Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 12. marraskuuta 2015

Mihail on tyly jätkä

Helsingin kirjamessujen verkkopäiväkirjanpitäjille suunnatulla aamiaisen ja lounaan yhdistelmällä käväisi juttelemassa Mihail Šiškin, palkittu ja kiitelty venäläiskirjailija. Šiškinin teoksia on myyty 27 maahan, ja vuonna 2005 ilmestynyt Neidonhius toi kirjallisen läpimurron: teos muun muassa voitti Venäjän kansallinen bestseller-ja Suuri kirja -palkinnot.


Neidonhius on tänä vuonna käännetty suomeksi, ja koska olen jo pitkään halunnut päivittää itseäni venäläisen nykykulttuurin suhteen, teos piti ilman muuta ottaa luvun alle. Šiškin teki kirjamessuilla hyvän vaikutuksen, hän taisi olla ainoa, joka oikein erikseen otti Taiteen puheenaiheeksi. Sellainen käsitys minullakin Venäjästä on, sekä täältä katsoen että omakohtaisten käyntien perusteella: taidetta arvostetaan erittäin paljon, ja varsinkin klassikoita. Ihan taiteen itsensä vuoksi.

Mutta kyllä on tyly jätkä tämä Šiškin. Tai Neidonhius ainakin, muista teoksista en tiedä. Ensivaikutelmaa voisi luonnehtia esimerkiksi luotaantyöntäväksi. Ensimmäiset kaksisataa sivua olin aivan pihalla, ja aikani sinniteltyäni siirryin hyppelemään sivuja yli. Näennäisesti tekstissä tulkki (Šiškin työskentelee kääntäjänä sveitsiläisessä maahanmuuttovirastossa) keskustelee turvapaikanhakijoiden kanssa ja nämä koittavat esittää perusteita turvapaikan myöntämiselle, mutta käytännössä teksti loikkii aiheesta toiseen päättömän tuntuisesti. Tajunnanvirralta vaikuttavaa tekstiä jaksaa hetken, mutta ei kovin kauaa. Ei, vaikka siihen näyttää sisältyvän kaikenlaisia viitteitä maailmankirjallisuuteen, kansansaduista Agatha Christieen ja antiikin kirjoituksiin. Kirjan lopussa on pitkä selitys- ja huomautusosio.

Joo, syntyyhän siitä "kokemuksen kollaasi", niin kuin takakannessa luvataan, mutta myös aversio. Ei odotuksia, ei jännitteitä, ei konfliktia, ei mitään niistä keinoista joilla romaanit tapaavat lukijaansa mukana roikottaa. Toisin sanoen syitä kääntää seuraavalle sivulle ei oikein löydy. Muuta kuin se Taiteen eetos, jota tässä ilmeisesti metsästetään. Kun sitten tarinalinjoja tulee kaksi lisää, teksti saa muutakin imua kuin suorittamisen. Tulkin avioliiton hajoaminen Roomassa ja sadan vuoden takaisen venäläislaulajattaren päiväkirjamerkinnät kiskovat tarinaa ihan tavallisin keinoin, joten kirjassa pysyy kiinni pitämättäkin. Kunnes taas loppupuolella mennään jossain jota en kykene tavoittamaan, ainoastaan hyppimään ja suorittamaan. Mielenkiintoista on, että ilmeisesti nuo helppolukuisimmat päiväkirjamerkinnät ovat osin autenttista tekstiä: Šiškin on saanut niistä plagiointisyytteitä, jotka kirjailija on kuitannut sanomalla kirjoittavansa "seuraavan ulottuvuuden proosaa".

Säveltäjä Paavo Heininen sanoi joskus muinoin jotain sen suuntaista, että jos hänen musiikkinsa koetaan vaikeaksi, se johtuu vain huonosta perehtymisestä: kunnon kuulija oppii sinfonian ulkoa. Varmaan jos Neidonhiuksen lukisi esimerkiksi kymmenen tai vaikka vain viisikin kertaa, se avautuisi paremmin. Haaveilla saa, ja taiteilijan kai pitääkin.

Neidonhius heijastaa venäläisen kirjallisuuden perintöä, kuten takakannessa luvataan. Se on järkälemäisen iso, ja tunnelmassa on jotain dostojevskiläistä - tai yhtä lailla siinä voi nähdä Kafkan Oikeusjutunkin kaikuja. Tulkin osuuksissa on joka tapauksessa byrokratian ahdistava tunnelma, ja venäläisiin klassikoihin tämä yhdistyy minun silmissäni ainakin siinä mielessä, että minkäänlaista huumoria tai valoa ei juuri näy. Tai sitten olen liian pissakakkaorientoitunut huumorikäsityksissäni. 

Mutta kaiken edellä sanotun päälle pitää kyllä todeta että teksti on hienoa. Se on kaunista ja kiehtovaa, noin tekstin tasolla. Ja suomentaja Vappu Orlov on tehnyt huikean työn. Kirjallisten viitteitten lisäksi löytyy viisaita ajatuksia kuten että "matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen", tai: "Mitä ankarampaa on jossakin yksien onnettomuus, sitä vahvemmin ja väkevämmin kuuluu toisten olla onnellisia toisaalla. Ja rakastaa kiihkeämmin." Jälkimmäinen sopii ainakin minun mielikuvaani venäläisestä arkiselviytymisestä historian melskeissä.

Neidonhius ei ole lukuromaani, se on lukijaansa monella tavoin koetteleva taideteos.

Mihail Šiškin: Neidonhius WSOY

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!