Kirjallisia

Kirjallisia

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kaikki ainekset

Ehtoolehto-trilogiassa on kaikki ainekset. Aihe on ajankohtainen ja puhuttava, kieli on elävää ja kirjoittaja hyvin älykäs, nokkelakin. Kuolema Ehtoolehdossa aloitti trilogian ja se lähti hiukan kankeasti vauhtiin mutta oli vallan hauska. Kakkososaan, Ehtoolehdon pakolaiset, petyin, koska odotukseni olivat niin korkealla. Trilogian päätösosa, tämä Ehtoolehdon tuho, sai lastikseen kaikki odotukset.



Kahdessa ensimmäisessä osassa oli vilauteltu, koettu ja pohdittu asioita, jotka jäivät totaalisen kesken ja jättivät odottamaan kulminaatiotaan päätösosaan. Onni-vainaan hämäräbisnekset, Mika Korhosen katoaminen, Ehtoolehdon kummallinen hallinto. Ja kuinkas kävi? Kaikkia sivuttiin vain hiukan, juuri sen verran, että voi sanoa asioiden jotenkin selvinneen, kai. Ei niin saa tehdä!

Ehtoolehdon tuhossa palvelutalosta on kadonnut kaikki henkilökunta. Älyseinät hoitavat asioista tiedottamisen, yhteydet lääkäreihin, ruumiintoimintojen tarkkailun ja viihteen. Ruokaa saa 3D-tulostimesta, joka tarjoilee ravintotahnaa eri väreissä ja muodoissa, kuten avaruusasemalla. Robotit hoitavat ihmisiä, hissi puhuu ja rotat valtaavat Ehtoolehdon. Kuvaus on absurdi, se menee jo yli. Teknologiaan pohjautuva kauhuskenaario toki herättää ajatuksia, mutta onko se tämän kirjan tehtävä? Minua näiden hauskojen ja nokkelien vanhusten elämä ahdisti eikä kirjan lukeminen ollut oikeastaan hauskaa eikä jännittävääkään. Jo pelkästään palvelutalon asukkaiden ylilääkitseminen, sen pelkääminen, selvittäminen ja purkaminen, henkilökunnan asiantuntemattomuus ja palveluasenteen puuttuminen sekä arkipäivän kommellusten kuvaaminen rikoksilla höystettynä olisi riittänyt.

Ehtoolehdon Irman ja Siirin kaltaisia huumorintajuisia, yli 90-vuotiaita tarmonpesiä on olemassa. Olen saanut kunnian seurata sivusta ystäväni naapurin, 95-vuotiaan iloisen ja reippaan naisihmisen, elämänviisauksia, kommelluksia ja elämästä nauttimista. Rikoksia hän ei kai ole selvittänyt, mutta tarmoa riittää, myös putkiremontin keskellä.

Kyllä, ahdistuin kirjasta. Pohdin sitä kovastikin lukiessani ja päädyin siihen, että ahdistus johtui siitä, että palvelutalon teknologisaatio tuntui niin väärältä. Toivon ja uskon, että edistys ei kehity siihen pisteeseen, ettei ihmistä enää missään vaiheessa hoitaisi toinen ihminen. Tai että ruoka tulisi värikkäänä tahnana. Tärkeitä asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Irma ja Siiri hoitavat homman kotiin, ilmeisesti, ja ihmiset ottavat asiat jälleen hoitaakseen, toivoakseni. Äh, Minna Lindgrenin teksti toimii ja ylin ajatus on älykäs. Silti tarina olisi toiminut tehokkaammin, jos yhteiskunnallinen sanoma olisi tarjoiltu hienovaraisemmin, koska siihen Lindgren kyllä pystyisi. Jos et vielä ole koko trilogiaa lukenut (vai jääkö se trilogiaksi?), on se kuitenkin ehdottomasti ajatuksia herättävää luettavaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!