tiistai 29. syyskuuta 2015

Näin lyhyet kirjat pitäisi kieltää...

...koska 544 sivua on liian vähän.



David Lagercrantz oli vielä hetki sitten nimi, joka ei minulle sanonut mitään. Muistin toki kuulleeni, että Stieg Larssonin Millennium-sarjalle (jota ei enää trilogiaksi kutsuta) oli tulossa jatkoa uuden kirjailijan jatkaessa tarinaa. Nyt Lagercrantzin nimi Turun Kirjamessujen ohjelmaluettelossa sai minut ympyröimään kellonajan innoissani ja aion taatusti olla paikalla. 

Tomi oli kuullut, että Lagercrantzin kynänjälki on erilaista kuin Larssonin. No daa. Mieluummin näen kirjasarjan jatkuvan kiinnostavasti enkä niin, että kirjailijalta menee osa energiasta toisen maneerien pohtimiseen (vaikkei Larssonia voikaan maneereista muistaa). Nyt on pakko sanoa, etten uhrannut Se mikä ei tapa -kirjaa lukiessani hetkeäkään Larssonin muistelemiseen.

Tarinassa Millennium-lehdellä on jälleen haasteita ja Mikael Blomqvistin uran alamäkeä pohditaan. Erika Berger on ehkä pienemmässä roolissa kuin aiemmin, mutta Micke voi häneen edelleen luottaa täysin. 

Ja Lisbeth. Yhä vihaisena, yhä ylivertaisen älykkäänä ja oikeamielisenä. Yhtä taitavana kuin aiemminkin. Tällä kertaa myös lapsenvahtina.

Tekoälytutkimus, NSA, alkuluvut ja elliptiset käyrät viuhuvat kirjassa kiehtovaa tahtia. Kirja on jännä, aivan mahdottoman jännä. 544 sivua on aivan liian vähän, puolivälissä aloin jo himmailla ja hidastella tahtia ja silti luin kirjan kahdessa päivässä. No okei, kaksi iltaa vierähti yön puolelle, mutta kun ei tätä voinut mitenkään laskea käsistään. 

En lähde juonesta kertomaan muuta kuin että Lisbethin menneisyydestä nousee haamuja ja sekös vasta on henkeäsalpaavaa. Ja surkuttelen, että tämäkin Lagercrantz - vaikka kirjoittamaan tottunut pitkän linjan kirjalija ja toimittaja onkin - kirjoittaa hitaammin kuin minä luen, sillä jatko-osahan tälle selvästi on tulossa, mutta ehkä ei kuitenkaan vielä täksi jouluksi. Harmi.

David Lagercrantz on Turun Kirjamessujen Agricola-lavalla lauantaina 3.10 klo 13.10.

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa
WSOY






sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Voita kirjamessulippuja!

Turun Kirjamessut (ja jotain ruokaakin lienee esillä) täyttävät Turun messukeskuksen ensi viikonloppuna 2.-4.10.



Arvomme pääsylippuja kirjamessuille ja mukaan arvontoihin pääset kahdella eri tavalla (ja voit toki tuplata mahdollisuutesi osallistumalla molemmilla tavoilla!). 

A) Seuraa Facebook-tiliämme ja käy tykkäämässä tänään (27.9) postaamastamme kilpailukuvasta. 

B) Seuraa Instagram-tiliämme ja käy tykkäämässä tänään postaamastamme kilpailukuvasta. 

Kumpikin kilpailu on voimassa keskiviikkoon (30.9) klo 12 asti, jonka jälkeen olemme yhteydessä voittajiin. 



Turun kirjamessuilla on muuten tänä vuonna aivan kutkuttavan paljon ruotsalaisia kirjailijoita paikalla! Siellä nähdään, siis!

PÄIVITYS 30.9.2015: Molemmat kilpailut päättyivät tänään ja 

A) Facebook-arvonnan voitti Tarja Aittala, jolle olemme lähettäneet jo viestiä.
B) Instagram-arvonnan voitti @tuike_m , joka saa omat lippunsa huomenna torstaina.

Paljon onnea voittajille!

torstai 24. syyskuuta 2015

Fedja-setää Remeksellä maustettuna

Katja Ketun Kätilö jäi aikoinaan pitkäksi aikaa pyörimään mieleen. Se on pysynyt ajatuksissa siitä asti niin tarkkaan, että elokuvan ennakkonäytöksessä elokuussa meni osa huomiosta kirjan ja elokuvan tapahtumien vertaamiseen.



Yöperhonen ennätti pyörähtää kirjaston uutuuskarusellissa jo toisenkin kerran ennen kuin nappasin sen. Halusin varata sille reippaasti lukemisaikaa. Sillä sitä se tarvitsee: aikaa ja sen myötä hiukan keskivertokirjaa enemmän tarkkaavaisuutta. 

Kirjassa liikutaan usealla eri aikakaudella. Nuori, suomalainen Irga ylittää Lapissa hiihtäen Neuvostoliiton rajan rakastuneena viisitoistavuotiaana, mutta joutuu vankileirille kymmenien vuosien työleirituomiolla, kuten niin moni muukin. Toisella aikakaudella Irgan poika, suomalainen Henrik on etsinyt juuriaan ja äitinsä tappajaa. Henrik on tiennyt äidistään vain nimen ja sen, että tämä on kuollut vankileirillä ja Verna, Henrikin tytär lähtee taas etsimään Venäjälle kadonnutta isäänsä. 

Jos tuo edellä kuvattu kuulostaa monimutkaiselta, lisätäänpä joukkoon vielä marilaista ja muuta sen suunnan murretta ja kansantaruja, parantavia salvoja ja unohdusvoiteita, maahisia ja henkiä ja uhrimenoja. Ja tätä jatkuvaa aikakaudelta toiseen pomppimista. 

Tästä huolimatta ja ehkä nimenomaan tämän takia kirja oli vaikuttava. Se tuli uniin ja teki levottomaksi. Ja vaikka tästä ei tehtäisikään elokuvaa (miksi ei tehtäisi?), olen varma, että muistan kirjan tapahtumat Kätilön lailla vuosienkin jälkeen.

Juonipaljastuksia kun en tapaa harrastaa, kerronpa vain sen, että kirjan ensimmäisten lukujen aikana mielikuvani liikkui ikääntyneen Fedja-sedän kolhoosin maisemissa. Kulahtaneet, ränsistyneet talot, kotieläimiä siellä täällä, hassunhauskoja ihmisiä eli Petshkin ja Tr-tr Mitja puuhissaan. Fedja-setä oli lempihahmojani pienenä ja taisin nähdä näytelmän Turun kaupunginteatterin Sopukassa kolme kertaa. Fedja-setä on siis vain ja ainoastaan kunniaksi Yöperhoselle.

Katja Kettua en ole pitänyt huumorinaisena. Siksi kirjan loppupuolelle osuvan ilkkaremestyyppisen tapahtumaketjun oli pakko olla hihitysten kera kirjoitettu ja osoitus poliittisen huumorin taitamisesta. Hersyvä yllätys kaiken murteen, uhrimenojen, nälänhädän ja symboliikan läpi kahlanneelle lukijalle. Kiitos. (Niin ja jos tämän loppupuolen on kirjoittanut Ketun puolesta Ilkka Remes, ohjaa tästä tehtävän elokuvan sitten varmaan Renny Harlin...)


Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY

perjantai 18. syyskuuta 2015

Menneen kesän lämmin henki

Pertti Lassila on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja Helsingin sanomien kriitikko, jonka esikoisromaani Ihmisten asiat ilmestyi 2013. Nyt kesäkuussa ilmestyi Armain aika, joka on kesäinen tarina äidistä, pojasta ja isoisästä viettämässä kesää 50-luvun maalaismiljöössä.




Aluksi teksti tökki niin, että ajattelin kustannustoimittajankin olleen kesälomalla. Lauseet kuten "Kuoleminen kuului siihen maailmaan, se, että miehiä kuoli" eivät varsinaisesti ime mukaansa. Toinen ongelma on, että näkökulmat lipsuvat, yhden kappaleen sisällä saattaa olla kaksi näkijää sekaisin, ja varsinkin lapsen näkökulma on usein epäselvä - kuin kirjoittaja ei osaisi päättää ulkopuolisen kertojan ja lapsen oman näkökulman välillä.

Mutta mitä pitemmälle kirja ehti, sitä enemmän siitä aloin pitää. Tunnelman ja miljöön kuvaajana Lassila on parhaimmillaan, ja hillitty vähäeleisyys (esimerkiksi ajankuvan suhteen) pitää kokonaisuuden hienosti kurissa. Myös tapahtumat ovat mukavan pieniä ja arkisia, vaikka aikuisilla onkin monenlaista eletyn elämän taakkaa harteillaan. Kaiken yllä lepää kuitenkin kesän lämmin henki, ja niin on hyvä.

Pertti Lassila: Armain aika
Teos

torstai 17. syyskuuta 2015

Onneksi ei kuitenkaan dokumentti

Taavi Soininvaara on kirjoittanut useita trillereitä, jotka sijoittuvat pääosin Suomeen ryyditettyinä piipahduksilla ulkomailla. Ebola-Helsinki oli ensimmäinen Soininvaara, jonka luin, ja pidin kovasti.



Soininvaara kirjoittaa hiukan samassa kontekstissa kuin toinen isänpäivä- ja joululahjakirjailija Ilkka Remes. Jos Remes rellestää enemmän pitkin maailmaa, on Soininvaaralla toisinaan enemmän yhteiskunnallista sanomaa. Tai no, molemmat taitavat sen, kuten myös ajankohtaisuuden.

Haukka ja kyyhky jatkaa Ratamo-sarjaa. Arto Ratamon oma tarina etenee ohessa verkkaista tahtia hänen kootessaan tietoja perheestään. Omapäinen supon osastopäällikkö ei tässä kirjassa loista, mutta tarina sen sijaan on ajankohtaisuudessaan mainio.

Helsinkiläinen Kari Roiha palaa Syyrian sisällisodan taisteluista koti-Suomeen. Aleppon kujien taisteluihin ei paneuduta kovin syvällisesti, mutta sodan lukuisat osapuolet tulevat melko hyvinkin käytyä kirjassa läpi. Samaahan sanomalehdet Suomessa ovat yrittäneet avata Euroopan pakolaiskriisistä hämmentyneelle kansalle. Aivan tietokirjasta tämä ei mene, mutta koska osa kirjan tapahtumista sijoittuu Euroopan porteille, on mukana hienoinen yleissivistävä piirrekin. Pahikset eivät ole yksiviivaisen pahoja eikä kirja ruoki ennakkoluuloja, päinvastoin. Andrew Snowdenin paljastuksia on Soininvaara lukenut.

Sotakirjoja en lue, mutta koska seuraan tarkasti maailmanpolitiikkaa (ja kotimaista yhtä lailla), on aina kiintoisaa lukea suomalaista kirjallisuutta, jossa käsitellään jotakin maailmalla tapahtuvaa kriisiä. Taustatyönsä Taavi Soininvaara tekee huolella.

Taavi Soininvaara: Haukka ja Kyyhky
Otava


perjantai 11. syyskuuta 2015

Vahva suositus!

Denise Rudbergia tituleerataan kirjan takaliepeessä "yhdeksi Ruotsin menestyneimmistä" kirjailijoista. Pistää hymyilyttämään, sillä samanlainen luonnehdinta on tainnut olla lähes jokaisen ruotsalaisen kirjailijan luonnehdintana viime vuosina. Mutta nyt on pakko (taas) myöntää, että luonnehdinta on osuva.



Into Kustannus lähetti minulle ennakkokappaleen Rudbergin Yksi tappava syrjähyppy -kirjasta, joka aloittaa Marianne Jidhoff -sarjan. Mikä aloitus! Olin heti koukussa. Tarkennukseksi on mainittava, että tämä ei suinkaan ole Rudbergin ensimmäinen kirja, vaan hän todellakin on kirjoittanut lukuisia kirjoja aiemmin. 

Marianne Jidhoff on 55-vuotias syyttäjänsihteeri, joka palaa pitkältä virkavapaalta. Hän saa muodostaa pienen, erillisen tutkintaryhmän rikostutkija Torsten Ehnin ja nuoren Augustin Madridin kanssa. Siinä ei vielä ole mitään erityistä, mutta tapa, jolla Rudberg kuvaa hahmonsa, on huikea. Jo aiemmin olen kertonut mieltymyksestäni kirjojen tapahtumapaikkojen tarkkaan kuvaukseen. Nautin rakennusten ja sisustusten ja aikakauden merkkien kuvauksesta, terävistä havainnoista, jotka osoittavat kirjailijan tehneen taustatyönsä huolella. Tässä kirjassa siitäkin sain nauttia. Ja jos Outi Pakkanen kirjoissaan kunnostautuu paitsi rakennusten yksityiskohdissa, osaa hän myös ruoan. Rudberg ei niinkään jakele reseptejä, mutta ruokakuvaukset ovat herkullisia ja aitoja. 

Jaana Lehtiön kirjojen Muhonen on suuri leivonnaisten ystävä (ja seuraavaksi bloggaan hänen uusimmasta dekkaristaan, jossa Muhonen löytää täydellisen voipullan. Roistojakin, mutta tässä kohtaa mainitsen tuon voipullan.) Jos hymyilet Muhosen innolle, jatkaa Torsten Ehn samalla tiellä ja korvapuustikuvaus saa lukijan pohtimaan vakavasti leipomista.

Ei, ei tämä silti mitään pelkkää cosy crimea ole, vaikka pullaa puputetaankin. Ruumiita tulee, mutta toisaalta niillä ei mässäillä. Kirjaan mahtuu hiukan hymyilyä mindfulness-lahkolle ja vaikka yläluokkaisuutta kuvataan tarkasti, kuuluu rivien välissä pieni ironia myös sitä kohtaan. Mainioita kuvauksia nuokin.



Eilen kävellessäni Akateemisen poikki näin tätä Rudbergin uutuutta hyllyillä. Ihan en siis ehtinyt ennakkokappaletta lukea ajoissa, mutta kirja kulki kaksi päivää käsilaukussa ja luin sitä aina kun pystyin, sen verran tiukasti siitä oli pidettävä kiinni, lounaallakin.

Jos siis pidät ruotsalaisista dekkareista ja kirjassa esiintyvien hahmojen tarkasta ja syvemmästä kuvauksesta, nautit tästä kirjasta. Pahiksen arvasin 50 sivua ennen loppuratkaisua, mutta se ei mitenkään haitannut menoa. Vahva suositus!

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy
Into Kustannus

tiistai 8. syyskuuta 2015

Normaali ei ole normaali

Kesällä minua lähestyi Suomeenkin rantautuneen HarperCollins-kustantamon edustaja ja kysyi, josko olisin kiinnostunut lukemaan ja bloggaamaan uutuuskirjasta nimeltä Normaali. Kirja kuulosti synkkään alkukesään sopivan synkältä ja lupauduin sen lukemaan. Mielikuva kustantajasta rajoittui harlekiinien julkaisemiseen, mutta aina parempi, jos pääsee muuttamaan ennakkokäsitystä. Sain lupauksen myös siitä, että saan blogiin laittaa arvonnan Normaalista, joten aina parempi.



Kirja saapui elokuussa, mutta samantien en päässyt sitä lukemaan ja tämä postauskin on hiukan myöhässä.

Terävien esineiden (Gillian Flynn) jälkeen oli pakko pitää hiukan taukoa, mutta tapettujen lasten jälkeen siirryinkin sitten toiseen vastaavaan. Tomi kyselee toisinaan, että mitä luen ja huokailen synkkiä aihepiirejä. Kun kerroin, että vastapainoksi tapetuille tytöille luinkin häkkiin suljetuista tytöistä, joita silputtiin, taisi hän jäädä hiukan pohtimaan kirjamakuani. Itsekin hiukan hätkähdin.

Normaali on kuvaus miehestä, joka vaikuttaa ulospäin normaalilta, mutta oikeasti hän kiduttaa. Näin kirjan kansi lupaa. Kattia kanssa.

Missään kohtaa kirjaa ei mies vaikuta normaalilta. Eikä hän juurikaan kiduta, kunhan tappaa menemään. Oho, juonilipsahdus? Tarina on mukiinmenevä, koukuttavakin, mutta Terävien esineiden jälkeen se ei uppoa ihan samalla intensiteetillä (mutta mikä uppoaisikaan, kun on lukenut jotain todella lujaa kolahtavaa? Siinä välissä pitäisi lukea vaikka jotain hömppää, että saisi nollattua saman genren.) Mutta mieleen Normaali jää. On pakko myöntää, että vaikka päähenkilö on kuvattu ohuesti, on se vain tehokeino ja muiden henkilöiden kautta Normaalin päähahmon epänormaalius avautuu.

Graham Cameronille tämä on esikoisromaani ja sellaiseksi varsin vakuuttava.

Hassua oli se, että hoidin etukäteisperehtymisen kirjaan kovin heikosti.  Näin itse asiassa teen monesti, kun annan kirjan vain viedä. Oletin ilman muuta kirjailijan ja tapahtumapaikkojen sijaitsevan Yhdysvalloissa. Vaan ei. Kirjailija on Britti ja kaipa tapahtumatkin ovat sinne sijoittuvinaan. Paikannimet alkoivat vasta ihan loppupuolella antavaa osviittaa Englantiin. Jos olisin tämän tajunnut alusta alkaen, olisin ehkä osannut lukea kirjaa toisin. Tai no, olisikohan se vaikuttanut?

Poliisit kuvataan hauskasti, fiksustikin. Mutta muihin henkilöihin - etenkään päähenkilöön - ei oikeasti perehdytä, mikä on yhdenlainen korostuskeino, sillä lukija jätetään pohtimaan tätä normaaliutta, joka ei sitä ole.

Kuten sanottu, tätä kirjaa ennen kannattaa lukea jotain hattarankeveää. Suosittelen sekä kirjaa että höttöä. Uskon, että lukija tarvitsee kontrastin.

Ja käypä tykkäämässä sekä Facebook-sivuistamme sekä tähän kirjaan liittyvästä postauksesta.  Saatat nimittäin voittaa oman kappaleen Normaalia, jos olet molemmat tykkäykset onnistuneesti suorittanut ja arpaonnikin suosii. Onnea arvontaan!

Graeme Cameron: Normaali
HarperCrime



maanantai 7. syyskuuta 2015

Erityisherkkyys ja SIG

Anja Snellmanin Antautuminen on erikoinen kirja. Se kertoo erityisen herkästä ihmisyksilöstä, ja siksi se on eräänlainen sairaskertomus. Tai lopussa selviää, että erityisherkkyys ei olekaan sairaus, se on ominaisuus. Ympäristö voi nähdä sen sairautena tai ainakin kummallisuutena, mutta oikeasti se on vain osa ihmisyyden kirjoa. Mutta sairaskertomukselta se silti näyttää. Ja tylsältä, aika pitkään.



Päähenkilö on kovasti Snellmanin itsensä näköinen naiseksi kasvava tyttö, joka on erilainen. Pärjääminen arkisissa tilanteissa ei oikein onnistu, ja vielä aikuisenakin päähenkilö joutuu ihmettelemään oman erityislaatuisuutensa aiheuttamia hankaluuksia. Lopulta selviää, että hankaluuksiin on syy, ominaisuudelle nimi: HSP, Highly Sensitive Person. Amerikkalainen neuropsykologi Elaine N. Aron on tutkinut ilmiötä 1990-luvulta lähtien. Snellman valmistui tänä vuonna ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi, kirja liittyy selvästi myös näihin opintoihin.

Erityisherkkyyden nostaminen ihmisten tietoisuuteen on hyvä asia, se auttaa varmasti niitä jotka siitä kärsivät. Mutta syntyykö siitä hyvä taideteos? Ehkä. Kuten jo mainitsin, kirja on pitkään tylsä, kun sama erityisherkkyys on ihan samanlaisena koko ajan ja joka tilanteessa esillä, eikä mitään varsinaista jännitettä tai odotuksia tai edes tarinaa synny. En tiedä haluaako Snellman vasiten ärsyttää, mutta minulle niin tapahtui kirjan alkupuolella. Ja haluaa Snellman sitten ärsyttää tai ei, tuon samaisen asian voi nähdä hyvänäkin: ainakin Antautuminen on ehjä, se ei rönsyile yhtään.

Lisäksi hyvää on kieli, tietenkin. Harva yli 20 teosta julkaissut kirjailija kirjoittaa huonosti. Snellmanin teksti soljuu hyvin eteenpäin ja heittäytyy väliin mukavan lyyriseksi - koko kirjalle rungon ja selkänojan antaa Eino Leinon Tumma-runo, jonka sitaatit rytmittävät kerrontaa. Luvut ovat erittäin lyhyitä, useimmiten kahden sivun mittaisia.

Antautumisella on vielä yksi erityisansio: mikä tahansa kirja jossa siteerataan SIG-yhtyeen sanoitusta ei voi olla huono. Sivulla 323 Snellman tekee näin.

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY