Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 22. joulukuuta 2015

Yksin on ajaton

Karo Hämäläisen Yksin on saanut paljon kehuja. Paavo Nurmen elämästä minä-muodossa kertova teos on tarina spartalaista itsekuria niin juoksemisessa kuin bisneksessä harjoittavasta miehestä. Iso osa kirjan viehätyksestä perustuukin Nurmeen, kertomukseen, jonka vaiheet ovat tuttuja ja kiinnostavia.


Hämäläinen rakentaa yksinäisen miehen kuvan taiten. Hämäläisen-Nurmen kieli on tylyä, lause lyhyttä. Ja se kaikki tuntuu jotenkin niin kovin suomalaiselta ja tutulta, läheiseltä. Näin suomalainen mies kommunikoi.

Nurmen ajatusmaailman keskiö on sivulla 198: "Jos ihminen ei ajattelisi ensisijaisesti omaa etuaan, ihmiskunta kehittyisi hitaammin. Kuka treenaisi, jos siitä ei olisi hyötyä hänelle itselleen? Kuka käyttäisi aikaansa, kuka vaivautuisi, kun vähemmälläkin pääsisi?" Täydellisen tolkullista ajattelua, mutta kun ajatuksen vie Nurmen autistiseen ankaruuteen asti, seuraa vain yksinäisyyttä ja katkeruutta. Syntyy epäsosiaalinen mies, joka näkee elämästä vain huonomman puolen.

Vasta siinä vaiheessa kun Hämäläinen mainitsee Berliinin olympialaiset, huomasin että keväällä lukemani Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään kertoo samasta ajasta. Olavi Paavolaisen elämäkerta tulvii ajankuvaa ja 1900-luvun alun kulttuurihistoriaa, Rajala kirjoittaa Paavolaiselle leveän taustakankaan. Hämäläisen kirjassa kaikkea tällaista on hyvin vähän. Yksin tapahtuu Paavo Nurmen pään sisällä, ajankuva on tarpeetonta.

Siksi Yksin on ajaton teos. Se kertoo suomalaisesta miehestä, jonka piirteitä on ripoteltu meihin jokaiseen.

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!