Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Ajatuksia kirjoittamisesta

Lukemisen lisäksi tulee kirjoiteltua kaikenlaista, joten kirjoittamisoppaat kiinnostavat. Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiviltä mukaan sellaisia tarttui kaksi.



Kai Vakkurin Kuu tulee auringosta raskaaksi. Ajatuksia kirjoittamisesta vaikutti nimen ja kansitekstien perusteella mielenkiintoiselta. Ensimmäiset parikymmentä sivua eivät muuttaneet vaikutelmaa, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen hajanaisemmaksi se muuttui, ja loppupuoli oli täysin käsittämätön mosaiikkikokoelma erilaisia tarinoita. Mitään tolkkua niissä en nähnyt.

Vielä sivulla 65 Vakkuri muistuttaa "vanhasta viisaudesta, että selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu", mutta tämän kirjan tekstissä ei lankaa näy, ei punaista eikä muunkaan väristä. Lähinnä tekstistä jää sellainen käsitys, että tekijä on halunnut mukaan mahdollisimman suuren määrän hienoja sitaatteja. Niiden yhteydet toisiinsa tai kirjoittamiseen ovat kovin höllässä tai olemattomat.

Suurmiesten sitaattien välissä on sitaatteja Vakkurin omista teksteistä, joiden taso ei ole kovin korkea, jos sitaatiksi on valikoitu esimerkiksi tällainen: "Välillä minä tunnen, että päässäni asuu kyyhkysiä. Ne asuvat siellä." Eikä kyseessä ole huumori. Vaikka kirjassa on muutama ihan hyvä ohje kirjoittamiseen, en voi tämän lukemista suositella, sillä nuo kirjoitusohjeet löytyvät jo takakannesta. Se riittää.



Kari Ojalan Ensimmäinen painos. Miten saan tekstini julki ja kuinka elän kirjoittamisella on julkaistu jo vuonna 2006, mutta törmäsin siihen vasta nyt ensimmäistä kertaa. Se on ensyklopedinen teos kaikesta kaikenlaiseen kirjoittamiseen liittyvästä: kauno- ja tietokirjallisuudesta, lehtimiehen, toimittajan ja kustantajankin työstä.

Kirjassa käydään läpi suht seikkaperäisesti kirjoittamisen lajeja, annetaan vinkkejä, esitellään freelancerin ja toimittajan työnkuvia, opastetaan markkinoinnissa ja apurahojen hakemisessa, veroasioissa ja työvälineiden hankinnassa

Teksti on selkeää ja informatiivista, kirjan ulkoasu kelta-valko-mustine sivuineen aika sottainen. Sille joka jo on tehnyt kirjoitushommia kirja ei paljoa kerro, koska aiheita ehditään käsitellä vain melko pintapuolisesti. Aloittelevalle kynäilijälle se on silti ihan messevä tietopaketti. Lähdeluettelo on hyvä, siihen on listattu 36 teosta niille, jotka haluavat syventyä aiheeseen.

Kai Vakkuri: Kuu tulee auringosta raskaaksi. Ajatuksia kirjoittamisesta
Etelän Kirja Ky

Kari Ojala: Ensimmäinen painos. Miten saan tekstini julki ja kuinka elän kirjoittamisella
Etukeno Oy



lauantai 27. kesäkuuta 2015

Terveisiä Sastamalan kirjapäiviltä

Vanhan kirjallisuuden "päät"

Olen käynyt Vammalan-eiku-Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä vuodesta 1990 lähtien, jolloin ensimmäisen kerran ajoin sinne yksin Fiat 127:llani auto täynnä vanhempieni kirjoja myymään niitä Sylvään koulun helteiseen yläkertaan. Sen jälkeen olen lähes joka vuosi suunnannut kesäretkelle Vammalaan-eiku-Sastamalaan (sovitaanko, että saan edelleen käyttää nimeä Vammala?).



Kirjapäivillä on kymmeniä antikvariaatteja Sylvään koulun alakerrassa sekä pihalla olevassa isossa sirkusteltassa. Yläkerrassa on kustantamojen - varsin pientenkin sellaisten - myyntipisteitä sekä Rosebudin kaltaisia kirjakauppoja, joilla on varsin edullisten kirjojen myyntiä myös. Koko Sastamala (eiku Vammala) on varsin kirjallinen koko loppuviikon ja monesti olemme käyneet Herra Hakkaraisen talossa samalla matkalla. Torillakin oli kirjamyyjiä.



Vanhempani ulkoiluttavat Globus Felixin inkunaabeleita ja muita arvoteoksia edelleen kirjapäivillä, mutta minä tapaan Tomin kanssa kiertää vain asiakkaana. Lapset ovat mukana vaihtelevasti. Tänään saimme mukaan kaikki kolme minun lastani: yhteiskunnallisesti tiedostavan teinin, hitusen happaman esiteinin ja alati innostuvan 8-vuotiaan, jonka viime vuoden kohokohta oli Vammalasta löytynyt Kakkaukko-kirja, josta Tomi kirjoittikin.



Otsikkoon kirjoitin "kirjapäivät" enkä virallista Vanhan kirjallisuuden päivät -nimeä. Tämä siksi, että ostimme ison läjän kirjoja, joista vain yksi oli pre-read eli käytetty. Painavimmat muovikassit käsissään Vammalasta lähti 16-vuotias teinipoikani, mikä oli hiukan yllättävää. Lukemiseen häntä on toisinaan pitänyt patistaa, mutta fiktion sijaan häntä kiinnostaa tietokirjallisuus. Lapsilleni olen tavannut ostaa kaikki kirjat, mitä he ikinä ovat toivoneet. Tyhmempiinkin harrastuksiin ovat vanhemmat rahaa syytänet :) joten Into-kustannuksen kassakone kilisi kolmeen otteeeen. Löysimme sieltä Tominkin kanssa mukavasti luettavaa, Tomi sai jopa arvostelukappaleen (kun tuli blogimme puheeksi), josta lisää tuonnempana. Kiitos siitä jo etukäteen!

Saaliimme kirjapäiviltä

Näköjään koko pinoon mahtuu vain viisi kirjaa, jotka voi fiktioksi luokitella: Tatu ja Patu, Akkarin taskari, kaksi Erlend Loen kirjaa (1 euro/kpl, uusia...) sekä Mies, joka rakasti järjestystä. Ja me kun kuitenkin luemme enimmäkseen fiktiota. Mitäs tästä voisi päätellä?



Jos ensi kesänä pohditte kivaa päivän kesäretkeä, voin lämpimästi jälleen suositella Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä




tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kesäkoostetta vuodelle 2015

Kaikista lukemistani kirjoista en kirjoittele blogiin, syyt vaihtelevat. Jotkut kirjat ovat niin mitäänsanomattomia, etten viitsi, toiset taas saattavat olla sen verran vanhoja, etteivät ole isomman maininnan väärttejä. Kesällä luen yleensä dekkareita putkeen, vanhempiakin, joten tässä kesän ajan päivittyävä koontipostausta sekalaisista lukemistani kirjoista. Näitä kaikkia - vähän vanhempiakin - kirjoja löytyy mm. AdLibriksestä.

Copyright Taina Euro

Viime kesänä osallistuin dekkarihaasteeseen, jonka koontipostaus löytyy täältä. Hiukan sen hengessä jatkan...

1. Anna Jansson: Loputon uni (Gummerus)





Maria Wern -sarjan alkupään dekkari, joka käynnistyi hiukan hitaanpuoleisesti, mutta tarina oli varsin jännä geenimanipulaatiopohdintoineen. Gotlannista pitäville takuutavaraa.

2. Lars Kepler: Hypnotisoija (Tammi)



Kepler-kuumeeseen en aiemmin olekaan tarttunut, mutta uutuuden, Vainoojan, massiivinen ja hauskanjännittävästi tehty mainoskampanja teki tehtävänsä ja luettuani kirjailijapariskunnan haastatteluita päätin ottaa Keplerit lukuun. Hypnotisoija ei heti napannut, mutta loppupuolikas oli jo taattua ruotsalaista dekkarilaatua. Yksi uudempi ja Vainoojakin odottelevat hyllyssä, niistä lisää tuonnempana.

3. Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Otava)



Mari Jungstedtin kirjat sijoittuvat myös Gotlantiin ja olen niitä lueskellut hiukan epäjärjestyksessä. Näiden sävy on hitusen vähemmän synkkä kuin Anna Janssonilla, rikokset ovat ehkä hiukan vähemmän kaameita. Veri kuitenkin lentää sopivasti eikä loppuratkaisua pysty kirjan alkupäässä edes aavistelemaan. Kauniiden maisemien ja tunnelmallisen saaren mainiota rikostarinoita tämäkin, Jungstedtin parhaimpia.



4. Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (Schildts&Söderströms)




Kuva: Schildts & Söderströms


Maaliskuussa luin Kallentoftin Vesienkelit, joka piti otteessaan tiukasti. Kokemuksen innoittamana hain kirjastosta Malin Fors -sarjan alkuakin. Hmm. Kallentoft ilmeisestikin on parantanut matkan varrella otettaan aika lailla, sillä Sydäntalven uhrit taisin uusia parikin kertaa ennenkuin lopulta sain sen suoritettua. Puolessa välissä olin jo antaa itselleni luvan palauttaa kirjan keskeneräisenä kirjastoon, mutta sitten sisuunnuin ja luin. Onneksi jaksoin, sillä ihan mallikas tämäkin oli, mutta kenties nuo vainajan ja tutkijan väliset henkiset vuoropuhelut katkoivat tässä tarinaa sen verran, että otteeni herpaantui. Ehkä luen näitä lisääkin, ehkä.

5. Anders Roslund, Börge Hellström: Lokero 21 (WSOY-pokkari)



Tähän kirjaan piti tietystikin tarttua jo siitä syystä, että takakannen teksti "Pohjoismaiden kuumimman kaksikon rankka rikosromaani" huvitti. Näitä "kuumimpia" kaksikoita tuntuu piisaavan tuolla länsinaapurissa: Keplerin kirjoittajapariskunta, Erik Axl Sund -kaksikko jne. No, tämä kirja on ilmestynyt jo vuonna 2005, joten ehkäpä he olivat ensimmäinen "kuumin"...

Mutta rankka tämä rikosromaani tosiaan on. Aiheena on ihmiskauppa ja ympyrät niinkin pienet kuin Liettua ja Ruotsi, ihan tässä nurkilla. Sen verran paljon tästä aiheesta on viime vuosina kirjoiteltu - niin faktaa kuin fiktiotakin - ettei tarina vaikuta liian hurjalta ollakseen totta vaan murheellista on, että tämä voisi olla myös totta.

Kaksi nuorta tyttöä löytyy henkihieverissä tukholmalaisasunnosta, toinen karkaa, toinen joutuu sairaalaan pahasti pahoinpideltynä. He ovat jo aiemmin päättäneet päästä kertomaan oman tarinansa nauhoittamalla videolle kertomuksensa. Rankka tarina ja vaikka aavistin pahiksen jo ennen loppua, harmitti roistouden määrä niin, että se jäi vaivaamaan. Hyvän tarinan merkki, eikö?

6. Max Manner: Jääkyynel (Crime Time)

Taas täytyy tunnustaa tai innoissaan kertoa, että löysin kirjailijan, jonka dekkareista en ollut tiennyt mitään. Juu, tunnustaa siis tietämättömyyteni, tai hehkuttaa sitä, että kiva, että näitä vielä löytyy. 



Kansi oli varsin hyytävä ja takakannen teksti melko lupaava. Sen huomasi lupaavaksi jopa 11-vuotias tyttäreni, joka ei kertakaikkiaan innostu hömpästä eikä varsinkaan fantasiasta (mikä on ongelma, koska nuortenosastolta kirjastosta ei juuri muuta löydy). Hänelle pitäisi löytyä nuorten jännäreitä, joissa saa tapahtua vähän murhia. Enid Blytonia (jonka tuotantoa itse kahlasin innolla hänen iässään samalla kuin Kotiopettajattaren romaaniakin) on turha yrittää tarjota, koska se on kivikautista. En kuitenkaan antanut tyttäreni lukea tätä jännäriä, koska takakannen tekstistä huolimatta se ei ollut 11-vuotiaan tarina.

Miten on mahdollista, että olen aiemmin missannut Max Mannerin? Tarina sijoittui pääosin Lappiin (toinen kotini, suurinpiirtein), mutta alkaa Turussa (pääasiallinen kotini). Mielikuvituksellisia käänteitä tarinasta ei puutu, ihmiskauppa rehottaa, rikokset ovat jopa ruotsalaistyyppisiä (silmiä kaivetaan päästä kuten uusimmassa Camilla Läckbergissä (josta en vielä olekaan blogannut)) ja roistot pääosin kaikeksi onneksi suomalaisia, vaikka Venäjän puolellakin seikkaillaan. 

Henkilöhahmojen kuvaus on vaihtelevaa. Osa hahmoista piirtyy varsin selkeästi ja vahvasti, osa taas jää varsin köykäisten sanankäänteiden taakse. Tunturimaastossa on kirjailija ilmeisesti käynyt ainakin Lapin lomallaan, sen verran elävää on kuvaus ja pohjoisemman Suomen erityispiirteetkin tulevat vallan mainiosti esille. 

Taidanpa syksyn tullen kaivella kirjastosta muitakin Max Mannerin kirjoja tämän uutuuden lisäksi. Vallan mainio pikalaina tämä siis oli.

7. Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää (WSOY)



Maeve Binchyn kirjoihin olen tarttunut monesti lentokentillä. Tasalaatuisia ihmiskohtaloita, ei turhaa ilkeilyä, hyviksille yleensä käy hyvin. Ja paljon ihania irlantilaismaisemia.

Seitsemän talvista päivää kuvaa Irlannin länsirannikolle remontoitavaa hotellia, Stonea Housea, sen kunnostamista, henkilökuntaa sekä ensimmäisen viikon vieraita.

Tunnelmalliset Maeve Binchyt ovat mitä mainiointa vastapainoa synkemmille dekkareille.

8. Sophie Kinsella: Hääyöaie (WSOY)




Tämä mahtavasti nimetty ulkomaalaisen diftongipainajainen on kirja, jollaisia on hyvä olla olemassa. Hauskaa höttöä, joka sai nauramaan ääneen. Tomi ihmetteli vieressä, että mikä ihme nyt saattaa noin naurattaa, mutta peribrittiläinen Sophie Kinsella osaa oman genrensä. Kuivaa huumoria ja vähän höpöhöpöäkin on mainio yhdistelmä.

Kirjassa Lottie, tämän suojeleva isosisko, entinen poikaystävä, nykyinen mies ja erilaiset liitännäishahmot harrastavat kommelluksia sarjatulella. Juonikin kirjassa on, mutta se ei ole kovin merkityksellinen vaikkakin hupaisa.

Sophie Kinsella tunnetaan Himoshoppaaja-sarjastaan, jota on filmatisoitukin. Himoshoppaaja on aiheena ehkä jo hiukan kulunutkin (no, saa nähdä, uusin on tuossa yöpöydällä odottamassa, kun kirjaston uutuushyllystä kutsui...), mutta Kinsella on kirjoitellut välillä muitakin.

Jos pidit Bridget Jonesista, naurattaa Hääyöaie sinua aivan varmasti.

9. Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto)




Unelmavaras on ilmestynyt jo vuonna 2010, mutta aihepiiri ei vanhene. Takakansi lupasi seuraavasti: "Viiltävän tarkka kuvaus työpaikan inhottavimmasta tyypistä." Tuo inhottavuus ei niinkään vedonnut vaan se, että kirja on kuvaus nykyaikaisesta työpaikasta, työnarkomaanista, uraihmisistä ja muusta sellaisesta, mikä nyt sattuu kiireisissä yrityksissä työskennellyttä kiinnostamaan.

Kirjana Unelmavaras oli ihan keskitasoa ja päähenkilö varsin luotaantyöntävä. Kirjan takakansi lupasi - harmillisesti etukäteen - että lukijan sympatiat kuitenkin heräisivät. No, siitä en niin tiedä, mutta loppupuolen lapsuudenperhesivupolku vaikutti hiukan kaukaa haetulta ja kummalliselta.

Jos aihepiiri kiinnostaa, lue ihmeessä.







maanantai 22. kesäkuuta 2015

Taas kolahti

Nyt kävi taas niin. En voi sanoa, että liian usein, mutta jo toistamiseen tämän vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Kolahti, siis. Ensimmäisen kerran näin kävi huhtikuussa Laura Honkasalon uutuuden kanssa ja nyt jo taas.



Karoliina Timonen on paitsi kirjailija myös bloggarikollega Kirjavasta kammarista. Ja voi, minkälaisen tunnelman hän osaakaan luoda! Aloitin kirjan mökillä juhannuksen aatonaattona. Jo parin sivun jälkeen kävi selväksi, että tämä on nyt niitä kirjoja, joihin uppoaa. Niiden parin ensimmäisen sivun jälkeen pidin tauon ja luin muuta, jotta kirja ei heti loppuisi. Ja fiilistelin tunnelmassa. Juhannusaattona kaiken muun tohinan keskellä luin kirjan lähes kokonaan ja jätin parikymmentä sivua (kovin lyhyestä, vain 165-sivuisesta) kirjasta aamuun, jälleen nautintoa pitkittäen.

Miksi solahdin kirjaan sisälle niin sujuvasti? Niin, tunnelma. Ja tunnelmaan pääsen mukaan, kun minulle mieluisa ympäristö kuvataan tarkasti. Tapahtumapaikat - saaret ja huvilat - osasi Timonen kuvailla hellästi, tarkasti, ja niin, että juuri se utuinen helletunnelma välittyi.

Tarinan päähenkilö, asumuseroon tuoreesti päätynyt Klarissa viettää kesäänsä Saimaan saaressa vanhassa huvilassa. Hän tutustuu naapurisaaren Olaviin ja viettää tämän kanssa aikaa siemaillen cocktaileja. Tunnelma on helteinen, ylellinenkin, leppeä ja silti jotain uhkaavaa ja tihenevää kasvattava. Psykologiseksi trilleriksi tarinaa myös kuvataan, mutta sellainen se ehkä on vain viimeisillä sivuilla.

Vaikka kirjan nimi on Kesäinen illuusioni ja vaikka se on mitä mainion kesällä luettavaksi, haluaisin lukea kirjan uudelleen talven pakkasilla. Luin toki takakannen tekstin, mutta vasta loppumetreillä havahduin siihen, että tapahtumapaikkana oli Saimaan saari. Olin aivan siinä käsityksessä, että kyse oli pääkaupungin lähisaarista, vaikkapa Suvisaaristosta. Hassua.

Kieli on taidokasta, kielikuvat helteisiä ja, niin, se tunnelma ihana. Tomi lukaisi kirjan heti perääni ja hän lupasi kommentteihin kirjoittaa omia mietteitään.

Jos etsit tuoretta kotimaista kirjaa, joka ei ole finlandia-tyyppinen tiiliskivi, joka huokuu kiireettömyyttä ja jossa kuitenkin on oma jännä puolensa, suosittelen lämpimästi Karoliina Timosen uutuutta. Minä sain tämän onnenpotkuna kirjastosta lainaksi ihan tuoreeltaan (kirja ilmestyi kesäkuun alussa) ja tämä kappale taitaa kirjaston kesätauon aikana kiertää vielä lähipiiriäkin.

Hauska yhteensattuma tämän kirjan ja tuolla tekstin alkupäässä viittaamani Laura Honkasalon Perillä kello kuusi kirjan kanssa on paitsi tunnelmien samankaltaisuus (jonka laitan erinomaisen pohjatyön ja tietynlaisen ympäristön kuvaamisen taidon piikkiin) myös se, että satuin ystäväni Anna-Riikka Carlsonin vinkkaamana kesäkuun alkupuolella näkemään tämän kirjan julkistustilaisuudesta kauniin kuvakoosteen, jonka oli blogiinsa kuvannut Laura Honkasalo.

Karoliina, kiitos, näitä lisää!

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY


Dekkarin paluu

Joskus vuosia sitten luin kesäisin pelkkiä dekkareita, nyt on mennyt pitkä aika siitä kun viimeksi tartuin tuon genren edustajaan. Ensin luin Harri Winterin Hyvät pahat pojat, josta Taina jo aiemmin bloggasi. Se oli pätevästi kirjoitettu ja taiten kuvioitu juoneltaan, mutta dekkareiden tapaan kerronnaltaan simppeli. 



Sama vaikutelma tuli Leena Lehtolaisen Rautakolmiosta. Teksti sujuu, lukija pysyy otteessa, mutta kirjallinen vaikutelma on kevyt. Niin kuin tietysti pitääkin. Luulen että Lehtolainen on kirjoittanut vailla tarkkaa etukäteissuunnitelmaa, koska loppuratkaisu ei tee mitenkään huimaa vaikutelmaa siitä kuinka palaset loksahtavat kohdalleen. Toisaalta, miksi niin pitäisi ollakaan. Oikea elämä ei ole Da Vinci -koodia, jossa huikea kaiken tarkoitus lopulta paljastuu. 

Saattaa olla että luen kolmannenkin dekkarin tänä kesänä. Vares ainakin yrittää pilkistää tuolta kassista. 

Leena Lehtolainen: Rautakolmio
Tammi

torstai 11. kesäkuuta 2015

Herra Gummi tietää mistä me ipanat sytymme

Herra Gummista olin kuullut paljon hyvää. Se on houkutellut etenkin pieniä poikia lukemaan, mikä ei koskaan ole pahitteeksi. Ostin ensimmäisen Herra Gummin pädilleni, sitten löysin sen kirjastosta ja lopulta kaksi muutakin.



Andy Stantonin luoma Herra Gummi on loistava hahmo. Hän on törkyinen ja röyhtäilevä pahis eli kaikkea sellaista, mistä pienet pojat pitävät. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt toistaiseksi kolme kappaletta, mutta englanninkieliset sivut - Mr. Gum - antavat ymmärtää, että lisää on tulossa (jee!).



No miksi meillä nämä olivat onnistuneita iltasatukirjoja? Yksi mittari on, miten innokkaasti 8-vuotias pyytää "vielä yhtä lukua". Joka ilta hellyin lukemaan kaksi tai kolmekin lukua, koska se oli itsestänikin tosi kivaa. Kuvitus on hassua, harvaa ja minimalistista mutta toimivaa. Hahmojen nimet ovat ehkä suomalaisittain - vaikka käännös onkin mitä onnistunein (kiitos Jaana Kapari-Jatta) - vähän hankalia, mutta ne eivät tuottaneet tiukasti kirjaa seuranneelle lapselle mitään ongelmia.




Aikuinen, minä siis, sain hirnua mukana. Ja tällä kertaa monesti ihan samoissa kohdissa lapsen kanssa. (Onhan niitäkin lastenkirjoja, -näytelmiä ja -elokuviakin, joissa on omat hassuutensa vanhemmille.) Sanoilla kikkailu on tässä kirjassa erityisen onnistunutta. Kolmannen kirjan hauskin kohta taisi (ainakin minusta) olla tämä:

8. luku

Yö peikkovuorella

Yön tultua matkaajat leiriytyivät. Polly sytytti tulen ja Perjantai löysi ruuanlaittoon villijäniksen, mikä oli onni, koska hän oli itse liian väsynyt kokkaamaan. Jänis pyöräytti pari munakasta sillä välin kun matkaajat tähyilivät avaraa tähtistä taivasta vuorenrinteen yllä. 

(Herra Gummi ja vuorenpeikot, s. 102)



Näiden kirjojen myötä totesin kuopukseni tosi tarkaksi kuuntelijaksi (hän pystyi siteeraamaan kahden kirjan takaisia tapahtumia ja henkilöiden nimiä hurjan tarkasti) ja näiden myötä hän innostui itse lukemisesta niin, etten ole saanut sen koommin (nyt siis jo yli kahden viikon ajan) lukea kuin yhden iltasadun. Nuoren herran nenää ei saa irti kirjasta ja äiti on haljeta onnesta! Ensimmäinen näistä kirjoista teki suurimman vaikutuksen, mutta kaikki kolme ensimmäistä on luettu suurella innolla.

Suosittelen Herra Gummia kaikkien sekä pieru- että fiksusta huumorista pitävien pikkuvintiöiden ja -prinsessojen iltasaduiksi ikähaarukassa 4-99 vuotta! 

Andy Stanton: 
Olet ilkimys, Herra Gummi 
Herra Gummi ja piparipohatta
Herra Gummi ja vuorenpeikot
Schildts & Söderströms





tiistai 2. kesäkuuta 2015

Pienellä pärjää

Kyllä ne siellä Finlandia-raadissa tietävät mitä tekevät: Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä on tosi hyvä kirja.




Ensimmäiset sataviisikymmentä sivua meni hiukan tahmeasti. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, tavallisia asioita vain. Rakenteen ja kielen tasollakaan ei mitään järisyttävää tunnu löytyvän. Onneksi sivuja on kuitenkin viisisataa, sillä kun kirjan maailmaan pääsi sisään, siellä oli hyvä olla.

Maanjäristyksistä, murhista ja sen sellaisista katastrofeistakin voi saada hyviä tarinoita, mutta parasta on pieni ja arkinen, siinä kirjailijan taidot punnitaan. Jalonen kirjoittaa konstailematonta, mutta ilmeikästä kieltä, ihmisistä jotka eivät ole aina penaalin terävimmästä päästä, mutta elossa ja inhimillisiä.

Miehiä ja ihmisiä kertoo kesästä 1972, ja ilmeisesti siinä on jotain omaelämäkerrallistakin, ainakin tapahtumat sijoittuvat kirjailijan kotikulmille Hämeenlinnaan. Sillähän ei ole mitään merkitystä onko jutuilla totuuspohjaa vai ei, pääasia että homma toimii. Ajankuva on eloisaa, mutta poikkeuksellisen niukkaa, tuotesijoitteluja on kovin harvassa. Sekin on etu, pienellä pärjää kun on taitava. Tiukasta rajaamisesta seuraa eheys, mikä on taideteokselle etu.

Kirjan nimi viittaa Steinbeckin Of Mice and Men -teokseen, joten sen tunteminen varmaan avaisi vielä lisää ovia, mutta hienosti näyttää pärjäävän ilmankin.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava