Kirjallisia

Kirjallisia

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Käsi tarkisti taskun

Mikko-Pekka Heikkisestä en tiennyt oikeastaan mitään ennen marraskuista Neljä kuningasta -kiertuetta. Kårenilla kirjailijan kasvot tulivat tutuiksi, mutta vieläkin minulla on vaikeuksia muistaa hänen nimeään; ilmeisesti tavallisuuden ja pituuden yhdistelmä asettaa opettajan hataralle ja ylikuormitetulle nimimuistille lähes ylivoimaisen vaatimuksen.



Taina kirjoitti vuodenvaihteessa Heikkisen viimeisimmästä kirjasta Jääräpää melkoisen mairean arvion, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Minulle tulee Heikkisen kielestä ja tietenkin pohjoisista maisemista mieleen Jari Tervon varhaisempi tuotanto, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tervon Rovaniemi-kirjojen julkaisuhetket olivat aikanaan vuoteni odotetuimpia.

Jääräpää oli oikein hyvä, mielestäni Terveiset Kutturasta on vielä parempi. Tai ehkä luin ne vain väärässä järjestyksessä. Tarina on joka tapauksessa molemmissa mainio ja perustuksiltaan sama: Suomi on jakaantunut kahtia. Terveiset Kutturasta laittaa maan sisällissotaan, jossa Pohjoisen joukot etenevät vääjäämättä kohti Etelää. Henkilöhahmot ovat reheviä, yksityiskohdat eläviä, tarina kulkee. Ja musiikki on usein läsnä. Syntyy sotaromaanin parodiaa ja täsmällisiä havaintoja sekä maaseudun että kaupungin asukkaista, mutta syntyy ennen muuta liekehtiviä oivalluksia, nasakkaa lausetta ja hymyyn käypi suu.

Kas näin: "Väninämusiikin avulla on Lappi kolonialisoitu ja valutettu kuiviin. Nuo eivät sitä ymmärrä. Kyseessä on salaliitto. Iskelmämusiikki on kasvuhormonia arktiselle melankolialle. Se on lamauttava ase, jota pitelee kourissaan valtiojohtoinen yleisradioyhtiö." - - - "Käsi tarkisti taskun. On se tallella. Omaa kullia 'Joutsenlaulu' ei ollut vielä katkaissut."

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Ihan kiva lastenkirja

8-vuotiaalle luen joka ilta pitkähkön tarinan ja toisinaan bongailen kirjastosta muitakin lastenkirjoja kuin vain tuttuja sarjoja. Bittiviikarit herätti nörttiäidin mielenkiinnon ja 8-vuotiaskin innostui aiheesta.



Kirja kertoo Susanna-tytöstä, joka päätyy seikkailemaan bittipoikien - ykkösen ja nollan - kanssa äidin tietokoneen sisälle. Paha Hakkeri-noita aiheuttaa tietysti hankaluuksia, joista selvitään.

Aihe on mainio, tietokoneasiaa lasten pitämällä tavalla. Mutta voi toteutusta. Koska luin kirjaa ääneen, pystyin korjaamaan pahimmat kielioppivirheet puhumalla. "Alkaa tekemään" kuulosti korvaani niin kurjalta, etten sitä voinut ääneen sanoa. Pilkkuvirheet - siis lisäpilkut lauseenvastikkeissa - eivät onneksi puheessa kuuluneet ja kirjoitusvirheistäkin selvisin, mutta ääneen lukijaa harmitti. 

"Bittiläiset" oli pojastani oikein mainio kirja. Se, että seikkailu tapahtui tietokoneen sisällä, ei juuri avautunut. En usko, että teknologia tuli kovinkaan paljon läheisemmäksi, mutta seikkailu oli oikein jännittävä. Tarinassa oli muunmuassa mikroporsas, joka selvästi oli kuvaukseltaan mikroprosessoria muistuttava möttiäinen poikien lemmikkinä. Jäin miettimään, josko olisin etsinyt (kuvitusta ei ollut) oikean mikroprosessorin kuvan ja havainnollistanut sillä tuota porsasta, jolloin jokin linkki tietokoneen ja kirjan välille olisi syntynyt.

Tarina oli siis kiva, lapsi kuunteli mielellään. Kakkososa on kustantajan nettisivujen mukaan ilmestymässä tässä kuussa ja senkin ajattelin etsiä käsiini. Mieleeni nousee jälleen se, miten tärkeää olisi pienkustantamossakin huolehtia siitä, että kirjan oikolukee joku kielioppia osaava. Kiire näkyy ja jää pysyväksi, kun kirja painetaan. Pienellä viilauksella tästäkin olisi syntynyt äitiä enemmän miellyttävä tunnelma, mutta pääasia lienee, että lapsi piti.

Arna Tuuli ja Hanna Salmi: Bittiviikarit
Kvaliti



Että ne osaa

Norjalaisdekkarit - minun lukemani - ovat olleet synkkiä. Uutuushyllystä nappasin Jørn Lier Horstin uutuuden Suljettu talveksi, joka alkoi viedä jo ensimmäiseltä sivulta. Synkkyyttä tässä oli maisemissa - syksyä ja pimeyttä - sekä tietysti murhissa ja rikollisuudessa. Mutta jokin kummallinen veto näissä pohjoismaisissa dekkareissa on. Kieli on sujuvaa ja se ei turhia selittele, käännöskin on lähes ansioitunut.



Tarinassa ei ole mitään mullistavaa, se on ihan kelpo jännitystä monine käänteineen. Mutta harvoin saa lukea dekkarissa mitään rikollisia näin inhimillistäviä ja ajatuksia herättäviä osuuksia kuin tässä. Pääpoliisin, William Wistingin, käynti Vilnassa valottaa itärikollisuuden taustoja tavalla, joka jätti miettimään asioita uudella tavalla. Itsekin ikävän murron kohteeksi joutuneena olen monesti miettinyt, mihin koruni mahtoivat päätyä. Tämän kirjan jälkeen ajattelen menetystäni hitusen pienemmällä harmituksella. 

Kirjan on suomentanut Tiina Sjelvgren. Muutamassa kohdassa olisin ilmaissut asian toisin ja jäin miettimään, oliko kyse käännöksestä vai alkuperäisestä ajatuksesta.

S. 188:
"Selvä. En halua häiritä enempää. Voit soittaa milloin vain."
Line lupasi tehdä sen ennen kuin lopetti puhelun.
Miksi siinä lukee "lupasi tehdä SEN"? Eikö suomeksi olisi pitänyt lukea "tehdä NIIN"? Ruotsiksi (ja norjaksi ehkä) göra så, mutta ei suomeksi. Kai. 

Ja suomalaisittain...hmm...kiinnostava kohta löytyy sivulta 267. Wisting on hotellissa Vilnassa ja käy puhelimessa tyttöystävänsä kanssa seuraavan keskustelun:
"Täällä näkyy vain Suomen ja Ruotsin televisio", hän sanoi.
Suomalainen televisioteatterihan on tunnetusti viihdyttävää", Suzanne sanoi ja naurahti. 
Vai niin :)

Hyvä dekkari, hyvät hahmot. Sympaattinenkin. Juonenkäänteitä ei etukäteen voinut arvata, mistä plussaa. Näitä William Wisting -dekkareita on näemmä ilmestunyt jo yhdeksän, mukavaa!

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi
Sitruuna


perjantai 20. maaliskuuta 2015

Kummallista senioriviihdettä

Ehtoolehto-sarja on ilahduttanut lukijoita ja kirjastosta kirjoja on vaikea löytää hyllystä noin vain. Helsingin kirjamessuilla Minna Lindgreniä kuunteli monisataapäinen yleisö ja syksyllä ilmestyneeseen Ehtoolehdon pakolaiset -kirjaan jonotti tilaisuuden jälkeen pitkän letkan verran väkeä omistuskirjoituksia.



Ensimmäisen osan Ehtolehto-sarjaa bloggasin syksyllä ja nyt vuoroon päätyi kakkonen, Ehtoolehdon pakolaiset. Pakolaisuus viittaa putkiremonttiin, joka riistäytyy käsistä sen verran raisusti, että mummelit päätyvät evakkoon suurlähettilään omistamaan asuntoon Hakaniemessä.

Seniorikirjallisuus, jos sellaista termiä voi käyttää, on noussut yhä suositummaksi. Eikä se ole mikään ihme, sillä reippaat ja vireät eläkeläiset lukevat paljon ja ilman muuta ikääntyvän väestön ja palvelutalojen asukkaiden arjen hirtehiset kuvaukset kiinnostavat. Kiinnostavathan ne nuorempiakin. Mutta suosiosta huolimatta kirjailijalla ei pitäisi olla ihan näin kiire.

Minna Lindgren on sivistynyt ja hauska. Hänellä on pohjaa seniorikuvauksilleen, mutta nyt on tosiaan tainnut tulla liian kiire. Irman ja Siirin seikkailut ovat hauskoja, mutta ratikoilla voi ajella vain tietyn verran, jotta hauskuus säilyy.

Putkiremonttiseikkailut, rötöstelevät firmat ja palvelutalon taustaorganisaatiot ovat tämän kirjan tarinan taustalla. Seiniä kaatuu, suomea huonosti puhuva remppasetä tulee vessan seinästä läpi, korulippaita katoaa ja lopulta mummeleiden kaikki tavarat katoavat evakon aikana. Kai. Mihinkään ei tule mitään vastauksia. Ilmeisesti kolmas osa on tulossa ja siinä saadaan vastauksia, mutta jonkinlaisia päätöksiä (no tietysti väkeä kuoleekin, tietynlaista päättymistä sekin) pitäisi saada. Loppua kohden mysteerit suorastaan lisääntyvät. Pöh.

Onkohan sitten niin, että palvelutaloissa elämä on niin kummallista vaihtuvine henkilökuntineen, laskutusepäselvyyksineen ja lääkityksineen, että kirjan sekavuus ja vastauksettomuus on ihan vain realismia? Juuri kuulin, että ystävättäreni palvelutaloon muuttaneilta isovanhemmilta pyydettiin pankkitilien saldot palvelutaloon muuttaessa vaikka palvelumaksu määrättiin puhtaasti eläkkeen mukaan. Ehtoolehdon innoittamana haistoin tietysti palaneen käryä, mutta ehkä se vain on arkipäivää ja kaikkien on syytä virittäytyä siihen, että kun ajatukset herpaantuvat iän myötä, pitää jonkun luotetun olla tarkkana.



Ehtoolehdon pakolaiset oli nopealukuinen ja paikoin hauskasti kirjoitettu, mutta muuten pidin sitä isoksi harmiksi vähän rimanalituksena. Tylsä juttu. Ehkäpä kolmas osa korjaa käsitykseni? Sen luen sitten aikanaan, tietysti.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos


torstai 19. maaliskuuta 2015

Teknotrilleri herättää ajatuksia

Nörtihkönä ihmisena nappasin onnellisena "hyytäväksi teknotrilleriksi" luvatun Kybermyrskyn (Matthew Mather) kirjaston pikalainahyllystä ja nautin lukukokemuksesta monella eri tasolla.



Pitkällä sairaslomallani olen harrastanut kaikenlaista opiskelua, myös tietoturvaan ja kyberuhkiin liittyen. Palvelunestohyökkäykset ovat arkipäivää suomalaistenkin arjessa. Siksi Kybermyrsky onkin niin ajankohtainen eikä ollenkaan mahdoton skenaarioissaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja keskiössä on perhe, joka joutuu kohtaamaan lyhyessa ajassa sen, miten riippuvaisia etenkin kaupungeissa asuvat ihmiset ovat sähköstä ja vedestä. Kaikki tuttu katoaa, taudit leviävät, ihmiset taistelevat ruoasta. Kerronta ei ole mitenkään erityistä, jotkin tapahtumat polkevat paikoillaan eikä opus ole kirjallisesti mitenkään suurteos, mutta nyt minua veikin aihe.

Suomessa on saatu pientä esimakua siitä, miten pulassa ihmiset ovat, jos talvimyrsky vie sähköt tunneiksi ja jopa päiviksi. Avuksi on kuitenkin aina tullut yhteiskunta, jolla on riittänyt varavirtaa ja vettä. Mutta mitä tapahtuisi, jos Suomesta tai koko Euroopasta lähtisivät sähköt, niiden mukana vedenjakelu ja pian myös viestintäverkot? Mitä jos jokin taho tekisi kyberhyökkäyksen ensin pankkeihin estäen rahan siirtymisen. Sen jälkeen lamautettaisiin sähköverkot. Kuka sellaista haluaisi ja miksi? Käytännössä juoksemme vauhtiaan kiihdyttävän junan perässä, sillä yllämainitut uhkat voisivat jo nyt toteutua. Suomalaisten pankkien toimintaa on jo nyt horjutettu laajamittaisilla palvelunestohyökkäyksillä. Kokonaisen maan sähköverkkojen horjuttaminenkaan ei ole mahdotonta, sillä jo nyt on sattunut vikoja, jotka ovat kumuloituessaan ja huonolla tuurilla lamauttaneet laajojen alueiden sähkönjakelua. Turussa huomattiin, että Virttaankankaalta johdettavan juomaveden saatavuutta ei ollutkaan varavirralla varmistettu koko matkalla.

Onneksi kirjan tapahtumat ovat fiktiota, mutta toisaalta niin voisi erittäin huonolla tuurilla käydä. Mitä enemmän laitteita ohjataan verkkojen yli, sitä suurempi on riski, että jokin pahantahtoinen taho voi päästä väliin tai jokin muu riski toteutuu ja toiminnalle aiheutuu haittaa, jolloin jokin dominoilmiö saattaa aiheuttaa moninkertaisia ongelmia.

Microsoftin sidosryhmälehti Circlen kansi, 1/2015


Kirjaa lukiessani satuin lukaisemaan siinä sivussa vasta ilmestyneen Talouselämän, jonka välissä oli erään tietotekniikkayrityksen asiakaslehti (Circle, Microsoft). Kannessa Koneen Kati Hagros kertoo, että "Asioiden internet on jo täällä" ja sisäsivuilla on myös artikkeli, miten ABB on ottanut loikan kohti asioiden internetiä ja miten "ABB kerää dataa valmitamistaan sähkömoottorien pyörimisnopeutta ja vääntömomenttia säätelevistä taajuusmuutajista huollon etätukipalvelua varten. Data kerätään ABB:n käyttämälle Microsoftin Azure-pilvipalvelualustalle."

Microsoftin sidosryhmälehti Circle, sivu 15, 1/2015


Sinänsä mielenkiintoiset, uudistusmyönteiset ja edelläkävijän kuvaa vahvistavat uutiset saivat aivan uudenlaisen merkityksen tämän kirjan luettuani. Entä jos kyseisten palvelujen rakentamisvaiheessa joku pahantahtoinen taho saa solutettua järjestelmään takaportin, jonka kautta vaikka useiden vuosien jälkeen voi päästä tekemään tuhojaan, keskeyttämään sähkömoottorin toiminnnan tai pyörittämään sitä vaikkapa väärällä nopeudella. Vaikka miten pyrin mieltämään itseni teknologian käytössä edelläkävijäksi, sain kirjan lukemalla annoksen tervettä epäluuloisuutta.

Ei huolta, Kybermyrsky on oiva kirja myös ei-nörteille. Yhteiskunnan romahtamisen kuvaus on kiinnostava: ihmisen eläimellisen luonteen ja perheen puolustamisen ja henkiinjäämisen tarpeiden kuvaaminen on erityisen onnistunutta.

Taidankin seuraavaksi opiskella hiukan lisää kyberturvallisuudesta.

Matthew Mather: Kybermyrsky
Like Kustannus


keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Formalisti luki ison kirjan

Tulipa taannoin hyvien ystävien kanssa puheeksi mikä on kenenkin mielestä kaikkien aikojen paras kirja. Omaksi suosikikseni mainitsin Joyce Carol Oatesin Putouksen: luin kymmenisen vuotta sitten paksua opusta flunssaisena, ja sen maailma pääsi ympäröimään minut täysin. Lisäkierroksia Putous sai siitä, että käytin Google Mapsia päästäkseni selville tarkemmin tapahtumapaikoista, Niagaran ympäristöstä.



Ystäväni, paljon lukeva äidinkielenopettaja, sanoi omaksi suosikikseen Jonathan Franzenin teoksen Vapaus (2010). Samankaltaisen nimen lisäksi näitä kahta teosta yhdistää yhdysvaltalainen tekijä ja iso koko (=yli viisisataa sivua).

Aivan ykköseksi en Vapautta rankkaisi, niin paljoa en innostunut, mutta teoksella on kyllä kaikki suuren teoksen edut. Siinä ehditään käydä läpi yhden perheen tarina pitkällä aikavälillä ja seikkaperäisesti, jolloin teoksen maailmaan pääsee todella uppoutumaan, syvälle ja kokonaisesti. Ja sitä maailmaa riitti miellyttävän pitkään, pariksi viikoksi.

Mitään ihmeellistä Vapaudessa ei ole: kieli ja kerronta on kyllä erittäin luontevaa, mutta ei mitenkään kohosteista - siis esimerkiksi runollista tai aforistista. Myöskään juonessa ei ole mitään maata järisyttävää, se on kuvaus melko tavallisten ihmisten elämästä ja ikääntymisen mukanaan tuomista ongelmista. Toisaalta juuri siinä on teoksen voima: kenen tahansa on helppo elää mukana Patty ja Walter Berglundin tarinassa. Ympäristökysymykset junttaavat Vapauden kiinni tähän aikaan - tosin samoin kuin Finlandia-voittaja He eivät tiedä mitä tekevät (joka myös sijoittuu yhdysvaltoihin ja on isokokoinen), tämä kirja pärjäisi hyvin ilman näitä ajankohtaisuuksiakin.

Olen selvästikin formalisti, sillä eniten minua häiritsi teoksen löyhäntuntuinen rakenne. Mielestäni parhaissa kirjoissa pitää olla tiukka runko, niin että kompositio(kin) laittaa lukijan haukkomaan henkeä - tosin muistaakseni Putouskaan ei ole erityisen jäykkärunkoinen. Voi olla että tällainen muotovaativaisuus juontaa juurensa rakkaudestani taidemusiikkiin, jossa ilman jämäkkää kompositiota ei ole mitään.

Jonathan Franzen: Vapaus
Siltala

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Pitipä se otteessaan

Mons Kallentoft on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut jo lukuisia dekkareita, joiden päähenkilönä on ristiriitainen poliisi, Malin Fors. Vesienkelit on tuorein suomennos (suom. Raija Rintamäki) ja Malin Forsin tarinaa on aiemmin voitu lukea jo viidessä muussakin kirjassa.



Ruotsalaiseksi dekkariksi tämä oli synkkä, paljon synkempi kuin Viveca Stenit tai Camilla Läckbergit, joissa rikokset tapahtuvat kauniilla merenrantapaikkakunnilla ja joissa menneiden muistelun keskellä muistetaan syödä kanelipullia. Ruotsalaisdekkariksi tässä on synkähköjä norjalaisvaikutteita, mikä oli oikein virkistävää. Ihan Erik Axl Sundin synkkyyksiin tässä ei sentään ylletä, mutta rajansa kaikella.

Tarina sijoittuu pääosin Linköpingiin, joka ei saa minkäänlaista söpöystasoitusta siitä, että se on myös kirjailijan kotikaupunki. Karu ja kahtiajakautunut kaupunki antaa oivan näyttämön tapahtumille.

Murhia kirjassa toki on, mutta pääosa pohdinnoista keskittyy pienen tytön etsintöihin. Tarinan väritykset ovat ajankohtaisia ja henkilöhahmot inhimillisiä. Jälleen häiritsi se, että päähenkilöiden nimet ovat kovin samanlaisia. Kehitin itselleni oikein muistisäännön, jolla erotin Karinin ja Malinin...

Koska olen olan yli ja vieressä saanut seurata lyriikkaan perehtymistä ja sen luomista, kiinnitti huomioni tämän kirjan lyyrisyys. Harvemmin saa dekkarissa nauttia tämänkaltaisesta tekstin soljumisesta:

Luvun 9 loppurivit

Epäuskottavuutta muuten hyvin sujuvaan tarinaan toivat kohtaukset, joissa poliisit vähät välittivät kotietsintäluvista ja mennä tiirikoivat itsensä sisälle useammankin kerran. Samaten ruotsalaisten poliisien seikkailut Vietnamissa aseita heilutellen ilman mitään virallista statusta eivät sovi yhteen sen kuvan kanssa, joka minulle on ruotsalaisista poliiseista tullut. Kaikella kunnioituksella.

Sain kirjan WSOY:ltä iPadiini arvioitani varten. iPadilla olen lukenut jo paljon, joten lukeminen oli sujuvaa. Niin sujuvaa, että kirja kulki mukana lapsen hammaslääkärin odotushuoneeseen ja illalla omia hampaita pestessä oli pakko pitää kiirettä, jotta pääsin takaisin kirjan pariin. Niin tiukasti ei ole mikään kirja viime aikoina pitänyt otteessaan, hyvä merkki siis!

Taidanpa etsiä Mons Kallentoftin uudempaa, vielä suomentamatonta tuotantoa esille. Alkuperäiskielellä nämä maistuvat aina hitusen aidommilta, vaikka Vesienkeleissä suomentaja on tehnyt kympin arvoista työtä!

Mons Kallentoft: Vesienkelit
WSOY


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kovin vähän aikaa

Kirjoittamatta on jäänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian päätösosasta. 3. Kuolema on aivan suoraa jatkoa osille 1. Rakkaus ja 2. Sairaus. Tutut hahmot riutuvat, väki vähenee ja epäreiluus korostuu.



Ensimmäisistä osista kirjoitin aiemmin yhteispostauksen. Toivon, että kirjailija tai kustantaja jatkossa yhdistäisi nämä kolme erillistä kirjaa yhdeksi, koska näiden erillisenä pitämisestä ei ole mitään hyötyä. Yritin pohtia, voimistuuko jokin vaikutelma erillisyydestä, mutta en keksinyt, että mitä iloa siitä on. Kirjat ovat ilmestyneet parin vuoden aikana, erikseen.

Benjamin on loppuun asti kantava voima, vaikka Rasmuksesta tarina alkaa. Kirjasta jäivät mieleen Rasmuksen raukkamaiset vanhemmat sekä Paulin upeat hautajaiset. Niissä olisin halunnut olla mukana. Kunpa useammatkin ihmiset suunnittelisivat itse hautajaisensa, joissa ei nyyhkitä.

Eniten jälkeenpäin on mietityttänyt Benjaminin ja Rasmuksen vanhan naapurin, Holgerin, kohtaaminen Koppomissa ja jääkaapiin jääneet broilerfileet. Tuon Koppomin visiitin ja sen  "näytä, älä kerro" -symboliikan avulla Rasmuksen kohtalo avautuu hiukan.

En uudelleen kirjoita tuossa aiemmassa postauksessani olevia mielipiteitäni ja tunnelmia tähän, mutta totean, että a) onneksi lääketiede ottaa edistysaskelia ja b) onpa 1980-luvun puolivälistä kovin vähän aikaa.





Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema
Johnny Kniga