Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Suuria asioita pienissä kehyksissä

Sain Pienen Kirjapuodin ihanalta Katrilta syntymäpäivänäni luvan ottaa hyllystä mikä tahansa kirja, josta sitten kirjoittaisin blogiin. Katrin suosituksesta mukaani lähti Petri Tammisen Meriromaani. Se on pieni kirja päällepäin, mutta suuri sisältä.



Säveltäjä Igor Stravinsky sanoi jotain siihen suuntaan että taiteilijan vapaus syntyy siitä että osaa asettaa itselleen tiukat rajat. Meriromaanissa näin on tehty, taiten. Se pitäytyy kertomaan merikapteeni Vilhelm Huurnan elämäntarinan, lapsuudesta vanhuuteen. Tarinassa on paljon toistoa: yhä uudelleen Huurna saa laivan kipparoitavakseen, ja aina laivat uppoavat. Dialogia ei ole lainkaan, Huurna on fokuksessa yksinään, ja kerronta on varsin tiivistä. Näillä eväillä kaikki on puristettu sataanneljäänkymmeneenkahteen sivuun.

Aluksi Tammisen kirjassa kiehtoo sen tunnelma, joka on yhtenäinen, omalaatuinen ja ehyt. Se on irti ajasta ja paikasta ja samalla kiinni kaikissa niissä vahvoin sitein, Huurnan maailma kasvaa hienosti lukijan ympärille.

Meriromaani on läheistä sukua Tammisen vajaan kymmenen vuoden takaiselle Mitä onni on -teokselle: Huurnankin elämässä onni näyttää olevan jossain toisaalla. Loppupuolella kirjaa isoja, elämänkokoisia mietelauselmia tulee pieniksi puettuina puolivaivihkaa melkein joka sivulla, ja niihin kirjan tematiikka kiteytyy.

"Nuorena hän luuli, että hänen asiansa tulisivat jonakin päivänä valmiiksi; vanhemmiten hänelle selvisi, että mikään ei koskaan valmistuisi." Elämä on alati keskeneräinen prosessi, jonka mittaan mahtuu paljon vastoinkäymisiä. Laivat uppoavat, läheiset kuolevat. Aika laittaa kuitenkin suurimmatkin onnettomuudet mittakaavaan: Huurna polttaa edesmenneen vaimonsa vaatteet nuotiossa, ja "kesäkuun lopulla ruoho kasvoi sillä kohdalla muuta pihaa tummempana ja harvempana ja samoin seuraavana kesänä, mutta kolmantena kesänä nuotion kohtaa ei heinittyneestä pihasta enää erottanut." Toisaalta ajan kuluminen huolestuttaa: "Hän oli kuullut sanottavan, että mies paranee vanhetessaan, mutta hänen paranemistaan ei päässyt noina vuosina monikaan näkemään, joten hän arveli sen paranemisen menneen hiukan niin kuin hukkaan."

Viimeisen kapteeninpestinsä Huurna ottaa, kun hän saa vähäpuheiseen maailmaansa viimein kehuja. Huurnan appiukko, Gladin isäntä sanoo, että onneakin on niin monenlaista, "onneksi piti laskea sekin, että Huurnan laivat eivät olleet koskaan joutuneet kahteen onnettomuuteen yhtä aikaa. - - Onnettomuudet olivat tulleet yksi kerrallaan, ja se oli Gladin isännän mielestä merkki hyvästä merionnesta." Hiljaisimmankin ihmisyksilön elämässä sosiaalisten suhteiden ja positiivisen palautteen merkitys on massiivinen.

Lopulta Huurnan ajatukset tiivistyvät siihen, että onni ei ole toisaalla vaan tässä. Huurnan "jäähyväisvuodet Itämerellä kuluivat tasaisissa tuulissa. Hän ei yrittänytkään enää tietää ja melkein tietää ja tietämästä päästyäänkin tietää eikä hän yrittänyt enää onnistua ja melkein onnistua ja onnistumasta päästyäänkin onnistua; hän vain oli ja antoi tuulten viedä ja sitoa laivan ilmaan. Monet kerrat hän mietti, mitä hän ollenkaan oli lähtenyt valtamerille laivojaan upottamaan, kun vietävää ja tuotavaa riitti täälläkin; mistä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että elämä odottaisi vasta Pohjanmeren takana." Surumielisestä perusvireestä huolimatta jälkimaku on positiivinen: "Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei."

Meriromaani todella "nousee vertauskuvaksi lähes kaikelle", kuten takakannessa luvataan. Tällainen taivaita tavoitteleva teksti menee helposti naiiviksi tai epäuskottavaksi tai muuten vain huonoksi. Siinäpä onkin Tammisen taituruus: kun suuret asiat osaa pukea riittävän pieniin kehyksiin, niitä voi tarkastella ilman että mennään överiksi. Pieni ja suuri ovat Meriromaanissa erinomaisessa balanssissa.

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!