Kirjallisia

Kirjallisia

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kunpa olisi potkaissut enemmän

En tapaa lukea muiden bloggauksia ennen kuin olen oman tekstini kirjoittanut. Nytkään en sitä tehnyt, mutta satuin huomaamaan bloggarikollegan motkotusta tästä kirjasta facebookissa. Linkkiä en klikannut auki, kohta luen vasta.



Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita on ilmestynyt jo 13 kirjan verran. Näiden lisäksi Lehtolainen on julkaissut mm. Hilja Ilveskero -trilogian ja yksittäisiä kirjoja. Maria Kallion tarinaa olemme saaneet seurata vastavalmistuneesta juristista asti ja olen keski-ikäistynyt ja kasvattanut lapsiani lähes samaan tahtiin. Kissojakin meillä molemmilla on kaksi. 

Mutta nyt tuntuu, että tarinasta puuttuu potku. Surunpotkun tarina tosin pyörii myös sen surumielisen teeman ympärillä, että Marian yksikkö tullaan lopettamaan eikä kenelläkään sen jäsenistä ole vielä tietoa jatkotyöpaikasta. Surullisen vivahteen tuo myös Koivun tyttären vakava sairaus. Kirja ei kuitenkaan vaikuta tarinan lopulta, mutta joko loppusoitolta tai taitekohtaa enteilevältä. 

Hilja Ilveskero -sarjassa oli tarinaa ja juonenkäänteitä niin vauhdikkaasti, että tarina koukutti ja sarjan jääminen kolmeen osaan oli iso pettymys. Surunpotkun ohkainen tarina ja lopun hätäinen ratkaisu vaikuttivat ihan pöljiltä. 

Tähän asti Maria Kallio -dekkareiden juonta on rakenneltu ja kehitelty monenlaisissa Espoon maisemissa, mikä on ollut niitä tuntevasta oikein hauskaa. Surunpotkussa väki tuntuu kuitenkin istuvan enemmän poliisitalon neuvottelu- ja kuulusteluhuoneissa tai ajelevan autoissa. Juu, varmaan oikeat murhia tutkivat poliisitkin paljolti istuvat neljän seinän sisällä, mutta fiktiossa soisi poliisienkin touhuavan pitkin maisemia. Kotonakaan Maria ei tässä kirjassa juuri vietä aikaa ja pientä kaikupohjaa antaneet perhekuvaukset tuntuvat nyt loistavan poissaolollaan.

Tarina käynnistyy, kun kansanedustajan puoliso murhataan kirkossa. Jalokiviä on hukassa ja niiden perässä hiihdetäänkin. Tämän enempää en juoneen taaskaan puutu, mutta motkotan silti nimistä. Taas. Kirjailija Jaana Lehtiön kanssa keskustelin viime syksynä hänen dekkarinsa nimivalinnoista, kun olin pulassa Muhosten ja Kutvosten keskellä. Liika samankaltaisuus sekoitti, mutta murhatun miehen kansanedustajapuoliso on tässä kirjassa nimetty Henna Pesonen-Pulmaksi. Onkohan päähenkilön nimi onnistunut silloin, kun siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota? 

Olen kesän aikana tutustunut myös kolmen ensimmäisen osan verran Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjaan (josta lisää toisella kertaa), jonka ronskius ensin tympi, mutta nyt tunnun vertaavan Antti Hautalehtoa Maria Kallioon jälkimmäisen tappioksi. No, luotan siihen, että Leena Lehtolainen tuo seuraavassa osassa Maria Kallion takaisin entistä ehompana ja uusin metkuin. Tai jos vaikka Hilja palaisi!

Kotimaisen dekkarin ystäville tämä uusin Maria Kallio on tietysti välttämätöntä lukemista eikä se lajinsa edustajana ole missään tapauksessa huono vaan suorastaan suositeltava. Parasta Lehtolaista se ei ole, mutta näin pitkään sarjaan mahtuu hiukan suvantoakin.

Kirjan sain kustantajalta arvostelukappaleena, kiitos siitä!

Leena Lehtolainen: Surunpotku
Tammi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!