Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 22. joulukuuta 2015

Yksin on ajaton

Karo Hämäläisen Yksin on saanut paljon kehuja. Paavo Nurmen elämästä minä-muodossa kertova teos on tarina spartalaista itsekuria niin juoksemisessa kuin bisneksessä harjoittavasta miehestä. Iso osa kirjan viehätyksestä perustuukin Nurmeen, kertomukseen, jonka vaiheet ovat tuttuja ja kiinnostavia.


Hämäläinen rakentaa yksinäisen miehen kuvan taiten. Hämäläisen-Nurmen kieli on tylyä, lause lyhyttä. Ja se kaikki tuntuu jotenkin niin kovin suomalaiselta ja tutulta, läheiseltä. Näin suomalainen mies kommunikoi.

Nurmen ajatusmaailman keskiö on sivulla 198: "Jos ihminen ei ajattelisi ensisijaisesti omaa etuaan, ihmiskunta kehittyisi hitaammin. Kuka treenaisi, jos siitä ei olisi hyötyä hänelle itselleen? Kuka käyttäisi aikaansa, kuka vaivautuisi, kun vähemmälläkin pääsisi?" Täydellisen tolkullista ajattelua, mutta kun ajatuksen vie Nurmen autistiseen ankaruuteen asti, seuraa vain yksinäisyyttä ja katkeruutta. Syntyy epäsosiaalinen mies, joka näkee elämästä vain huonomman puolen.

Vasta siinä vaiheessa kun Hämäläinen mainitsee Berliinin olympialaiset, huomasin että keväällä lukemani Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään kertoo samasta ajasta. Olavi Paavolaisen elämäkerta tulvii ajankuvaa ja 1900-luvun alun kulttuurihistoriaa, Rajala kirjoittaa Paavolaiselle leveän taustakankaan. Hämäläisen kirjassa kaikkea tällaista on hyvin vähän. Yksin tapahtuu Paavo Nurmen pään sisällä, ajankuva on tarpeetonta.

Siksi Yksin on ajaton teos. Se kertoo suomalaisesta miehestä, jonka piirteitä on ripoteltu meihin jokaiseen.

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY

torstai 17. joulukuuta 2015

Lapsi peittoaa hajoavat unelmat

Pasi Pekkola oli Helsingin kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan Lohikäärmeen värit. Sitä en ole vielä käsiini saanut, mutta esikoisteoksensa Unelmansieppaajan tuuppasivat messuilta mukaan.


Tykkäsin Unelmansieppaajasta paljon. Sen realistinen kerronta tuntui mukavalta eritoten kun edellinen lukukokemukseni oli Sofi Oksasen ”maaginen” Norma, joka ei erityisemmin kolissut. Hetkittäin kertojanäänissä oli mielestäni pientä kömpelyyttä (onko Pekkola kenties vaihtanut näkökulmia hioessaan tekstiä?), mutta enimmäkseen Pekkolan teksti on konstailemattoman jouhevasti etenevää ja hahmot mielenkiintoisia. Tarpeeksi tavallisia, eläviä, epätäydellisiä ja rosoisia, tarpeeksi koherentteja kuitenkin.

Kirja pysyy erinomaisesti kasassa, koska keskeisiä henkilöitä on vain kolme: entinen koripalloilija (sellainen kirjailijakin kuulemma on, tiesi koripalloileva kollegani), painonnostaja ja nuori nainen. Tiukka rajaus takaa sen, että lukija ei ole liian pihalla, vaikka yhteydet henkilöiden välillä löytyvät ja kehittyvät hitaasti. Sitä puolestaan kutsutaan koukuttamiseksi.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että ”Toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa.” Virke sallii useita tulkintoja, ja niin tekee kirjakin. Enimmäkseen Unelmansieppaajan maailma on kuitenkin varsin synkkä, melkeinpä kaikki unelmat näyttävät hajoavan. Se lienee realismia, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi Pekkola jättää sen, kuinka lapset luovat merkityksen ja tarkoituksen elämälle. Ja sehän on kaunis ajatus se, yksi kaikkein kauneimmista.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Seven/Otava

tiistai 15. joulukuuta 2015

Iltakukkujien tainnuttaja

Kani joka tahtoi nukahtaa oli ostoslistallani Helsingin kirjamessuilla ja sieltä se mukaani lähtikin. Olin lukenut kirjasta ja odotin sitä innolla. Ja miksi? Koska se oikeasti toimii. Se nukuttaa.



Kirjassa on vain 29 sivua ja se maksaa lähes normaalin, paksun kovakantisen (normaali = öbaut 300 sivua) kirjan verran. Ja on silti ihan joka euron arvoinen. (Adlibriksessä joulukuussa 2015 18,50 euroa.)

Maailman myydyimmäksi iltasaduksi tituleerattu (sitä hiukan epäilen, sen verran paljon on meilläkin sahattu Grimmin tarinoita eestaas) Kani joka tahtoi nukkua on "meditatiivinen satu", jonka kirjoittaja on ruotsalainen käyttäytymistieteilijä Carl-Johan Forssén Ehrlin.

Kirjan esipuheessa on ohjeet ääneen lukemiselle. Joitakin kohtia korostetaan lukemalla painokkaasti ja kovemmalla äänellä, toisia taas rauhoitetaan. Ja välillä haukotellaan. Ensimmäinen lukukerta tuntui hitusen teennäiseltä ja toisto tuntui hassulta. 9-vuotias koekaniinini, erittäin helposti kukkuva poikani, oli perillä kirjan tarkoituksesta ja hän toisinaan hihkaisi väliin, että "ei yhtään nukuta". Mutta tarinan loppupuolella hihkaisut vaimenivat, minäkin haukottelin ihan aidosti (oli vaikea lopettaa...) ja kun suljin kirjan kannen ja sammutin valon, ei tarvinnut enää höpötellä. Ei minunkaan. Haukotus.

Esipuheen ohjeet alkavat varoituksella "Älä koskaan lue tätä kirjaa ääneen, jos joku ajaa vieressäsi autoa". Se huvitti mutta luettuani kirjaa jo muutaman kerran hyvillä tuloksilla (hyvä kun selvisin omaan sänkyyni) pidän varoitusta aiheellisena.

Tarina on simppeli eikä sen muuta tarvitse ollakaan. 9-vuotias hiukan hymyili kanille, mutta äidin lukema iltasatu saa olla lapsellinenkin, sillä ei ole väliä. Hassuin hetki syntyi kun luin väsymyksessäni rouva Pöllön rouva Pyllyksi. Nukahtaminen otti hihityshetken jälkeen hiukan takapakkia, mutta ei vaikuttanut lopputulokseen.

Jos siis teillä kukutaan ja iltasatuhetki kaipaa rauhoitusta, tätä kannattaa ilman muuta kokeilla. Ainakin äidille - jota myös vaivaa hankala nukahtaminen - tämä oli varteenotettava vaihtoehto melatoniinille. Tarina sopii parhaiten taaperoikäisille, mutta näköjään alakoululainenkin taintuu kiitettävästi.

Carl-Johan Forssén Ehrlin
Otava



Turusta ja Lapista

Jälleen kaksi kotiseutuani pilkahtavat kirjoissa. Turkuun sijoittuvia tai edes täällä kyläileviä kirjoja luen hurjan mielelläni. Ja Länsi-Lapissa jos tapahtuu, kirja päätyy oitis lukulistalle. Myllylahti-suorani jatkuu ja tässäpä tarinaa kahdesta uutuudesta.



Risto Lahtisen Dies Irae on Turkuun sijoittuva esikoisdekkari. Kirjassa pyöritään Hirvensalossa, Uittamolla ja keskustassa, mutta Turku vaikuttaa olevan vain näyttämö eikä kovin kummoisessa roolissa sitten kuitenkaan. Harmi. Henkilöhahmoja piisaa vallan paljon ja hetki meni taas kaikkiin tutustuessa.

Kirjan juoni on oiva ja tarina rakentuu ihan kiehtovasti. Joitakin rönsyjä olisin ehkä jättänyt vähemmälle, tai sitten luin vain kiireessä. Epämiellyttävät hahmot pysyvät epämiellyttävinä ja päähenkilö, komisario Eero Rantala, on sympaattinen hammassärkyineen.

Kirja on Lahtisen ensimmäinen, mutta Turun Sanomien arviossakin paljastetaan, että Lahtinen on kirjoja suunnitellut useampiakin. Mikään huikea kokemus Lahtisen Dies Irae ei ole, mutta enköhän lue häneltä lisääkin, jahka sarja jatkuu. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena.

Risto Lahtinen: Dies Irae
Myllylahti


Ja sitten sinne Lappiin. Sebastian Lindell on minulle uusi tuttavuus ja kun pikalainahylly minulle Lindellin uutuutta Rajatapaus tyrkytti, kutsuun oli taas vastattava. Silta-tyyppisesti murhia tapahtuu kahta puolta rajaa. Tässäkin kirjassa - kuten tuossa Lahtisen tarinassa - syitä voidaan hakea menneisyydestä lobotomian synkästä historiasta alkaen.



Meän kieli raikaa kirjassa ja se on hauskaa. Enemmänkin olisin lukenut sillä kirjoitettua tekstiä, mutta ymmärrän, että tottumattomalle se voi olla raskastakin. Poliisit ajelevat harvinaisen ketterästi Luulajan, Haaparannan, Rovaniemen ja Kolarin väliä. Mutta niinhän siellä tehdään, ei se ole matka eikä mikhän. (Ja ei, en vuoden Kolarissa asumisen jälkeenkään voi väittää osaavani sijoittaa hoota läheskään aina oikeaan paikkaan.)

Tarinaan on kirjoitettu Kolarin Kurtakon kylään Lavitsan kaivos. Hetken se meni täydestä ja sitten piti oikein googlata, että juu ei. Rautuvaaran kaivos Kolarissa suljettiin 1980-luvun lopulla, sen muistinkin. Sodankylässä on Kevitsan kaivos ja Kolariinkin puuhattiin Hannukaisen uutta kaivosta, pitkäänkin, mutta paikallisten matkailuyrittäjien onneksi hanke kaatui kaivosyhtiön konkurssiin parisen vuotta sitten (tosin sitä vielä kai ei ole täysin haudattu).

Niin, tarinasta. Tarina kelpasi minulle mainiosti, suorastaan pidin siitä, mutta ymmärrän kyllä, että se johtuu mahdollisesti myös siitä, että olin aivan fiiliksissä tapahtumien sijainnin takia. Toisaalta, kaipa se innostus on hyvä juttu kirjan kannalta, sillä en muista, että olisin mistään Turkuun sijoittuvasta kirjasta ollut yhtä innoissani. Sen sijaan esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää (tapahtumat Muoniossa) ja Max Mannerin Jääkyynel (tapahtumat myös Lapissa ja Turussa) ovat jääneet mieleen. Lindellin kirjan lukeminen kesti päivän normaalia pidempään, sillä lukemisen lomassa piti pohtia ensi kesän lomamatkan järjestelyitä ja ihmetellä autojunan aikatauluja. Enköhän vie lapset kesällä katsomaan hiljentyvää Kolarin kirkonkylää, Kolarinsaaren kirkkoa, Pakasaivoa, Ica Lahtis -kauppaa, Pajalaa, ehkä vähän Ylläksen rinteitäkin. Siksikin tämä oli hyvä kirja.

Sebastian Lindell: Rajatapaus
Myllylahti



perjantai 11. joulukuuta 2015

Hyväntuulista jännää lapsille

Nytpä pääsin mieluisan tehtävän äärelle eli kertomaan lastenkirjasta, jonka toivon löytävän paljon lukijoita. Taika Valo ja Pelukylän pokaali on lastenkirja, jonka lukeminen iltasaduksi 9-vuotiaalle pojankoltiaiselle oli hauskaa!



Porvooseen sijoittuvista dekkareistaan tunnettu Jaana Lehtiö on aloittanut yhdessä Helena Miettisen kanssa Taika Valo -sarjan ja kuulin, että kolmas osa ilmestyy ensi vuoden aikana.

Kirjoissa seikkailee 10-vuotias Taika Valo -niminen tyttö, joka muuttaa isommasta kaupungista pienempään kaupunkiin nimeltä Pelukylä. Henkilöhahmot on kuvattu hyvin, tapahtumat koskettavat alakouluikäistä, jännyyttä on juuri sopivasti, tarina etenee vauhdikkaasti ja perusvire on lämminhenkinen ja hyväntuulinen. Roistot ovat sopivasti roistoja, lopussa hyvä saa palkkansa ja pahiksetkin katuvat.

Kirjassa etsitään 1920-luvulla kadonnutta jalkapallopokaalia ja vaikka yleensä en juonesta mitään merkittävää paljastakaan, on pakko kertoa, että kirjan loppupuolella yläpuolellani parvisängystä kuului kriittisellä hetkellä jännittynyt huuto: "Pokaali!" 9-vuotias Uljas-poikani eläytyi täysillä kirjaan. Miksi kirja sitten upposi niin hyvin vieläpä hitusen teknologisorientoituneeseen naskaliini? Koska tapahtumat ja ihmiset ovat aitoja. Alussa todetaan, että Pelukylään muuttamisessa katoaa perheeltä netti (Ennenkuulumatonta, tästäkin poikani kanssa juteltiin. Hän ei olisi suostunut moiseen paikkaan muuttamaan.) Sen jälkeen nettiä ei kukaan kaipaa, ja tietokone ja nettiyhteys löytyvät vain piilotettuina kirjan vanhimman mummon piironkiin. Kun kirjan loppupuolella mainitaan sana "iPad", hörähti Uljas, koska se oli niin hassua.

Juttelimme Helsingin kirjamessuilla kirjailija Jaana Lehtiön kanssa mm. yhteiskirjoittamisesta. Jaana kertoi yhteistyöstä Helena Miettisen kanssa ja voin todeta, että kirja on senkin puolesta erittäin onnistunut, sillä mitään saumakohtia tai kerronnan erityyppisyyttä en huomannut. Ainoa "hassuus" oli se, että Taikan pikkuveljeä Tobiasta kutsuttiin yhdessä luvussa jonkin matkaa Topiksi. Siihen 9-vuotiaskin kiinnitti huomiota.

Eilisiltana saimme tarinan päätökseen ja loppurutistukseen varasimme 40 sivua, jotka vilahtivat hetkessä. En ihmettele, että Taika Valo -sarjan ensimmäisen osa valittiin vuoden 2014 parhaaksi lastenkirjaksi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikkien alakouluikäisten perheisiin. Iltasaduksi luvut ovat juuri sopivan pituisia (no, minä posotin kolmekin lukua illassa) eikä tarina vie yöunia. Tässä siis mitä mainioin vinkki pukinkonttiin, esimerkiksi paikallisesta kirjakaupasta tai vaikkapa Adlibriksestä! Ja miksi minä pidin tästä niin paljon? Koska kirjassa astridlindgrenmäinen lämminhenkisyys ja kiltti jännitys yhdistyvät suomalaiseen elämänmuotoon.

Pakko on myöntää, että nolottaa, että kirja odotti hyllyssä lähes vuoden. Alunperin ajattelin, että 12-vuotias tyttäreni olisi kirjan lisäkseni lukenut, mutta hän on edelleen niin Nälkäpeliensä lumoissa, että lastenkirjakategoria ei enää nappaa. Nyt Uljaksen kanssa odotamme, että pääsemme seuraavan osan kimppuun.

Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali
Myllylahti

tiistai 8. joulukuuta 2015

Naishyvikset ja miespahikset

Vaikka kirjamessuilla onkin kiva bongata tuttuja kirjailijoita - ja tavallaan tuttuja, joita en ole tavannut, mutta joiden kirjoja olen lukenut - on ehkä vielä kivampaa löytää kiinnostavia ja lukemattomia kirjailijoita. Turun kirjamessuilla seurasin paneelia, jonka muut osallistujat olivat entuudestaan tuttuja, mutta Pekka Hiltusen kirjoja en ollut lukenut.



Hiltunen jäi messuilta mieleen eikä (taaskaan) ollut kirjastossa vaikeaa tarttua jokerilainaan. Ja ilahduin hurjasti! Tähän väliin on pakko mainita, että en hehkuta varauksetta kaikkia lukemiani kirjoja. Blogiin pääsee itse asiassa vain karkeasti arvioiden puolet lukemistani kirjoista. Jos kirja ei herätä tunteita, etenkään myönteisiä, en jaksa nähdä vaivaa. Jos kirja ei nappaa, ei se välttämättä aina johdu siitä, että kirja olisi huono. Joidenkin kirjojen tunnelma nyt vaan ei tunnu mukavalta, mutta en lähde jakamaan harmitusta. Joten Kirjallisia-blogissa kirjoittelen enempi suosituksia tai esittelyjä minua ilahduttavista kirjoista. Synkäksi en rupea, vaikka kirjamakuni sellainen onkin.

Hiltusen Studio-sarja sijoittuu Lontooseen ja pääosassa on naisia. Ja miten älykkäitä hyvisnaisia, jotka nykyjan Robin Hoodeina puolustavat hyvää ja antavat pahiksille takaisin modernein keinoin. Nörttinä nautin siitä, miten kätevästi elektronisia mahdollisuuksia käytetään hyväksi menemättä ihan kauheasti liikaa detaljeihin. Tässäkin kirjassa luodaan lokaali kännykkäverkko, joka toimii nopeassa operaatiossa vaikka kyseisen korttelin muut kännykkätukiasemat pimennetään h-hetkellä. Siistii. Kirjan takakannessa mainitaan kirjan oleva "väkevä, monitasoinen jännitysromaani, jossa mobiiliajan tekniset oveluudet sekoittuvat Lontoon syvään historiaan".

Lontoossa ei pyöritä totutuilla kulmilla vaan enemmänkin kortteleissa, joihin turisti ei eksy. Sen verran autenttisilta vaikuttavat kuvaukset, että mietin, miten Hiltunen on niihin päätynyt. Kiehtovaa taustatyötä hän on ainakin tehnyt.

Jos sinua kiinnostaa lukea naispuolisten sankarien älykästä touhua pääosin miespahisten keskellä, suosittelen Pekka Hiltusen Studio-sarjaa. Ja taas aloitin muualta kuin sarjan ensimmäisestä osasta (tämä on kolmas), mutta nytpä hyllyssä odottavat kaksi ensimmäistä osaa. Jee.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Normaalimpi Norma

Sofi Oksasen Norma kohosi lukulistani kärkisijoille viimeistään Helsingin kirjamessuilla. Siellä kuulin hänen kertovan kirjastaan kiehtovasti parissakin tilaisuudessa ja uteliaisuuteni heräsi. Kirjamessuilla Oksanen haastatteli myös kirjailijakollegoita eri lavoilla ja nautin hänen varmasta esiintymisestään.



Norma on kaunis kirja. Sen kansi on kaunis ja kirjana se on varsin sopusuhtainen paitsi malliltaan myös sivumäärältään (n. 300 sivua). Sen lukee parissa illassa eikä se käy työstä eikä maistu suorittamiselta. Voin sanoa, että suorastaan ahmin Norman. (Puhdistus teki aikoinaan suuren vaikutuksen, sen sijaan Kun kyyhkyset katosivat jäi kesken ja tiirailee minua hyllystä syyttävästi. Palaan siihen kyllä, muistan lähes sivulleen missä kohdassa sain jotain muuta tekemistä.)

Norma Ross on nuori nainen, joka menettää äitinsä. Sukulaiset ovat vähän outoja (no, kenen eivät ole...) ja muuttuvat hautajaisten jälkeen vielä oudommiksi. Yksi näyttämöistä on kampaamo ja hiuksilla on kirjassa suuri rooli. Suurilla hiuksilla. 

Kutsuin Normaa otsikossa normaaliksi. Ehkä siksi, että se sijoittuu "normaalimpaan", tutumpaan ympäristöön kuin esimerkiksi Puhdistus. Suomalaisittain normaalimpaan, Helsinkiin. Tuttua paikallisliikennettä, tuttuja kaupunginosia. Ei Normassa kuitenkaan ole mitään tavanomaista, päinvastoin. 

Kirjan loppu oli niin jännittävä, että Tomi ihmetteli vieressä kun luin sitä silmät pyöreinä. Siis Oksanen on noin jännittävä?

Tomilla on kirja nyt loppumetreillä ja hän heräsi pohtimaan, miksi suurin osa nimistä on ei-suomalaisia. Lambert. Marion. Alla. Max. En ollut itse kiinnittänyt asiaan edes huomiota.

Norma kuvaa jälleen ajankohtaista ilmiötä, jossa on mukana naisten eräänlaista hyväksikäyttöä. Yhtä ahdistava ei tarina ole kuin aiemmat, mutta herätti miettimään globaalin etiikan puutetta. 

Jos olet halunnut lukea Sofi Oksasen teoksia, mutta olet epäröinyt, aloita tästä. 

Sofi Oksanen: Norma
Like