perjantai 31. heinäkuuta 2015

Parempaan suuntaan

Kirjallisuuden kentästä on kiva pysyä kärryillä koko sen laajuudelta. Siksi omakustanteet kiinnostavat siinä kuin Finlandia-palkitutkin. Helmikuussa Taina kirjoitti Antero Niemisen Nollatoleranssi-rikosromaanista, joka on tekijän toinen romaani ja joka kaipasi kustannustoimittajaa tai oikolukijaa ainakin.

Nieminen on ahkera kirjoittaja, kolmas romaani ilmestyi juuri. Sen nimi on Stalkkeri, ja saimme sen luettavaksemme e-kirjana. Kansikuvan jouduin etsimään Googlen kaupasta, sieltä kuvattuna se näyttää hiukan ruudullisena.



Stalkkeri on rikosromaani kuten edeltäjänsäkin. Poliisit koittavat saada kiinni naisten vainoajaa, ja monenlaista käännettä ja mutkaa riittää juonessa. Nyt Niemisellä on ollut oikolukija, mikä näkyy parantuneessa kieliasussa, mutta parantamisen varaa jää yhä.

Parantuneen kieliasun lisäksi hyvää on esimerkiksi dialogin ja pohdinnan välinen suhde, ne ovat tasapainossa. Lisäksi autot ja aseet tuntuvat olevan kirjoittajalla hanskassa, niistä kirjoitetaan asiantuntevasti, ja paikallisväriä Kotkan suunnalta on mukavasti.

Mutta korjattavaakin olisi, aika paljonkin. Kertojan näkökulma ei aina pysy paikallaan, esimerkiksi tässä "Hän taivutti nuorukaisen ylävartalon lattiaa kohti ja potkaisi laihaa tunkeilijaa polvella päähän. Kipu oli kova - -". Kivun kokija ja "hän" ovat kaksi eri henkilöä, niin ei ole hyvä kertoa. Aikamuodot vaihtelevat myös toisinaan tahattoman tuntuisesti. Lauseet ovat usein kovin lyhyitä, tekstin rytmi on siksi töksähtelevä. Lauseenvastikkeet voisi jättää kokonaan pois.

Toisinaan asioita selitetään vähän liikaa (esimerkiksi Gil Grissom -kohta), toisaalta hahmoja voisi syventää esimerkiksi avaamalla heidän yksityiselämäänsä lisää. Samoin yksittäisiä tilanteita voisi kirjoittaa enemmän auki, nyt juonen kannalta keskeinen vainoaminenkin jää hiukan hatarasti taustoitetuksi. Näytä, älä kerro!

Parempaan suuntaan Nieminen on joka tapauksessa menossa. Seuraavaan tarinaan suosittelisin kirjoittajaa investoimaan kustannustoimittajaan joka karsisi loputkin heikkoudet tekstistä. Sellainen ei paljon maksa, ja niitä löytyy esimerkiksi Morren maailmasta tai Nuoren voiman liitosta.

Antero Nieminen: Stalkkeri
BOD (Books On Demand)

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Camilla Läckbergin uusin dekkari

Camilla Läckberg kirjoittaa taatusti koukuttavia ja riittävän paksuja dekkareita. Idylliseen Fjällbackaan sijoittuvissa kirjoissa ei ole puutetta henkilöhahmoista, joista onneksi monikin jatkaa kirjasta toiseen. Tästä syystä kirjojen järjestyksessä lukemisesta on Läckbergin kohdalla paljonkin hyötyä.



Mutta sen verran paljon näitä Erika Falck -dekkareita on ilmestynyt, että kaava alkaa olla selvä. Rikoksen taustat löytyvät historiasta ja lopussa vasta dramaattisten käänteiden kautta selviää kaikki. Tästä huolimatta aloin arvata - miten tämän nyt sanoisi paljastamatta liikaa - tapahtumien taustalla olevia tahoja vähän liian aikaisin. Ja pakkoko sen Erika Falckin on aina mennä yksinään jonnekin selkeästi vaaralliseen paikkaan? Aivan kuin tv-sarjoissa: jos poliisi menee yksinään, vastoin sääntöjä, johonkin paikkaan, tapahtuu taatusti jotain ikävää.

Camilla Läckberg on Ruotsissa varsin ristiriitainen hahmo ja superjulkkis. Hän on rakentanut omaa julkisuuttaan varsin määrätietoisesti, mikä ei näin some-aikaan ole ollenkaan vaikeaa. Koska luen paljon ruotsalaisia lehtiä, olen jostain syystä tullut seuranneeksi Läckbergin uran lisäksi hänen sosiaalista elämäänsä tarkemmin kuin ehkä olisin halunnutkaan.

Viime vuosikymmenellä Läckberg erosi puolisostaan ja lastensa isästä tavattuaan julkkispoliisin, jonka kanssa avioitui ja hankki lapsen. Sittemmin hän erosi tästäkin puolisosta, ystävinä, totta kai, ja seurustelee nyt lähes 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, joka osallistuu Ruotsin versioon Tanssii tähtien kanssa -kilpailusta, mikä on tietysti ollut mainiota polttoainetta julkkistoimittajille. Keväällä suurta kohua aiheutti se, että Läckberg poistui ovet paukkuen instagramista näillä jäähyväisillä:

"Så sjukt less på att alla ska ha åsikter om hur mycket, om vad, och om vem jag instagrammar. Så tar en paus från instagram nu så kan ni följa konton med bilder av solrosor och regnbågar istället. Have fun! Bye bye"

Instagram-tauko kesti viikon.                                                                                               6


Me Suomessa olemme onneksi jääneet näistä ruotsalaislehtien palstoilla ruodituista käänteistä pääosin pimentoon ja Läckbergin maine taitaa Suomessa olla pääosin dekkareilla rakennettu, mutta muistan kyllä jonkin suomalaisenkin haastattelun, jossa toimittaja oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten Läckberg tviittasi ja jakoi muissakin kanavissaan kuvia ja muita tuntojaan lukuisia kertoja kesken haastattelun. Pari vuotta sitten tämä saattoi olla vielä Suomessa harvinaisempaa, mutta toisaalta Ruotsistahan kaikki uudet vaikutteet meille ovat aina tulleet. Tämäkin kirjabloggaus tviitataaan ja julkaistaan instagramissa, tietysti. Snapchatissä emme vielä ole, mutta sekin on harkinnassa. No ei ole. Kai.

Niin, tämä uusin dekkari. Mieluusti luin, tarina kantoi, tylsähkö ja arvattavissa oleva loppuratkaisu, vakkarihahmojen tarina eteni vain hiukan, Fjällbacka ei tällä kertaa esiintynyt mitenkään erityisessä roolissa ja totean vain, että kaikkien Läckbergin kirjoihin hurahtaneiden kannattanee lukea tämäkin, tietysti. Ja jos haluatte lukea hiukan viihdyttävää kirjailijataustamateriaalia ja ruotsin kieli sujuu, googleen vain hakusanaksi camilla läckberg ja johan löytyy. Ja jos ruotsi sujuu, suosittelen Läckbergien lukemista alkuperäiskielellä, sillä se tuo aina lisää vivahteita. Tämän kirjan luin tosin suomeksi, koska se sattui uutuushyllystä huutelemaan.

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä
Gummerus

torstai 23. heinäkuuta 2015

Toisen polven Kunnasta

Innolla lainasin lähikirjaston lastenostastolta alkukesästä upouuden Kunnaksen. Siis Noora ja Jenna Kunnaksen - Maurin tyttärien - tuoreen lastenkirjan. Kirja on Nooran kirjoittama ja Jennan kuvittama esikoislastenkirja.



Etenkin takakannen lupaama "kaikille kahelin huumorin ystäville" oli täysin riittävä myyntipuhe ja 8-vuotiaan uusi iltasatukirja kerrassaan loisteliaan Herra Gummi -sarjan jälkeen (lue lisää niistä klikkaamalla tästä) oli lainattu.

Kirjassa seikkaillaan Majatalo Perätuulen (ja tässä kohtaa jo 8-vuotiaat henkäisevät innoissaan) väen parissa. Mutta voi. Tarina ei aivan jaksanut kantaa. Nuorimmaiseni on mitä tarkin kuuntelija. Vaikka hän saa nauttia äidin iltasaduista vain joka toinen viikko, muistaa hän ilmiömäisesti pienimmätkin yksityiskohdat useankin viikon takaa ja toistaa dialogeja kuin vettä vain. Mutta ei tämän kirjan kohdalla. Jopa hän keskeytti lukemisen kysymällä että kukas tämä hahmo nyt olikaan tai mitä siinä oikein tapahtuu. Herra Gummien kohdalla tätä ei koskaan tapahtunut vaikka minä saatoinkin välillä pudota kärryiltä.

Totta kai luimme kirjan loppuun ja nautimmekin siitä, mutta paloiteltuna iltasaduiksi (kirjassa on 109 sivua paloiteltuna 26 kappaleeseen, joita luimme illassa kolmesta neljään) katkeaa tarinan lanka harmillisesti. Ehkä kertalukaisulla kirja olisi pysynyt yhtenäisempänä, mutta siihen eivät edes kesän valoisat illat houkutelleet.

Kuvitus on kiva, mutta se ei vie tarinaa eteenpäin eikä tarjoa riittäviä yksityiskohtia, joita lapsi sadun ohella jaksaisi tarkkailla. Minä siis istuin sohvalla lukemassa ja ipana kuunteli yläpuolella parvisängyssään. Mistä tiesin, ettei lapsi ollut aivan tyytyväinen kirjaan? No siitä, että hän saattoi kesken lukemisen kysyä jotain aivan muuta, kuten "äiti, tuleeko kyykäärmeeltä myrkkyä joka kerta kun se puree?" tai "kokositko tuon karttapallon varmasti oikein päin vaihtaessasi sen lampun?" mistä saatoin päätellä, että koko huomiokyky ei pysynyt tarinassa. Ehkä tarina oli hiukan kiemurainen ja päivän touhujaan vielä elävä ipana ei jaksanut pysyä perässä (mikä hänelle ei yleensä ole iltasatuaikaan ongelma).

Sen verran tanakat tarina- ja kuvitusgeenit tällä kaksikolla on perimässään, että olen varma, että esikoiskirjan jälkeen he taatusti vielä parantavat. Jos meillä vielä iltasatuillaan, kun tämä kirja saa jatkoa, päätyy se varmasti lukulistalle.

Noora Kunnas, Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Otava

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Tiivistunnelmaista kauhua monesta kynästä

Ystäväni Roope toi lahjaksi kirjan, jonka olin jotenkin onnistunut ohittamaan kokonaan: Pirunmeri (2011) on syntynyt satojen suomalaisten "kansalaiskirjailijoiden" yhteistyönä netissä. Kuka tahansa on saanut kirjoittaa tarinaa eteenpäin, ja sitten juonen käänteistä on äänestetty. Tekstiä syntyi lähes kaksi tuhatta sivua, joista Roisto Oy:n pääkirjailija Mikko Karppi valitsi valmiiseen kirjaan parhaat kymmenen prosenttia. Koko romaani syntyi kahdessa kuukaudessa.



Tämä on tätä aikaa. Netti lähtökohtaisesti vierottaa ihmisiä toistensa seurasta, joten kaikki yritykset palauttaa tilannetta toiseen suuntaan ovat tervetulleita. Romaanissa kuitenkin koheesio, yhtenäisyys monella eri tasolla on laadulle niin keskeinen tekijä että alkuasetelma on vähintäänkin epäilyttävä.

Lopputulos ei ole. Pirunmeri on onnistunut teos. Iso osa onnistumista on varmasti valittu genre, kauhu, koska pääosassa on tarinan jouheva kulku, ei esimerkiksi erityinen rakenne tai varsinkaan omaleimainen tai muuten kohosteinen kieli. Tarina kulkee ja tunnelma pysyy yhtenäisenä. Tunnelma on itse asiassa jopa niin tiivis, että tällainen kauhua normaalisti välttelevä lukija ei pystynyt illalla viimeisenä Pirunmerta lukemaan. Hiukan Tekniikan Maailmaa päälle niin ei tupanneet kummitukset uniin.



Ja tarinan kytkeminen vanhoihin legendoihin (jotka piti tietenkin Wikipediasta tarkistaa) on hieno juttu.

Parista asiasta Pirunmerta voi kritisoida. Osa kirjoittajista on pudotellut tekstin sekaan reijomäkimäisiä sutkauksia kuten "Toisaalta saari ja kaikki sen tapahtumat olivat niin outoja, ettei olisi ihme jos paikalle ilmestyisi liuta merenneitoja ja rehti juristi." Sutkauksissa ei ole mitään vikaa, mutta koska kaikki kirjoittajat eivät niitä ole käyttäneet, niitä on vähän liian harvoin ja siksi ne pomppaavat tekstistä. Toinen asia joka voisi olla paremmin on loppuratkaisun ripeys. Suurimman osan kirjaa tarinan jännittäviä käänteitä annostellaan juuri sopivan hitaasti, mutta lopussa kaikki tapahtuu kovin nopeasti. Vielä olisi voinut venyttää ja nautiskella.

Mutta nuo ovat pikku juttuja, ja mikä minä olen lähes olemattomalla kokemuksella kauhua kritisoimaan. Pirunmeri on hyvä kirja, sen tarina kulkee mukavasti ja hiukset nousisivat pystyyn jos olisivat vähänkin lyhyemmät.

Useita kirjoittajia: Pirunmeri.
WSOY

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.




Me Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi valokuvautimme itsemme lähikirjastomme edessä. Jyrkkälän lähikirjasto ei taatusti ole Turun hienoin ja kaunin, mutta se on tärkeä paikka, josta löytyy aina lukemista. Lasten- ja nuortenosastot ovat yhtä suuret kuin aikuistenkin, sekin on hieno juttu. Jyrkkälän kirjaston yhteydessä toimii myös nuorisotalo ja vaikka kirjastossa on virkailija paikalla vain kahtena päivänä viikossa, saa kirjoja lainata (ja palauttaa) myös nuorisotalon aukioloaikoina. 


Jyrkkälän kirjasto, Nuorisotalonkuja 2, Turku


Käytämme myös paljon Raision kirjastoa sekä Runosmäen lähikirjastoa. Pääkirjastoon ei tule lähdettyä juurikaan. Sieltä ei uutuuksia löydy ja se, että pääkirjaston alta suljettiin kaksi lähikirjastoa, närästää edelleen. Kahvila Sirius on pääkirjaston paras anti. 
Kirjastot ovat korvaamaton palvelu kaikille! Kirjasto takaa tasa-arvon, sivistää, ilahduttaa, luo elämyksiä ja auttaa elämään ekologisesti. Vaikka lempikirjat on ihana omistaa hyllyssään, harvalla kuitenkaan on mahdollisuutta rakentaa kotiinsa toista kirjastoa. Lapsuuden hyvät kokemukset kirjaston notkuvien hyllyjen äärellä kantavat kauas. Lukeva lapsi rakentaa omaa mielikuvitustaan, kokoaa kasvavaa maailmaansa oman päänsä sisällä ja kaikkea tätä kiireettömästi ja turvallisesti.





tiistai 7. heinäkuuta 2015

Suuria asioita pienissä kehyksissä

Sain Pienen Kirjapuodin ihanalta Katrilta syntymäpäivänäni luvan ottaa hyllystä mikä tahansa kirja, josta sitten kirjoittaisin blogiin. Katrin suosituksesta mukaani lähti Petri Tammisen Meriromaani. Se on pieni kirja päällepäin, mutta suuri sisältä.



Säveltäjä Igor Stravinsky sanoi jotain siihen suuntaan että taiteilijan vapaus syntyy siitä että osaa asettaa itselleen tiukat rajat. Meriromaanissa näin on tehty, taiten. Se pitäytyy kertomaan merikapteeni Vilhelm Huurnan elämäntarinan, lapsuudesta vanhuuteen. Tarinassa on paljon toistoa: yhä uudelleen Huurna saa laivan kipparoitavakseen, ja aina laivat uppoavat. Dialogia ei ole lainkaan, Huurna on fokuksessa yksinään, ja kerronta on varsin tiivistä. Näillä eväillä kaikki on puristettu sataanneljäänkymmeneenkahteen sivuun.

Aluksi Tammisen kirjassa kiehtoo sen tunnelma, joka on yhtenäinen, omalaatuinen ja ehyt. Se on irti ajasta ja paikasta ja samalla kiinni kaikissa niissä vahvoin sitein, Huurnan maailma kasvaa hienosti lukijan ympärille.

Meriromaani on läheistä sukua Tammisen vajaan kymmenen vuoden takaiselle Mitä onni on -teokselle: Huurnankin elämässä onni näyttää olevan jossain toisaalla. Loppupuolella kirjaa isoja, elämänkokoisia mietelauselmia tulee pieniksi puettuina puolivaivihkaa melkein joka sivulla, ja niihin kirjan tematiikka kiteytyy.

"Nuorena hän luuli, että hänen asiansa tulisivat jonakin päivänä valmiiksi; vanhemmiten hänelle selvisi, että mikään ei koskaan valmistuisi." Elämä on alati keskeneräinen prosessi, jonka mittaan mahtuu paljon vastoinkäymisiä. Laivat uppoavat, läheiset kuolevat. Aika laittaa kuitenkin suurimmatkin onnettomuudet mittakaavaan: Huurna polttaa edesmenneen vaimonsa vaatteet nuotiossa, ja "kesäkuun lopulla ruoho kasvoi sillä kohdalla muuta pihaa tummempana ja harvempana ja samoin seuraavana kesänä, mutta kolmantena kesänä nuotion kohtaa ei heinittyneestä pihasta enää erottanut." Toisaalta ajan kuluminen huolestuttaa: "Hän oli kuullut sanottavan, että mies paranee vanhetessaan, mutta hänen paranemistaan ei päässyt noina vuosina monikaan näkemään, joten hän arveli sen paranemisen menneen hiukan niin kuin hukkaan."

Viimeisen kapteeninpestinsä Huurna ottaa, kun hän saa vähäpuheiseen maailmaansa viimein kehuja. Huurnan appiukko, Gladin isäntä sanoo, että onneakin on niin monenlaista, "onneksi piti laskea sekin, että Huurnan laivat eivät olleet koskaan joutuneet kahteen onnettomuuteen yhtä aikaa. - - Onnettomuudet olivat tulleet yksi kerrallaan, ja se oli Gladin isännän mielestä merkki hyvästä merionnesta." Hiljaisimmankin ihmisyksilön elämässä sosiaalisten suhteiden ja positiivisen palautteen merkitys on massiivinen.

Lopulta Huurnan ajatukset tiivistyvät siihen, että onni ei ole toisaalla vaan tässä. Huurnan "jäähyväisvuodet Itämerellä kuluivat tasaisissa tuulissa. Hän ei yrittänytkään enää tietää ja melkein tietää ja tietämästä päästyäänkin tietää eikä hän yrittänyt enää onnistua ja melkein onnistua ja onnistumasta päästyäänkin onnistua; hän vain oli ja antoi tuulten viedä ja sitoa laivan ilmaan. Monet kerrat hän mietti, mitä hän ollenkaan oli lähtenyt valtamerille laivojaan upottamaan, kun vietävää ja tuotavaa riitti täälläkin; mistä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että elämä odottaisi vasta Pohjanmeren takana." Surumielisestä perusvireestä huolimatta jälkimaku on positiivinen: "Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei."

Meriromaani todella "nousee vertauskuvaksi lähes kaikelle", kuten takakannessa luvataan. Tällainen taivaita tavoitteleva teksti menee helposti naiiviksi tai epäuskottavaksi tai muuten vain huonoksi. Siinäpä onkin Tammisen taituruus: kun suuret asiat osaa pukea riittävän pieniin kehyksiin, niitä voi tarkastella ilman että mennään överiksi. Pieni ja suuri ovat Meriromaanissa erinomaisessa balanssissa.

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Mutta

Reijo Mäen Vares-kirjoja luin joskus vuosituhannen vaihtessa useita, kukapa ei tykkäisi hauskasta jutustelusta ja dekkarimeiningistä, jossa Turku näkyy lähikuvassa.



Monen monen vuoden tauon jälkeen tartuin Intiaaniin, parin vuoden takaiseen Varekseen. Kaikki yllä mainitut elementit olivat kirjassa läsnä, tietenkin. Mutta-sanoja tulee kuitenkin aika monta tähän perään. Ensinnäkin osa hauskoista jutuista on aika väkinäisiä. Ja nekin jotka ovat hauskoja pruukaavat vesittymään, kun niin kovin moni asia kerrotaan kahteen kertaan, siis tarkentavilla lauseilla, hiukan eri sanoilla, toisin sanoen siis.

Ja turhanpäiväinen pitkittäminen on seuraavankin mutta-sanan aiheena: kirjan kaksi tarinaa alkavat mielenkiintoisina ja kulkevat sitten rinnakkain, vuorovedoin, mutta crow-tarina ei oikeastaan mitenkään liity siihen Turku-tarinaan. Löysää on muuallakin. Lisäksi Mäki selittää asioita liikaa, lukijan pääteltäväksi ei jää oikein mitään. Näytä, älä kerro.

Turku-kuvaus on hyvää, ja sitä on mukava lukea. Eikä kirja kesken jäänyt, kyllä Mäki sen verran juohevasti kirjoittaa. Ja periaatteessahan paksu kirja on hyvä, kun sen maailmassa tulee viivähdettyä pitempi tovi, mutta.

Reijo Mäki: Intiaani
Otava