Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 30. joulukuuta 2014

Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.



Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.



Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.


Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana


Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga



keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!

Jouluaattoaamu ja joulupukin kuuma linja nyt menossa kissan ja kahden nuorimman kanssa. Viime yönä tuli valvottua kirjan parissa myöhään.





Illalla paketeista taitaa avautua kaikille perheenjäsenille ihania lahjakirjoja. Niiden pariin sukellamme ja toivotamme kaikille lukijoille ihanaa ja rauhallista joulun aikaa!




tiistai 23. joulukuuta 2014

Kun kirjailija itse on suurin mysteeri

Nappasin Hannaleena Viima -nimisen kirjailijan kirjan Naisen vaisto ihan vaan... naisen vaistolla kirjastosta dekkariosastolta. Kotona luin tarkemmin takakannen tekstin ja huomasin, että Hannaleena Viima on nimimerkki, joka "on tottunut liikkumaan vallan käytävillä". Jaahas.



Kun aloin lukea kirjaa, olin haltioissani: sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Naantaliin, ihan naapuriin siis. Kirjassa käväistään parikin kertaa Helsingissä ja Turussakin, mikäs sen hauskempaa! On pakko myöntää, että muutaman kerran kävi mielessä arvuutella, kuka tuon nimimerkin takana on, sillä sen verran asiantuntevasti hän kirjoittaa niin kunnallispolitiikasta kuin rötöstelystäkin, jos ne nyt kaikkialla niin kovin kaukana toisistaan ovatkaan...

Intouduin jopa googlaamaan tuota nimimerkkiä ajatellen, että joku olisi nimen taakse päässyt, mutta siitäpä ilo vasta irtosikin. Hakutuloksista tuli ainoastaan kirjaan itseensä liittyviä linkkejä ja sitten bongasin sivun alalaidassa paljon puhuvan googlen sensurointitekstin:



Kiehtovaa! Kirjailija lienee siis halunnut poistaa kaikki itseensä liittyvät spekulaatiot.

Päähenkilö on juristi, asianajaja Johanna Sten, joka ryhtyy selvittelemään edesmenneen, polisiina toimineen, puolisonsa murhaa. Kirja on ihan viihdyttävää poliisi- ja juristijännitystä ja paras anti siinä on paikallisuus. Naantalin jokaista katua en nimeltä tunne, mutta Aurinko Golfin viimeisen väylän selostus oli oikein autenttinen vesineen. Varesmaisuuttakin kirjassa oli hienoisella hienostuneisuudella.

Kirja on jo muutaman vuoden vanha (2011) eikä sille näytä olevan jatko-osaa. Harmi, olisin halunnut jatkaa lukemista pidempäänkin. Olisi ollut hauska leikkiä etsivää ja selvittää, kuka Hannaleena Viima on. Ai niin, dekkarinakin tämä on oikein pätevä. Etsi ihmeessä kirjastosta, jos tämä genre viehättää.

Hannaleena Viima: Naisen vaisto
Minerva Kustannus


maanantai 22. joulukuuta 2014

Nykyajasta ei irtoa kaunoa mutta pelottavaa tulevaisuudenkuvaa kyllä

Jos kirjan kerrotaan olevan "tajunnan räjäyttävä", ovat odotukset melkoisen korkealla.

Ensimmäiset sata sivua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania eivät räjäyttäneet, mullistaneet tai juuri muutenkaan hetkauttaneet tajuntaani: eronneen amerikkalais-suomalaisen pariskunnan perhe-elämää ennen ja nyt. Arkista olemista, ihan mukavasti kirjoitettuna.



Jos juoni ei häikäissyt, Valtosen kieli teki sitä vielä vähemmän. Finlandia-voittajat ja -ehdokkaat ovat yleensä olleet teoksia, joiden kieli on huomattavan kaunista ja tiivistä, paljon kaunokirjallisempaa kuin Valtosen konstailemattoman arkinen kerronta. Ei aforistisia kiteytyksiä tai lyyristä kuvailua, ei mieltäkutkuttavia sananasetteluja.

Mutta kesken lukemisen ei kannata jaella kovin jyrkkiä tuomioita. Pian sadannen sivun jälkeen He eivät tiedä mitä tekevät lähtee lentoon, ja korkeat odotukset alkavat täyttyä. Ja tulee yhä vaikeammaksi laskea teosta käsistään. Ja lukija pääsee Valtosen rytmiin kiinni.

Kirjan suurin ansio - ja syy Finlandia-voittoon - on se, että se kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämänkaltaisia kirjoja ei kovin paljon kirjoiteta, mutta tällaisten perään on huudeltu. Tässä se nyt on, suuri suomalainen nykyajan kuvaus.

Kirjallisuus sijoittuu hyvin usein menneisiin aikoihin, mikä on täysin ymmärrettävää: kielen kauneus löytyy helpommin ajasta, joka on jo mennyt. Nettiaika on suorastaan kaunokirjallisuuden antiteesi; jos keskustelupalstoja tai sosiaalista mediaa tai kännykkäkulttuuria yrittää vääntää kaunokirjallisuudeksi, menevät molemmat pilalle.



Niinpä Valtonen joutuu tyytymään siihen, että kaunokirjallisia ansioita on vähän vähemmän, sisällöllisten ansioiden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Juoni ja teemat ovat huikean hienoja, ja koska tekijä kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa neuropsykologiasta, on uskottavuuskin kohdallaan - tulevaisuudenkuva on pelottava. Tajunnan räjäyttävän pelottava.

He eivät tiedä mitä tekevät voisi hyvin olla kaksikin kirjaa, koska iAm-kännykkädystopia ei ole pääteeman kannalta välttämätön. Mutta isoon teokseen mahtuu.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi

torstai 18. joulukuuta 2014

Tämä on sinulle, jos olet joskus ollut yt-neuvotteluissa, it-alalla tai palannut äitiyslomalta töihin

Myllylahden kustantamat dekkarit ovat olleet piristysruiske viimeisen vuoden aikana lukemien dekkarien joukossa. Juu, olen jumittunut etenkin gotlantilaismaisemiin, mutta on ollut hauska tutustua uusiin dekkaristeihin ja tapahtumapaikkoihin.



Myllylahdelta bongasin Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti -nimisen kirjan ja sain siitä arvostelukappaleen. Chick-litiä olen lukenut suomeksi kovin vähän, mutta nyt siihen siis tarjoutui taas tilaisuus, mikä oli hauskaa.

Odotuksia ei takakannen lisäksi kovin paljon ollut, mutta tarina lähti jolkottamaan hyvää tahtia heti. Kirjassa äitiyslomalta palaava it-asiantuntija löytää itsensä yt-neuvotteluiden keskeltä samalla kun puolison hankala täti aiheuttaa ongelmia. Kun tuo täti - siis tämä Ilmestyskirjan täti - osoittautuu samassa työpaikassa työskenteleväksi (firmojen yhdistymisen jälkeen), on kaikki koohotus huipussaan.

Itsekin muutamat yt-neuvottelut it-alalla läpikäyneenä samaistuin perhevapailta palaavaan naisihmiseen helposti ja nautin nimenomaan tarkoista kuvauksista työpaikalta. Olin aiemmin työssäni tekemisissä paljonkin pienien ja keskisuurten it-alalla toimivien yritysten kanssa ja sieluni silmillä näin entisiä tuttuja tuossa kirjassa.

Sen sijaan skitsoilu tuon täti-ihmisen kanssa tuntui vähän hassulta ja tätiin liittyvä loppu oli sellainen, että mieli tekisi pyytää kirjaan vaihtoehtoinen loppu. No, koska se jäi hyvin mieleen, se oli varmaankin oikeanlainen loppu juuri tähän kirjaan.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että "romaani kuvaa terävästi kovan työkulttuurin vaikutuksia tavallisen ihmisen elämään" ja se tosiaan pitää paikkansa. Suosittelen kirjaa kaikille ex-kollegoille Nokialta ja niille, jotka ovat joskus olleet burnoutin partaalla. Sen sijaan en osaa sanoa, onko kirjasta iloa niille, jotka painivat hankalien sukulaissuhteiden parissa tai joille liian läheinen suku on painolasti. Chick-littinä tämä on ehkä fiksummasta päästä mutta kuitenkin viihdyttävä. Lukeminen ei ollut suorittamista.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti


maanantai 15. joulukuuta 2014

Lue paloissa, nautit enemmän!

Sinikka Nopola sisarensa kanssa tunnetaan monessa, monessa suomalaisperheeessä. Nuoremmalle polvelle ja tietysti iltasatuja ääneen lukeneille vanhemmille tutuimpia ovat Risto Räppääjät, mutta kaukana perässä eivät tule hämäläistarinat Eilasta, Rampesta ja Likasta.



Ei tehrä tästä ny numeroo hekotutti lujasti ja vielä enemmän, jos lähipiirissä on hämäläisiä tai - vielä parempaa - siellä on sukujuuria. Kolumneina seikkailut alkoivat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä kasvaakseen itsenäisiksi kirjoiksi

Eilan, Rampen ja Likan parhaat on nimensä mukaisesti kokoelma parhaita pätkiä, paksu sellainen vieläpä. Ja hauska. 

Roope Lipastilla ja Sinikka Nopolalla on kuitenkin yksi yhteinen ongelma: nautin eniten heidän tuotoksistaan pieninä annoksina, nimenomaan sellaisina kolumnin mittaisina pätkinä. Tämän kirjan ahmaisin parilla istumalla eikä se ollut kirjalle hyväksi. Näitä pitää makustella, lukea pari kerrallaan ja sitten taas palata asiaan toisena päivänä.



Kirja on kuitenkin aivan ehdoton joululahjakirja sukulaiselle, jonka haluaa lukevan enemmän. Lyhyet novellit tai kolumnin pituiset osaset houkuttelevat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden... Ja toki vankkumattomille nopolisteille kirja on ehdoton hankinta. 



Kirjabloggareiden tilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla Sinikka Nopola kertoi tästä kirjastaan ja miten hän sen kokosi. Ja ihanaan tapaan - kuivan huumorin esipuhujan ottein - hän kertoi pohtineensa, että nauraakohan kukaan näille jutuille. Nauraa kyllä. Hän opetti samassa tilaisuudessa, että banaani on tampereeksi ponooni. Kova pee ja kolme oota. Kokeile vaikka. Muutaman sananehdin vaihtaa tilaisuuden päätteeksi Sinikan kanssa ja hän osoittautui niiden parin lauseen perusteella vieläpä oikein mukavaksi ihmiseksi.




Sinikka Nopola: Eilan, Rampen ja Likan kootut
WSOY





perjantai 12. joulukuuta 2014

Hauskaa joulua, kirjabloggarikaverini

Pääsin mukaan kirjabloggareille tarkoitettuun Blogatin ja Elisa Kirjan Kirjaystävärinkiin, hauskaan jouluyllätykseen, siis. Etukäteen tiesin, että tehtävänäni olisi valita Elisa Kirjan valikoimista jokin kiva kirja kirjabloggarille, joka ei tästä etukäteen tietäisi.

Tehtävään kuului myös valmistella blogipostaus, jossa kertoisin, minkä kirjan valitsin, kenelle ja miksi juuri tuon kirjan.

Olipas hauska tehtävä! Sain Kirjaystäväksi Nenä Kirjassa -blogin ja vietin monta hauskaa hetkeä tutustuessani kirjoittajan kirjamakuun ja huikean kattavaan kirjalistaan.

Hiukan alkoi hiki nousta otsalle, kun ensimmäiset viisi pohtimaani kirjaehdotusta löytyivät jo luettujen listalta, mutta sitten taisi tärpätä.



Viveca Stenia en löytänyt Nenä Kirjassa -blogin kirjoittajan, Norkun, listalta, joten kirjaehdotukseni hänelle on ruotsalaiskirjailijan uusin suomennettu dekkari Pinnan alla, joka löytyy Elisa Kirjan valikoimista (muutakin Steniä löytyy, alkuperäiskielellä myös, mikä on vallan mainiota).

Viveca Sten kuuluu menestyviin ruotsalaisdekkaristeihin, joita naapuriin tuntuu mahtuvan kahmalokaupalla. Tutustuin itse Stenin tuotantoon vasta kuluneena kesänä ja ihastuin kovasti. (Ja kas, en olekaan tainnut blogata tuosta dekkarista, kummallista.)

Oikein mainiota ja kirjarikasta joulua tämän dekkarin parissa, Nenä Kirjassa -blogin Norkku!



Tämän Kirjakaverikampanjan tarjosi Elisa Kirja.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Tutustuin Muhoseen paremmin

Luin aiemmin syksyllä Jaana Lehtiön toisen dekkarin, Uutta auringon alla, ja tuolloin tuntui, että olen ihan pihalla Kutvosten ja Muhosten kanssa. Luettuani nyt sen jälkeen sarjan ensimmäisen dekkarin olen jo paremmin kartalla.



Tapasin Jaana Lehtiön Helsingin kirjamessuilla kustantamo Myllylahden osastolla ja kyselin tarkemmin, mikä on saanut hänet nimeämään poliisinsa niin samantyyppisillä nimillä. Jaana kertoi tarkoituksella nimenneensä päähenkilön Juha Muhoseksi: hän halusi antaa tavallisen nimen. Hän kertoi myös, että Porvoossa, jossa Jaana asuu, on myös ainakin yksi Juha Muhonen, joka oli jopa etsiytynyt kirjan julkistamistilaisuuteen. 

Kun kerroin, että Muhonen oli toisessa dekkarissa jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, ehdottivat Jaana ja kustantaja, että lukisin ensimmäisen dekkarin ja miettisin sitten. Näin tein ja nyt olenkin jo tutustunut Muhoseen niin hyvin, että Kutvonen ei ollenkaan pomppinut samaan tapaan tapahtumia ja juonen seuraamista häiritsemässä. Muhosen hahmo syveni pullanhimoineen ja epävarmuuksineen jo niin, että tuskin jatkossa enää joudun kaivelemaan muistiani lukiessani. Poliisityö kuvataan uskottavasti ja melko lämminhenkisesti. Jaana kertoi tarkistaneensa yksityiskohtia poliiseilta, mutta varsinaisesti poliiseja ei hänen lähipiiriinsä kuulu. 

Joka viisautta rakastaa on perinteistä dekkarikaavaa noudatteleva poliisidekkari. Cosy crime on tyylilaji ja tapahtumat etenevät mukavan verkkaisesti pikkukaupungissa unohtamatta ihmissuhteita ja sivujuonia. Porvoo ei tässäkään kirjassa ole kovin suuressa roolissa, mikä on harmi, koska tunnelmallisena, vanhana kaupunkina sillä voisi olla enemmänkin annettavaa camillaläckberg-tyyppisesti. 

Koska olen lukijana toisinaan liiankin pedantti, on pakko mainita, että kirjaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että kirjan loppupuolella on tullut kiire joko oikolukijalle tai kustannustoimittajalle tai itse krjailijalle. Kieliasussa on pari epätarkkuutta ja suoranaisia virheitä, (s. 314: "Nyt hän ymmärsi, että ne saattoivat edustaa kolme ihmistä, mutta...") nimenomaan kirjan viimeisen parinkymmenen sivun matkalla. 

Kirjassa tapahtuu useampikin murha, jotka kyllä kuvataan varsin yksityiskohtaisesti mässäilemättä kuitenkaan liikaa väkivallalla. Rouva Hilkka Alitupa seikkailee kummassakin kirjassa ja touhuaa sekä kummallisten ajatustensa että tapahtumien kanssa. Näiden vanhempien rouvashenkilöiden aivoitusten seuraaminen sekä Muhosen inhimillisten piirteiden tuominen esille tekevät näistä dekkareista omanlaisensa ja ennustan näille hahmoille pitkää ikää ja lisää syvyyttä. Onneksi Jaana Lehtiö on jo vinkannut olevansa työstämässä kolmatta dekkariaan. Dekkarifanina luen sen taatusti.

Jos olet cosy crimen ystävä ja pidät kotimaisista tai pohjoismaisista dekkareista, kehotan tutustumaan näihin Jaana Lehtiön dekkareihin.


Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa
Myllylahti






Mitäs sanoisit iPhonesta?
MacPisteestä sekin löytyy. Ja suojakotelo myös.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Tunnelmallisia satuja Luostarinmäeltä

Sain äidiltäni, lasteni mummilta siis, luettavaksi kirjan Salaperäinen Luostarinmäki, jonka on kirjoittanut turkulainen Maija-Leena Kero. Turkulaislapseni pitävät kovasti Turun historiasta ja se herättää - varsinkin alakouluikäisissä - jatkuvasta kysymyksiä. Turun palo on ihan lemppareita ja historialliset paikat, Turun linna ja Käsityöläismuseo etunenässä, viehättävät kaikkia. Olikin hauska saada iltasatukirjaksi juuri tämä uutuus.



Kirjassa on 80 sivua ja siitä riitti iltasatuainesta reippaasti yli viikoksi. Kuvitukset ovat aikuisen silmään hiukan kömpelöhköjä, mutta toimittaja-kuvittaja Laura Salaman piirrokset tuntuivat olevan lasten mieleen.



Kirjassa seikkailevat metsänhaltia Ukko Naavaparta ja tämän kissa Wäinö, jotka matkaavat kaupunkiin, koska heidän asuinpuunsa kaadettiin. Kaupunki on Turku ja uusi kotipaikka Luostarinmäki. Luostarinmäen eläinten, lasten ja isompien ihmisten, aikuisten elämää seurataan ja siinä sivussa lukijalle selviää mm. mistä nimitys umpimähkä on saanut alkunsa. Lasteni kansatieteilijamummi oli luonnollisesti kirjasta innoissaan, onhan sen tekijä hänen ystävänsä, turkulainen historian maisteri Maija-Leena Kero. Kirjan sisältö on siis taatusti virheetöntä historiallisen ja kansatieteellisen sisältönsä puolesta.



Minä luin pienenä Turun linnan tonttu-ukkoa, joka oli pikkuinen nide, mutta vaikuttava satu ihan omasta lähialueesta. Turun linna on aina ollut aika jännä paikka vankityrmineen ja kummituksineen, joten lasten satujen piirin laajentaminen linnasta Luostarinmäelle on hauskaa.

Tarina eteni verkkaisesti ja välillä ääneen lukija oli vähän pihalla eläinten nimien kanssa, mutta sen voinee laittaa lukijan oman iltaväsymyksen piikkiin, äidin ajatukset toisinaan siinä kohtaa vähän harhailevat.



Suosittelen kirjaa kaikille, joiden lapset pitävät tai potentiaalisesti pitävät turkulaisesta historiasta tai ylipäätään vanhojen aikojen kuvauksista. Kirja on omakustanne, hyvin laadukas sellainen, ja sitä on myynnissä Turussa ainakin Kansallisessa kirjakaupassa sekä Pienessä Kirjapuodissa.

Päivitys:
Maija-Leena Kero oli lukenut tämän postaukseni blogistamme ja hän pyysi lisäämään oman kommenttinsa:
Kiitos Kotiprinsessalle erittäin mielenkiintoisesta lukijakokemuksesta. Kuljen yhä edelleen Ukko Naavaparran seurassa. Koen joka päivä uusia asioita ja Naavaparran tavoin mieleni on hämmentynyt, ihastunut ja kiitollinen. Jos minulla olisi parta, palmikoisin sen usein sydämen muotoiseksi. 

Maija-Leena Kero: Salaperäinen Luostarinmäki
Kuvitus: Laura Salama
Kerokustannus