 

Ps. Tomi tuossa toteaa, että Jussi Vahvaselän sovitukset olivat oivaltavia ja taitavia. Sopivasti irti alkuperäisistä, mutta ei kuitenkaan liian.

Päivitys ma 6.10: Jos vaikka heti ensi-illan jälkeen oli vähän hämmentynyt olo suomipop-osuudesta, nyt se ei enää hämmennä. Päinvastoin! Mahtavaa, ettei Seiliin ole sävelletty mitään upouutta. Olemme nimittäin kumpikin nauttineet - emme kärsineet - sen tason korvamadoista koko viikonlopun, että harvoin kuulee. Etenkin Laura Närhen Mä annan sut pois sai niin huikean uuden ulottuvuuden, että en hurjemmasta tiedä. 

1 kommentti:

  1. Kiitos arviosta! Olemme menossa katsomaan tätä kahden viikon päästä ja odottelen kiinnostuksella, jukebox-musikaalit eivät ole itselleni kovinkaan tuttuja. Juttusi joka tapauksessa nostattaa sopivasti odotuksia.

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit!