Kirjallisia

Kirjallisia

maanantai 26. tammikuuta 2015

Ruokareseptejä dekkarista

Blogiamme pidempään seuranneet lienevät huomanneet intoni lukea dekkareita. Cosy crime on mainiota puuhaa, jos ei huvita lukea mitään syvällisempää tai on aikaa lukea vain pari sivua ennen nukkumatin tuloa.



Outi Pakkasen kaupunkidekkarit ovat mielilukemistani, tosin laatu ei ole aivan tasaista. Muistivirhe vuodelta 2009 on oikein mainio Anna Laine -dekkari, jossa liikutaan niin Punavuoressa kuin Töölössäkin, piipahdetaan myös Tapiolassa.

Mitään syvällisempää ei tähän liity, mutta nyt ensimmäisen kerran toteutin sen, mitä tähän asti olen vain suunnitellut: tein ruokaa dekkarissa olleella ruokareseptillä. Ei, ruoka ei tässä kirjassa ollut murhavälineenä, mutta Outi Pakkasen kirjoissa hyvä ruoka ja ruoanvalmistus ovat aina omassa, tärkeässä roolissaan. Bataattikeiton resepti ja valmistus vaikuttivat niin herkullisilta, että pakko oli testata, kun vieraita kävi viime lauantaina.




Hyvää tuli! Ruokapöydässä oli pakko paljastaa, että resepti on dekkarista. Vieraat silti uskalsivat maistaa ja taisivat kehuakin. Aina olen hykerrellyt ajatuksella, että pääsen sanomaan tehneeni sienipiirakkaa, jonka resepti on dekkarista, jota en ole vielä lukenut loppuun...


Kuva sivulta 211

Jos siis hyvä ruoka ja leppoisat murhat ja muut rikokset kiinnostavat, Outi Pakkanen on aina varma valinta.

Outi Pakkanen: Muistivirhe
Otava

lauantai 24. tammikuuta 2015

Naishuumoria?

Sain joulupukilta Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti. Se on erikoinen opus: siinä Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan 1920-luvulla kirjoittamaa tietosanakirjaa vanhentunut tiedonjyvä kerrallaan ja samalla kertoo elämästään ja arkisista sattumuksistaan.



Vanhan tietosanakirjan selitykset ovat tietenkin hassuja, tähän tapaan: faux titre on Hämeen-Anttilan mukaan "likanimiö, bastardititteli", kakeksia on "riutumus", avocado on "asianajaja", juoksiainen on "nopeasti eri paikkoihin ruumista siirrähtelevä reumaattinen säjöily" ja niin edelleen. Näitä selityksiä pitkin Lindgren sitten kuljettaa lukijaansa omaan arkeensa, joka on virkavapaata, Teneriffanmatkaa, sukumuisteloita ja epävarmoja työsuhteita Yleisradiossa.

Jos tieto vanheneekin, Ylen tilanne näköjään ei, koska Lindgrenin teos on jo nelivuotias ja Ylessä yhä edelleen säästetään ja yt-neuvotellaan.

Joskus opiskeluaikoina kirjoitin johonkin tutkielmaan jotain siitä, kuinka humoristeissa on kovin vähän naisia, ihan noin vain omakohtaisen kokemuksen perusteella. Tutkin nimittäin huumoria musiikissa eikä yhtään naissäveltäjää ollut tullut vastaan. Herranjestas sitä meteliä kun työtäni käsiteltiin, yliassistentti valisti minua siitä kuinka epäkorrekteja olin mennyt väittämään. Edelleenkin silti odotan sitä humoristisen naissäveltäjän kohtaamista. (Turun Yliopiston musiikkitieteen laitoksen valtasivat pian tuon jälkeen naistutkimuksen tekijät, jotka tutkivat sukupuolen vaikutusta huilunsoittoon tai a-säveleen tai Sibeliuksen reseptioon tai sen sellaisiiin.)

Monta kymmentä ensimmäistä sivua mietin Lindgreniä lukiessani epäkorrekteja ajatuksia. Ymmärsin hänen kirjoittavan hauskasti, mutta minua ei silti naurattanut eikä edes huvittanut. Pelkäsin olevani taas sukupuolikysymyksen äärellä: en ymmärrä naishuumoria.



Sitten kävi niin kuin monesti käy, kirja imaisi minut mukaansa tai ainakin pääsin Lindgrenin aaltopituudelle ja aloin lämmetä hänen jutuilleen. Huvituin ja viihdyin. Sukupuoleni vaihtumisesta ei toistaiseksi ole ilmennyt mitään ulkoisia tunnusmerkkejä, onneksi.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kun filosofi hurahtaa

Minulla on kännykässä dokumentti, johon kerään kiintoisien kirjojen nimiä, jotta muistan kirjastosta etsiä niitä. Aivan liian usein olen lukenut lehdestä kirja-arvostelun ja päättänyt etsiä kirjan käsiini ja sen jälkeen unohtanut autuaasti asian. Tämä kirjadokumenttini on toistaiseksi toiminut hyvin.



Vuosi sitten luin Hesarin kuukausiliitteestä kiintoisasta kirjasta, joka päätyi listalleni. Filosofi Jaakko Hintikka oli kirjoittanut kirjan jo edesmenneestä toisesta vaimostaan, Merril Hintikasta. Kirja vaikutti poikkeukselliselta ja lehden iso juttu korosti asiaa, joten kirjasin tuon kirjan listalleni sen kummemmin asiaa pohtimatta.

Kerran aiemmin törmäsin tähän kirjaan jo kirjastossa, mutta vain selailukappaleeseen ja ilahduin, kun se osui uudelleen eteeni joulukuussa. Uutuusstatus kirjalta oli jo mennyt, sillä se ei enää ollut edes pikalaina. Kun aloin lukea, en muistanut Hesarin jutusta enää juuri mitään. Poikkeuksellisen intensiiviseltä älykkäiden ihmisten rakkaustarinalta se muistissani vaikutti ja niillä eväillä lähdin lukemaan.

Kirja ei ole mikään pikalukaisupala, jos sitä haluaa lukea ajatuksella. Lukeminen osui vaiheeseen, jolloin keskittymiseni ei muutenkaan ollut ihan ykköshyvää, joten lukaisin siinä sivussa pari kevyempää teosta Merrillin pyöriessä mielessäni aktiivisesti.

Nopeasti kävi ilmi, että.... kirjaa on vaikea kuvailla. Pysähdyin kerta toisensa jälkeen ja luin Tomille ääneen otteita ja yhdessä hihittelimme epäuskoisina. Mitä ihmettä?

Jaakko Hintikka on ilmeisen oppinut, älykäs ja syvästi pohtiva mies. Filosofi parhaimmillaan, siis. Ja kun filosofi hurahtaa, hän hurahtaa kokonaisvaltaisesti ja analysoiden.

Kirjan alussa kuvataan Merrilin taustaa, hänen periamerikkalaista perimäänsä (hänen esi-isiinsä kuului lukuisia Uuden-Englannin sukuja. Hän oli silti viidennen polven kalifornialainen ja suonissa virtasi myös intiaaniverta), kotiaan, koulutustaan. Merrilin hankala äitisuhde, opiskelupaikan valintaa dominoiva isä ja lapsuuden tapahtumat tuntuvat värittävän hänen elämäänsä, ainakin Jaakko Hintikan mukaan. Äiti on yrittänyt tappaa tyttärensä ainakin kahdesti, väitetään, ja moni muukin asia on hänen nuoruudessaan ollut vähintäänkin epäreilusti.

Kirjassa käy nopeasti ilmi, että Merril on Kim Il-Jongin ja Putinin kaltainen yli-ihminen, joka kykenee mihin tahansa ilman harjoittelua. Hän osoitti pienenä lapsena ilmiömäisiä bridgen peluun kykyjä voittamalla kaikki äitinsä ystävättäret pelissä, mistä äiti suuttui. Blackjackissa hänellä oli lähes laittomia taitoja, joilla hän kykeni tietämään, mitkä kortit pakassa ovat jakajalla vielä jäljellä. Vaikka hän ei tuonut kasinoille rahaa taidoillaan, häntä kohdeltiin silti kuin suurta kanta-asiakasta.

Neljännessä luvussa, Avioliittoja ja muita seikkailuja, tirskuin eniten. Ensimmäinen puoliso, Thomas Sumner,
"vain ei kyennyt pysyttelemään  Merillin tasalla. Hän oli saattanut olla Merrillin veroinen älyllisesti; hän oli tietotekniikan uranuurtajan aikana, jolloin tietokoneet olivat vaatekaapin kokoisia... ... Merrill itse oli tietokoneiden käytössä edellä muita."
Toinen puoliso, Donald Provence, oli fyysisesti vahvempi kuin ensimmäinen nörttimies. Merrill kukoisti omalla tavallaan tässä liitossa harrastaen blackjackia ja kilpa-autoilua:
"Toisen avioliittonsa aikana Merrill alkoi osallistua kilpa-autoilutapahtumiin ja auttoi silloin tällöin kilpailujan tuomaroimisessa. Lopulta hän päätti, että pystyisi ajamaan yhtä hyvin kuin kaverit radalla..."
"Koska Merrillillä oli nopea reagointi, erinomainen taju omasta sijainnistaan ja autojen vauhdista sekä salamannopea arviointikyky, hänestä olisi voinut tulla uranuurtaja naispuolisten kilpa-ajajien keskuudessa..."
Toinen avioliitto ilmeisesti kaatui Merrillin uskottomuuteen ja aviomiehen löydettyä uuden kumppanin. Sitäkin ja siitä toipumista vatvotaan pitkään ja syvällisesti siitä huolimatta, että kirjan kirjoittajalla, Jaakolla siis itsellään, ei asiasta täysin omakohtaista kokemusta ole, vaikkakin ero Donaldista astui voimaan vasta Jaakon astuttua kuvaan.

Kaikenlaisten suhdeseikkailujen kuvauksen kruunaa Merrillin lyhyt suhde presidentti John F. Kennedyn kanssa. Lukuisien Merrillin elämän tapahtumien takana tuntuu vaikuttavan käynti lakanoissa, ainakin Jaakon sanojen mukaan.

Kirjan huipentumaa on Merrillin ja Jaakon tapaaminen. Tapahtuma on ilmeisen taianomainen, mistä kirjoittaja kykenee tuomaan vain osan kirjaan. Toisaalta tuon taianomaisuuden toistelu vie siltä myös terän ja lukija joutuu ylitsevuotavan vakuuttelun kohteeksi.

Tämä kirja on aikamoinen lukukokemus. Se ei ole se rakkaustarina, joksi sitä luulin. Se on mielestäni kuvaus professori Jaakko Hintikasta, vaikka kirja tekee parhaansa kuvatessaan Merrill Hintikkaa Jaakon silmin. Kirjassa filosofi yrittää kuvata arkipäivä maailmaa, mutta kaikeksi onneksi filosofi hänessä saa monesti ylivallan. Onneksi siksi, että kirja saattaisi muuten olla tylsä ja tasapaksu, mitä se ei nyt ole. Se, että lukijaa tirskututtaa, huokailuttaa ja hän päätyy pudistelemaan päätään, on vallan mainiota. Tällaiset osuudet (kuten s. 57) värittävät kirjaa siellä täällä:



Miksi jo iäkäs, oppinut ja ilmeisen älykäs filosofi kirjoittaa kirjan edesmenneestä vaimostaan? Jaakko Hintikka jäi leskeksi Merrillin kuoltua vuonna 1987 (mikä lähinnä todetaan kirjassa, utelias lukija ei saa lukea siitä, miten tämä vaikutti heidän elämäänsä ja me-subjektiinsa, joka on kirjassa kaiken ydin), mutta solmi kolmannenkin avioliiton, nykyisen filosofipuolisonsa kanssa. Mikä saa fiksun miehen kirjoittamaan kirjan ylivertaisesta naisesta? Kirjassa kuvataan "Merrilliä ja Jaakkoa" ja joudun muutamankin kerran luettuani Jaakko teki sitä tai tätä kääntämään kirjan kannen ja toteamaan, että Jaakko Hintikka kirjoittaa itsestään hän-muodossa. Hän vieläpä toteaa sivulla 25:

"Iso osa Jaakon myöhemmästä elämästä Merrillin kuoleman jälkeen voidaan psykologisesti nähdä sarjana yrityksiä - useimmiten tuloksettomia - saada takaisin jotakin siitä maagisesta paratiisista, jollainen hänen elämänsä Merrillin kanssa oli ollut."

Onhan näitä Suomessakin nähty ja luettu, mutta silti tuollainen ylivertaisen Merrillin haamun leijuminen Jaakko Hintikan (ja hänen kolmannen puolisonsakin) yllä, ei voi olla kummastuttamatta. Reilu puolet kirjasta, joka ei ole järin paksu (239 sivua) on Jaakon ja Merrillin rakkaustarinaa ja loput on liitettä, johon on koottu Merrillin kirjeitä sekä puhtaaksikirjoitettuja nauhoitteita Jaakolle. Niitä en jaksanut kahlata enää tarkkaan.



Yleensä en lue muita kirjablogeja ennen kuin olen itse kirjoittanut lukemastani kirjasta. Nyt oli ihan pakko lukea, koska olin niin puulla päähän lyöty kirjan luettuani. Olin odottanut jotain aivan muuta. Luin tuon Hesarin kuukausiliitteen jutun uudelleen (en muistanut sitä kovin tarkkaan), Hesarin oman kirja-arvostelun sekä muutamia blogeja. Helpotus oli suuri, kun huomasin, että muiden yllätys ja hämmennys oli aivan samaa tasoa kuin minulla ja Merrillin ylivertaisten saavutusten listaukset olivat kummastuttaneet samalla lailla. Kirjan lukemisesta on nyt viikko ja olen pureskellut tätä sanottavaani ja mielikuvaani kirjasta huolella. Kuten tuossa jo aiemmin totesin, kirja kertoo enemmän älykkäästä, oppineesta miehestä, joka omien sanojensa mukaan on Merrillin tavatessaan ujo ja kokematon, vaikkakin onnellisesti naimisissa. Kulttuurien kohtaaminen, Merrillin liian aikainen poismeno ja filosofisten pohdintojen samansuuntaisuus sekä halu Merrillin tavoin ymmärtää rakkautta analyyttisesti me-subjektin kautta tekivät Jaakko Hintikkaan niin suuren vaikutuksen, että me saamme nauttia poikkeuksellisesta kokemuksesta näin kirjan muodossa.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
WSOY

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

On kiva yllättyä positiivisesti

Lukemattomien kirjojen pino huojuu huojumistaan niin yöpöydällä kuin viereisen kaapin päälläkin. Olohuoneen puolella on lisähyllyjä, jotka laitettiin seinään syksyllä, koska ne alkuperäiset 25 hyllymetriä ovat jo täynnä. Välillä yritän tehdä lakkoja ja vannon, etten hanki lisää luettavaa ennenkuin jokin tietty pino on luettu. Kirjastossa käyn muka vain palauttamassa kirjoja. Viime lauantainakin yritin tehdä niin. Raision kirjastossa jokerilainat (pikalaina) ovat heti palautusautomaatin vieressä. Tuskaa. Viime lauantaina Tomi jäi odottamaan autoon, kun lähdin palauttamaan paria kirjaa. Ihan vaan vilkaisin taakseni ja siinähän oli hauskaksi välipalaksi ajattelemani Mama mojo Laura Paloheimolta.



Etukäteen tiesin, että kirja on chick-litiä, minkä ajattelin sopivan mainioksi välipalaksi hiukan raskaahkon Hän valitsi nimekseen Merril Hintikan ohessa (siitä toisella kertaa, siinäpä opus).

Laura Paloheimon aiempaa tuotantoa en tunne, mutta olen jonkin aikaa seurannut häntä instagramissa (ja hän minua) omalla ja blogimme ig-tileillä. Hänen ig-tyylinsäkin on ihastuttavan hömppä ja kirjan luettuani mietin, miten tarkkaan se hömppyys on mietittyä vai onkohan hänessä itsessään osa tätä Mama mojon Juliaa.

Kirjassa on 328 sivua, mikä on aika mainio määrä tarinalle, joka imaisi mukanaan. Juu, luin kirjan päivässä, sillä mitään raskastahan lukeminen ei ollut ja myönnän nauraneeni ääneen.



Päähenkilö on 34-vuotias Julia, joka viettä kesää ensimmäisen lapsensa kanssa yhdistäen äitiyttä ja oman kaupan pyörittämistä. Tunnen kovasti lämpimiä tunteita kaikkia pikkuputiikkeja kohtaan ja kirjan kaikki päähenkilön omaan kauppaan tai muistoihin mumminsa kaupasta liittyvät kohdat luin ja nautin. Juu, hömppäähän tämä, mutta kun olin lukenut kirjaa reiluun puoliväliin, totesin, että tarina ei ole ihan suoraviivainen eikä ennalta-arvattava vaan kirjailijan kehittämät juonenkäänteet ovat aika mainioita ja tarina jolkottaa lisäten kierroksia.

Kirjan kieli on elävää, kirjoitus- ja kielioppivirheitä en bongannut ja dialogikin on varsin sujuvaa. Onko Laura Paloheimolla eväitä tulla vaikkapa kotimaisten chick-litien ilkkaremekseksi, sen näyttää aika, mutta sellainen vaikutelma tästä voi tulla.

Jos pidät kirjasta, joka naurattaa, käsittelee lapsiperhettä, parisuhdetta, vauva-arkea, työn ja perheen yhdistämistä, nauraa trendeille niitä kuitenkin erinomaisesti ymmärtäen ja hihittää monelle muullekin asialle, nappaa tämä viikonlopun iloksi.

Laura Paloheimo: Mama mojo
Otava


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Söpö brittipiiras

Piiraan maku makea on dekkari, joka minulle osui Blogatin ja Elisa Kirjan kirjaystäväringin jouluyllätyksessä ja sen oli valinnut kirjablogi nimeltä Sockerslott. Sain myös koodin, jolla saatoin tuon kirjan ladata Elisa Kirjan palvelusta. Nytpä kävi kuitenkin niin, että ennenkuin ennätin koodia käyttää, Piiraan maku makea ilmestyi HS Kirjan viikon kirjana, joten sain sen lehden tilaajana sitä kautta ilmaiseksi. Aiemmin en kirjoja HS Kirjan kautta ollutkaan lukenut eikä kokemus ollut kovin kehuttava, mutta siitä lisää myöhemmin.



Piiraan maku makea on puhdasverinen brittiläinen dekkari Agatha Christien jalanjäljissä. Tai no, ei kuitenkaan puhdasverinen, sillä kirjailija Alan Bradley on kanadalainen.

Päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce, joka asuu isänsä ja kahden sisarensa kanssa vanhassa kartanossa pienessä englantilaisessa kylässä. Flavian äiti on kuollut ja hän viettää aikaansa kartanoon rakennetussa laboratoriossa ja tietää kemiasta kovin paljon ikäisekseen.



Kirjassa tapahtuu luonnollisestikin murha ja ruumis löytyy kurkkupenkistä. Flavia selvittää rikosta haluten päihittää poliisit ja nokkela tyttö menestyy tehtävässään mainiosti. Hitusen verkkaisesti etenevä tarina saa vauhdikkaan lopun ja siinä matkan varrella tutustutaan englantilaiseen sisäoppilaitokseen, kirjastoon, majataloon ja moniin muihin asioihin ja ilmiöihin, jotka ovat tuttuja mistä tahansa brittidekkarista, joka ajoittuu noin suurinpiirtein Agatha Christien kirjoittamisen aikoihin.

Kirja on näppärä ja sitä on kiva lukea. Näppärä ja kiva ovat adjektiiveja, jotka eivät ole järin ylistäviä, enkä tästä voi järin ylistävästi kirjoittaa, mutta toisaalta harva dekkari on ylistyspuheen arvoinen. Tämä viihdytti ja oli nopealukuinen, ominaisuuksia nekin. Flavia on päähenkilönä hupaisa pikkuvanha tyttönen. Kemiallisia yhdisteitä pohditaan kirjassa laajalti ja pääosin ihan vakuuttavasti. Kuitenkin sivulla 368 (jos kirjaa luetaan ipadilla vaakamallisesti, kaksi sivua ruudulla) lukee näin:

"Sen lisäksi saatoin haistaa vanhan moottoriöljyn makeahkon lemun, ikivanhan bensan pistävän katkun, hiilimonoksidin, autonrenkaiden kumin ja ehkä aavistuksen otsonia, joka oli peräisin aikaa sitten loppuuun kuluneista sytytystulpista." 

Siinäpä kummallinen virhe. Hiilimonoksidi, häkä, ei kyllä ymmärtääkseni haise eikä tuoksu miltään, siksi se niin petollista onkin.

Jos olet brittidekkarien fani, lue ihmeessä tämä. Aivan kuin jostain olisi löytynyt kadonnut Agatha Christien käsikirjoitus, mutta ei ihan. Kanadalainen Alan Bradley on tehnyt oivan aikamatkan ja uskon, että Flavia de Lucen seikkailuita lukee moni vielä uudelleenkin, niitä nimittäin on kirjoitettu useita.

Vielä pari sanaa HS Kirjasta. Elisa Kirjan valikoimista olen ostanut useita kirjoja ja pitänyt lukukokemuksesta iPad minilläni. Tietokoneen ruudulta en kirjoja ole lukenut, koska pieni tabletti on mukava ja kevyt kädessä. Elisa Kirjan käyttöliittymä on mukava ja muokattava. Fontin kokoa voi muuttaa ja lukija pysyy kärryillä koko ajan siitä, missä kohtaa kirjaa lukemisessaan on. Kirja pysyy pädissä ladattuna vaikka sitä lukisi lentokoneessa. 

Kuva: Piiraan maku makea Elisa Kirjan kaupassa

Kuva: Piiraan maku makea ladattavissa HS Kirjan palvelusta


HS Kirjalla on tässä paljon oppimista. Latasin kirjan HS-applikaation kautta pädilleni. Vietin vuorokauden poikani kanssa laivalla ja ajattelin säästää kantamuksissa ja olla ottamatta kirjakirjoja, siis painettuja kirjoja, mukaan ja otin vain iPadin. Kun pirpana illalla simahti, otin pädin esille ja yritin lukea. Kas kummaa, lataamani kirja ei ollutkaan pädillä vaan se piti hakea nettiyhteydellä uudestaan. Onneksi olimme vielä sen verran hyvin kännykkäverkon lähettyvillä, että sain iphonen nettiyhteyden jaettua iPadille ja kirjan talteen. Sittemmin totesin, että HS-applikaatio ilmeisesti kerran vuorokaudessa tarkistaa tilauksen voimassaolon ja tuosta syystä kirja pitää ladata kerta toisensa jälkeen uudelleen (jos sitä ei ihan kertaistumalta lue). Ihan kökkö systeemi, pakko sanoa. Jos olisin ollut lentokoneessa ja joutunut katselemaan tyhjää ruutua, olisin suorastaan harmistunut. Ehkäpä HS Kirjan maksullisessa versiossa (jossa kaikki kirjat ovat saatavilla kuukausimaksulla sen sijaan, että tavallisten lehtitilaajien HS Kirjassa on luettavana maksutta vain yksi kirja kerrallaan) lataus on matkailevan lukijan kannalta turvallisempi, mutta ihan kovin helposti en kuukausimaksulliseen versioon rahojani uskalla laittaa, koska e-kirjan tärkeä ominaisuus on se, että se on valmiiksi ladattuna ja pysyy siellä. Tässä vertailussa Elisa Kirja saa täydet pisteet käyttäjäystävällisyydestä. Voin lukea samaa kirjaa sekä iPadilla että puhelimellani ja kumpaankin kerran ladattu kirja pysyy synkronissa ja voin lukea sitä mainiosti vaikka vuorotellen kummastakin. 

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar Kustannus


lauantai 3. tammikuuta 2015

Perheen yhteisiin hetkiin

Elektronisoituvassa maailmassa lukemisen väheneminen on aito huoli, kun kaikki kulkevat mobiiliin kumartuneina. Samainen ilmiö syö myös perheen kesken tapahtuvaa livekommunikaatiota, kun edes televisio ei kerää väkeä saman asian äärelle.

Mikä tahansa ei vaativalle jälkikasvulle kelpaa. Siksi pitää vinkata, kun hyvää löytyy, kivikautisistakin jutuista on nimittäin vielä viihteeksi: Ota mamma mato -kirja on hyväksi havaittu vastalääke privatisoitumiselle. Se on SKS:n kustantama kokoelma monenkirjavia kompatehtäviä. Sen aineistona on Kansanrunousarkistoon tallenettuja kompia, arvoituskertomuksia, kielikikkailuja ja digilorea.



Perheen pienimmiltä menee ehkä osa jutuista ohi, mutta toisaalta yläikärajaa ei ole - ja jos näitä arvuuttelee ääneen porukassa, pienimmätkin viihtyvät. Testattu on.

Tässä muutama esimerkkitarina:

Mitä saadaan kun kuusi jaetaan kolmeen osaan? Tukkeja.

Mitkä nelinumeroiset luvut ovat samoja myös ylösalaisin? 9966 tai 9006.

Näet unta, että olet vankilassa ja sinut aiotaan viedä kaasukammioon. Mitä teet? Tipauta itsesi sängystä lattialle, jotta heräät.

Kuka on juonut viinilasin tyhjäksi? Peikko, kummitus vai maanviljelijä? Maanviljelijä. Peikkoja ja kummituksia ei ole olemassa.

Kolme suomalaista oli lentokoneessa. Yksi sanoi kahdelle muulle: Nyt hypätkää! Nämä hyppäsivät. Vaikka kummallakaan ei ollut laskuvarjoa, he säilyivät hengissä. Miten tämä oli mahdollista? He hyppäsivät lentokoneessa, eivät lentokoneesta.

Juttuja on kirjassa melkein kahdeksan sataa, joten pitempäänkin lomaan riittää materiaalia.

Ota mamma mato on osa neliosaista sarjaa, ja se löytyy ainakin kirjastoista, Bookysta ja SKS:n nettikaupasta.

Ota mamma mato. Kompatehtäviä
Toimittanut Ulla Lipponen
SKS


perjantai 2. tammikuuta 2015

Suomalaismies sopii novelliin

Turkka Hautala ei ollut minulle ennestään tuttu kirjailija. Hänen Salo-romaaninsa oli Finlandia-ehdokkaana viisi vuotta sitten, mutta se meni ohi. Tämä Kansalliskirjakin on jo kaksivuotias, mutta eipä haittaa.



Kansalliskirja on novellikokoelma, siinä on viitisenkymmentä aukeaman kokoista tarinaa. Hautalan kieli on erittäin tiivistä, lyhyet lauseet pitää lukea huolella. Tarinat ovat arkisia tuokiokuvia Suomesta, ja niiden tarkkanäköisyys on viiltävää, usein traagis-vienon humoristista, ilman alleviivauksia. Kerronta on juuri sopivan aukkoista, kaikki aukeaa aikanaan.

Kun poijaat lähtevät saaristoon, toinen "ei tiedä yksityiskohtia, vain ettei violetti Helkama ole hetkeen nojannut Aarnion talon seinään, ettei Aarnio ole hetkeen puhunut hilpeästi arkisia." Hautalan konstailematonta kieltä lukee ilokseen, ja suomalaismiehinen vaikenemisen kulttuuri on kuin luotu novellin tiukkaan mittaan. Vähäpuheinen mies sopii novelliin.

Vaikka sitten, kun se vähäpuheinen puhuu, se puhuu asiaa. "Riipisen toinen lista" on kuolevan miehen testamentti pojalleen, siinä luetellaan "asiat jotka kannattaa miehen muistaa että pärjää":

"- Seuraa tarkkaan kun opetetaan käytännön taitoa ja paina kerrasta mieleen
 - tee mukulat suht nuorena. Mutta koita nyt muutaman kanssa ainakin päästä enste jää muuten kaivelemaan. Pari vinkkiä siihen touhuun:
 - kaato kunnossa parempi ettei yritäkkään
 - ei aina sitä perus-asentoa mutta ei kerralla yli kolmeakaan ettei mee temppuiluksi."

Teoksen nimen voisi kuvitella viittaavan lupsakkaan murrekavalkadiin, mutta ei. Murrettua kieltä on hiukan, mutta vain hiukan. Tyylikkään pidättyväinen ratkaisu.

Hieno kirja.

Ja on tässä muutakin hyvää: tämän kirjan kannesta saa "Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä" -facebooksivulle vaikka mitä.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus

torstai 1. tammikuuta 2015

Maailma tarvitsee meluavia optimisteja

Esko Valtaojan kirjat olen tainnut nyt lukea kaikki, kun joulupukki toi Avoimen tien (2004). Tämä kirja ei ollut millään lailla yllättävä, mutta taattua Valtaojaa kyllä. Hän kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, hiukan vain näkökulmia varioiden.



Valtaojan suuri kertomus, hänen perimmäinen ajatuksensa on tiivistettävissä yhteen sanaan: optimismi. Maailmassa jossa jokaisen kansalaisvelvollisuus on voivotella huonoja aikoja ja haikailla menneiden perään, Valtaoja pyrkii toistuvasti muistuttamaan siitä että oikeasti asiat paranevat, katsottiinpa niitä kosmisessa tai vähän pienemmässä mittakaavassa.

Valtaoja siteeraa tanskalaista tilastotieteilijää Björn Lomborgia: "Me jätämme jälkeemme paremman maailman kuin mitä saimme, ja juuri se on niin fantastista maailman todellisessa tilassa. Tänä päivänä syntyvät lapset - sekä teollistuneissa että kehitysmaissa - tulevat elämään pitempään ja terveempinä, saamaan enemmän ruokaa, paremman koulutuksen, korkeamman elintason, enemmän vapaa-aikaa ja paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia - ilman että maapallon ympäristö tuhoutuu. Ja sellainen maailma on kaunis maailma."

Sodan voittaa yleensä se joka lujemmin uskoo itseensä. Pessimismin vastapainoksi parempi tulevaisuus vaatii meluavia optimisteja, ja hyvin kirjoittavan optimistin juttuja jaksaa aina lukea.

Esko Valtaoja: Avoin tie. Kurkistuksia tulevaisuuteen
Ursa