keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tätä on kaunokirjallisuus!

Tarina kertoo että Sibelius ja Mahler keskustelivat sinfonian olemuksesta. Mahlerin mukaan sinfonian tuli pitää sisällään kaikki, Sibelius taas korosti ykseyttä ja yhtenäisyyttä. Oikeasti tuota keskustelua ei varmaan edes käyty, mutta siinä tiivistyy eräs esteettinen polariteetti: moninaisuuden ja ykseyden välinen jana on kaikessa taiteessa käyttökelpoinen hahmotusväline.

Tämän syksyn kotimaisista kirjoista parhaiten Sibeliuksen leiriin asettuu Minna Rytisalon tiukkarajainen Lempi, kun taas Mahlerin porukoissa väkevimmin pyörii Riku Korhosen Emme enää usko pahaan



Kumpikin on upea kirja, Lempi on täällä

Emme enää usko pahaan on tarina arjesta. Paintball-yrittäjä Eero elää vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa Ispoisissa tavallista elämää ja kipuilee sen kanssa niin kuin me kaikki teemme. Hän päättää järjestää jännitystä elämään sieppaamalla vaimonsa, perehtyy morsiamenryöstöjen historiaan ja käytäntöihin eri kulttuureissa ja sitten toteuttaa sieppauksen. 

Tuo juonirunko löytyy kansiliepeestä, ja tarina on mielenkiintoinen ja omaperäinen. Mutta jos tyytyy lukemaan vain liepeen, menettää paljon, sillä erinomaiseksi kirjan tekee se miten Korhonen sanansa asettelee. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään ihmisten ja miljöön kuvailuun, ja hahmot saavat lihaa ympärilleen ja turkulainen maisema herää henkiin. Kieli on tuoretta, kaunista, osuvaa ja mahlerilainen runsaus, suorastaan yltäkylläisyys pursuaa kirjan sivuilta. Tätä on kaunokirjallisuus!

Sitten alkaa tapahtumavyöry, ja kerronta muuttuu täysin. Siitä tulee tiheää, lauseet lyhenevät, mutta kauneus ei katoa kielestä vaikka tapahtuu rumia. Kirjaa voisi käyttää esimerkkinä kirjallisuuden rytmiikasta, niin selkeä tuo vaihdos on. Tarina kulkee Ispoisista Varissuolle ja Kööpenhaminaan ja takaisin ja kiertyy lopuksi omaan alkuunsa niin komeasti kuin vain kiertyä voi. 

Näin Korhonen näyttää, kuinka komeasti Mahler ja Sibelius voivat lyödä kättä, runsaus ja tiukka muoto eivät sulje toisiaan pois. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kevyttä paikallistarinointia

Lapsuuteni ensimmäisiä lukukokemuksia oli isoisän hyllystä löytynyt Klaari o, sano föriäijä, turkulaiskaskuja sisältävä Turkuseuran ensimmäinen julkaisu vuodelta 1968. Samaisen seuran myöhempää tuotantoa sattui nyt käsiini puolivahingossa: Maritta Flyktin Martta Jokinen ja vanhusmurhat on vuodelta 2013.



Kirjan päähenkilö on eläkeläinen Martta Jokinen, joka kulkee Turussa ristiin rastiin ja törmää jatkuvasti erilaisiin rikostilanteisiin. Murhia, ryöstöjä ja pahoinpitelyitä sattuu tämän eläkeläisen arkeen usein, ja tomera mummu ratkaisee ne joko herkästi heilahtavalla käsilaukullaan tai miettimällä. Kovin uskottava tarina ei ole, mutta kulkee kyllä juohevasti.

Teksti on omakustannetasoista. Yksityiskohtiin ei malteta syventyä lainkaan, kliseitä ei rikota. Martta on hunajaisen yltiöpositiivinen, kaikki on ihanaa - paitsi loppuratkaisu, joka yllättää täysin. Tekstissä on paljon yksittäisten sanojen ja ilmaisujen toistoa joita ilmankin pärjättäisiin, mutta toisaalta niistä välittyy päähenkilön höppänyys.

Muutama lystikäs huomio löytyy: "Tuomiokirkko oli vasemmalla puolella ja Suurtori oikealla. Hauskaa, että ne vaihtoivat paikkaa sen mukaan mihin suuntaan ajettiin", tai "Pitäisi kysyä joltain viisaalta, tai joltain virkamieheltä."

Kirjassa parasta on Turun kuvaus, Martta käy läpi kaikki keskeiset paikat Linnasta Pinellaan ja Kakskerrasta Paattisille. Kirjaa voi suositella kevyen paikallistarinoinnin ystävälle.

Maritta Flykt: Martta Jokinen ja vanhusmurhat. Dekkaritarina Turusta
Turkuseura

perjantai 16. joulukuuta 2016

Lapsesta erityisen mieluisaa

Kiukutteleva käsi on pitänyt kirjoitustahdin minimissä, mutta näin joulun alla pitää viimeistään hiukan kirjoitella, jos vaikka joku kaipaisi joululahjakirjavinkkejä.

Lokakuussa kirjoittelin Turun kirjamessujen käynnistä 10-vuotiaan Uljaksen kannalta. Siksi onkin mukava kertoa hiukan lisää hänen lempikirjasarjoistaan eli Taika Valosta ja Kepler62:sta. Molemmista olen kirjoitellut aiemminkin (Taika Valosta täällä ja Kepler62:sta täällä) ja onneksi nämä lempparisarjat vielä vaan jatkuvat!



Taika Valo on kahden kirjailijan - Jaana Lehtiön ja Helena Miettisen - yhteistyön tuloksena syntynyt lastenkirjasarja. Muistelin luonnehtineeni sitä astridlindgrenmäiseksi tai ainakin tarinat ovat hyväntuulisen mukavia - kuin Melukylästä. 

Sarjan kolmannessa kirjassa Taika Valo ja kummallinen pallo seikkaillaan jälleen Taikan ja Saanan kanssa sopivasti jännittävissä tilanteissa etsimässä kylän vanhinta jalkapalloa. Vaikka nuo jännittävät tilanteet ovatkin itse asiassa aika tosi jännittäviä (luola, autiotaloon lukkojen taakse jääminen, salakäytävä) eivät ne ole liian vaan juuri sopivan hurjia. Siitä on osoituksena Uljaksen huokaisu jossakin jännäss kohdassa: "Voi kunpa voisin olla tuolla mukana." Eläytymistä parhaimmillaan, eikö?

Kuvassa Uljas sekä kirjailijat Jaana Lehtiö ja 
Helena Miettinen syksyn 2016 kirjamessuilla Turussa


Iltasatuni kohdeyleisö on Taikan lailla neljäsluokkalainen ja kymmenvuotias. Kummankin elämässä jalkapallolla on suuri rooli. Ja vaikka kirjan päähenkilöt ovat molemmat tyttöjä, se ei tuota omaa pikkumiestäni haitannut mitenkään. Siitä ei itse asiassa tainnut tulla edes puhetta.

Taika Valo -kirjasarjaa suosittelen lämpimästi joko iltasatukirjaksi tai lapsen itsensä luettavaksi! Kirjasarjaa myyvät kirjakaupat ja mm. Myllylahden verkkokauppa ja Adlibris. Taika Valo ja kummallinen pallo päätyi lukupinoomme toivottuna arvostelukappaleena.

Toinen suosikkisarjamme (voin puhua meidän molempien puolesta, sillä sekä Taika Valon että Kepler62:n kohdalla kysyn lähes joka ilta, että luetaankos vielä yksi luku ja yleensä saan luvan...) on Timo Parvelan ja norjalaisen Björn Sortlandin Kepler62-sarja, joka on edennyt jo neljänteen kirjaan.



Kepler62 on kiehtova ja ajatuksia herättävä kirjasarja. Se on lastenkirjaksi synkähkö mutta taiten kirjoitettu. 10-vuotiaan on parempi lukea sitä yhdessä aikuisen kanssa jo ihan kirjan herättämien ajatusten johdosta. Eikö muka ole synkkää, jos lapset lähetetään horroksessa toiselle planeetalle pelastamaan ihmiskuntaa? Scifi-ominaisuudet ja maapallon kehno kunto puhututtavat. Näin kun kirjoitan, kirjasarja kuulostaa kaikkea muuta kuin lapsille sopivalta, mutta mielestäni se on juuri mainio luettava lapselle, joka pitää pohtimisesta.

Kirjan upea kuvitus on Pasi Pitkäsen käsialaa. Parvela ja Sortland kirjoittavat kirjoja vuorotellen ja pääosissa vaihtuvat suomalaiset Ari ja Joni sekä norjalainen Marie.

Kuvassa Uljas huomaa taustalla kirjailija Timo Parvelan kirjamessuilla. 

Lukiessamme uusimpia osia uutisoitiin lehdissä, että Mars-lentojen astronautit mahdollisesti nukutettaisiin lentojen ajaksi, joiksikin kuukausiksi. Samaan aikaan Kepler62:lle avaruuspurjehtijoilla kiitävät lapset nukkuivat satoja vuosia kapseleissaan, heräsivät välillä huolehtimaan meteoroideista ja jatkoivat uniaan.

Sarjan seuraavat ja viimeiset osat ilmestyvät vuonna 2017 ja niitä odotamme jo kovasti. Kolmososan saimme arvostelukappaleena luettavaksi ja nelonen löytyi uunituoreena kirjastosta. Nämäkin löytyvät mm. Adlibrikseltä.


Jaana Lehtiö, Helena Miettinen: Taika Valo ja kummallinen pallo
Myllylahti

Timo Parvela, Björn Sortland: 
Kepler62 
Kirja kolme: Matka 
Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 













Suuri tarina, suuri kirja

Kesällä sain pään auki Peter Høegin tuotantoon Norsunhoitajien lapset -kirjan kanssa, joten pakkohan sitä oli Lumen tajukin lukea. Ja on se kyllä melkoinen paketti.



Smilla Jaspersen on Tanskaan muuttanut grönlantilaisnainen, jolla on lumen taju, hän ymmärtää jään ja lumen päälle. Kuusivuotias Esajas putoaa Kööpenhaminassa kerrostalon katolta, ja siitä lähtevät tapahtumat rullaamaan. Kööpenhaminassa seikkaillaan ensin, sitten lähdetään merelle ison laivan kyytiin ja lopuksi päädytään tietenkin Grönlantiin.

Lukijaa pidetään kovasti pimennossa: putoaminen ei vaikuta murhalta, mikään ei näytä olevan kauhean väärin, mutta Smilla sen kuin etenee pitkässä ja polveilevassa tarinassa ja jäljittää ja selvittää ja seikkailee. Ilman että lukija oikein edes tietää, mitä Smilla ajaa takaa ja miksi.

Luulisi että näin heikosti motivoitu tarina ei vetäisi, varsinkin kun sivuhenkilöt jäävät ohuehkoiksi. Mutta toisin on asiat, Høeg vetää ja lukija vikisee, tämän kirjan parissa tuntee olonsa turvalliseksi. Niin soljuvasti Høeg tarinansa kertoo, niin upeasti hän malttaa yksityiskohtien päälle pysähtyä. Koska tarina on pitkä, pitää teemojenkin olla isoja. Liikakansoitusta, ahneutta ja äärimmäistä pahuutta on tarjolla tematiikkaan, mutta niitä ei liiemmälti alleviivailla, tulevat siinä sivussa.

Høegin läpimurtoromaanin ansioina ovat suuren tarinan ja toimivan kielen lisäksi faktat. Varmaankin kaikki eskimokielen lunta ja jäätä merkitsevät sanat tulee käytyä läpi, ja muutakin tietoa tulee niin että hengästyttää, kuten esimerkiksi jääpuikon massan kaava. Työtä on tehty paljon, ja aika usein paljosta työnteosta seuraa laadun vaikutelma. Niin kuin Lumen tajussa.

Peter Høeg: Lumen taju
Tammi

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Näytä ihminen sodan vierellä

Kuusamolaiset äidinkielenopettajat valtaavat kirjamarkkinat, sille ei näemmä enää mahda mitään. WSOY:lla on Tommi Kinnunen, Otavalla Petri Vartiainen ja Gummeruksella tämä Minna Rytisalo. Vielä on muutama kustantamoparka ilman omaansa, mutta eiköhän aika korjaa tämän epäkohdan.



Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Jos sinun pitää selittää joskus jollekin, mitä tarkoittaa "näytä, älä kerro", laita hänet lukemaan tämä. Rytisalo ei selitä mitään, mutta näyttää sodanaikaisen tragedian kolmen ihmisen näkökulmista ja onnistuu erinomaisesti. Suurimmat asiat tulevat esiin vaivihkaa ja pikku hiljaa sivulauseissa, lukijan pääteltäväksi on jätetty juuri sopiva siivu.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia. Jokainen luku on monologi, jossa Viljami, Elli ja Sisko kukin vuorollaan puhuvat teoksen keskiössä mutta poissa olevalle Lempille. Jokaisella on oma konfliktinsa, joka siivittää lukijaa sivulta toiselle. Kokonaisuus selviää vasta kun viimeinen sivu on luettu, tarina kantaa loppuun asti.

Viljami menee naimisiin Lempin kanssa mutta menettää tämän ollessaan rintamalla, ja elämältä putoaa pohja. Tapahtumia ei paljoa tarvita: Viljami makaa lamaantuneena metsässä kuusen alla ja kerii elämäänsä auki. Piika Elli katsoo sivusta kun Lempi saa miehen joka kelpaisi Ellillekin. Lempin sisko Sisko lähtee saksalaisen miehen matkaan ja kipuilee omia valintojaan ja valitsematta jättämisiään. Sotaa ei kuvata suoraan, mutta sodan vaikutukset sen aikana eläneisiin ihmisiin tulevat erittäin lähelle.

Tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan. Se, että kirjailijoiden näyttämät konfliktit tuntuvat Suomessa kovin usein liittyvän pohjoiseen ja ihmiskohtaloihin sodan liepeillä, ilmeisesti myy. Mutta se ei ole Rytisalon vika.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus

tiistai 22. marraskuuta 2016

Dramaturginen huijaus

Teatteri Akselin näytelmät on tullut kaikki koluttua sen jälkeen kun sinne löysimme viime huhtikuussa. Ja se kannattaa!



Diivat on farssi, mikä asettaa kohtalaisen kovat odotukset tällaiselle huumorin parhaalle ystävälle. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun on joutunut väkinäisesti vääntelehtimään mukahauskan esityksen edessä. Ihan ammattilaisten tekemänä. Ja useimmiten syynä on huono teksti, jota ei pelasta mikään.

Diivat alkaa pelottavasti, juuri tällaisella melkeinhauskalla kohtauksella, jossa yleisöä yllytetään kiusaannuttavasti mylvimään näyttelijän ohjeiden mukaan. Mutta pian selviää, että kyseessä on dramaturginen huijaus: vauhtiin päästyään näytelmä on aivan poskettoman hauska.

Minua on vaikea saada nauramaan ääneen, mutta se onnistui Diivoilta usein, ja intensiteetti sen kuin kasvoi näytelmän edetessä. Nähtiin sitä josta farssin farssiksi tunnistaa: noloja tilanteita, väärinkäsityksiä, ovissa juoksemista, ja naurettiin vedet silmissä.

Lisäksi nähtiin paljon muuta hauskaa. Osuvankreisejä repliikkejä, ja pieniä ilmeitä joista hymy kasvoi isoksi nauruksi, ja loppuhuipennuksessa nähtiin myös pokan pettämistä näyttämöllä, mikä sekin toimi loistavasti. Kaikesta näki että näyttelijöillä on nälkää ja halua tehdä hyvää teatteria - ja myös kykyjä siihen.



Emmi Louhivuoren ohjaus on mainiota. Rytmi toimii koko ajan erinomaisesti sekä yksittäisten kohtausten että kokonaisuuden kohdalla, ja ennen muuta jokaisesta näyttelijästä on saatu ominaislaatunsa mukainen koomikko esiin. Pääosia näyttelevät Jukka Tamminen, Esko Vähätalo ja Niina Kuikka ovat kaikki rooleissaan huikean hyviä. Tekstiä on paljon, Shakespearenkin tekstiä pitkät pätkät, mutta jokaiseen yksityiskohtaan on ehditty paneutua.

Turun Sanomien arvio Diivoista on kovin varovainen, ihan liian varovainen. Syitä moiseen voi olla monia: joko esitys on ensi-illan jälkeen parantunut huimasti tai harrastajateatteria pitää kohdella varoen tai sitten vain huumorintaju ei mätsää. Tämä on huikea pläjäys, ja jos vertailua haluaa harrastaa niin lähin vertailukohta, Turun Kaupunginteatterin Toc Toc -farssi ei tälle pärjää.

Diivat
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 10. marraskuuta 2016

Tarkoitus jää hämäräksi

Anja Snellmanin tuore Lähestyminen on väliteos. Pieni, 143-sivuinen kirja kertoo samoin kuin edellinen Antautuminenkin kirjailijan omasta elämästä. Antautuminen avasi tietämättömälle erityisherkkyyden ominaispiirteitä, mutta tässä teoksessa ole mitään erityistä motiivia.



Nimensä mukaisesti kirja kertoo erilaisista lähestymisistä: minäkertoja lähestyy toisinaan Kreikkaa, toisinaan Suomea. Heroiiniriippuvainen Ile käy minäkertoja-psykoterapeutin pakeilla ja nämä kaksi lähestyvät toisiaan. Ja kuolema lähestyy kumpaakin, Ilen se kohtaa kirjan sivuilla, minäkertojalta se vie syntymättömän lapsen.

Snellman työskentelee psykoterapeuttina, joten omakohtaisuus on selviö. Snellman kirjoittaa hyvin, soljuvasti ja runollisestikin, sekin on selviö. Mutta minulle ei ihan selviä, miksi tämä kirja on. Tarina poukkoilee liikaa ollakseen Ilen tarina, minäkertojan tarinaksi se on taas kovin pieni. Nykykreikkaa ja pakolaiskriisiäkin sivutaan, mutta kovin ohuesti. Kokonaisuuden tarkoitus jää hämäräksi.

Edellä sanotusta huolimatta kirjassa on niin paljon hyvää että se kannattaa lukea. Lukemisen syyksi riittää esimerkiksi se, että rakkaus Kreetaa kohtaan saa kovin kauniita muotoja Snellmanin sanoissa.

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY

lauantai 5. marraskuuta 2016

Finlandia-voittaja on selvillä

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin eilen. Vuonna 2012 palkinnon sai Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka on lukupinossani ollut ilmeisesti nimensä vuoksi se, joka aina jää pinon alimmaksi. Parin vuoden mittaiseksi venynyt luku-urakka ei johdu kuitenkaan kirjasta itsestään vaan siitä, että aina on tullut joku joka on olevinaan kiireisempi tai ajankohtaisempi tai jokerimpi. Ensimmäiset sata sivua piti lukea kahteen kertaan.



Mutta kyllä on hieno teos tämä Jää. Maailma, jonka Lundberg lukijalle luo, on ehjä ja koherentti, 1940-luvun lopun saaristolaiselämä piirtyy tarkasti ja elävästi. Lundbergin paras ominaisuus on minun mielestäni kärsivällisyys: kuinka upeasti hän malttaa elää myötä ja kertoa pieniä asioita - ja pienistä kasvaa tietenkin sitten niitä isompia.

Hahmot kasvavat isoiksi, heillä on omanlaisensa luonteenpiirteet, joita määrittää useimmiten kristillinen eetos. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että tarkempi erittely on tässä turhaa, mutta muutama huomio sentään.

Lopun tapahtumat yllättävät, kun alkupuolen still life -meininki kääntyy dramaattiseen suuntaan. Dramatiikka kasvattaa tietenkin tarinan painoa. Erityistä on myös se, että vaikka ollaan Suomessa, tarinasta puuttuvat kokonaan perus suomalaiset mieshahmot eli ne, jotka mokailevat ja ryyppäävät ja rälläävät itsensä ja perheensä tärviölle. Saaristossa kaikki on toisin. Ratkaisulla saadaan naislukijoita mutta menetetään huumori. Näinhän yksinkertaista se on, eikö vaan?

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos & Schildts & Söderströms

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Muuttuuko ihminen?

Tangopojat on jo kolmas Antti Tuurin kirja, jonka luen tänä vuonna. Hänen konstailematonta kerrontaansa on mukava lukea, ja tässä teoksessa avautuu ennen näkemätön näkökulma musiikin lähihistoriaan, mikä on erityisen kiinnostavaa.



Kuten aina, Tuurin teos on tarinavetoinen. Kirjailija kuljettaa ihmisiään maanläheisin ja simppelein lausein, kaihtaen kaikenlaista kikkailua tai kirjallista peippailua. Koko ajan tapahtuu. Päähenkilö Sauli on haitaristina kauhavalaisessa Hurma-tanssiorkesterissa kuusikymmentäluvulla ja tekee sekalaisia töitä henkensä pitimiksi. Sauli riitaantuu orkesterin laulusolistin Elinan kanssa, ja Elina muuttaa Ruotsiin.

Saulikin muuttaa sitten soittokaverinsa kanssa Ruotsiin Elinan perässä, kun saa töitä Volvon tehtaalta Skövdestä. Työ on raskasta, varsinkin kun vapaa-aika kuluu Elinaa etsiessä ympäri Ruotsia. Elina löytyy lopulta, ja tarinassa koko ajan läsnä oleva perusoptimistinen vire säilyy loppuun asti. Tuuri ei kehittele suurta draamaa tai edes erityisesti pienempiä konflikteja, mutta tarinan mukana on erittäin mukava matkustaa, ja sen maailma on ehyt.

Ajankuva on teoksessa parasta. Kuusikymmenluvun puolivälissä moni suomalainen muutti työn perässä Ruotsiin, joten yhteiskunnallistakin merkitystä kuvauksella on. Tanssiorkesterin arki on kuvattu tarkasti ja taitavasti - ja mikä parasta, äärimmäisen pienin keinoin. Tuuri ei sorru esimerkiksi luettelemaan tuon ajan tuotemerkkejä tai keksintöjä tai sen sellaista, vaan luottaa sivulauseissa silloin tällöin pilkahteleviin ajan merkkeihin.

Viidenkymmenen vuoden takainen maailma oli erilainen. Elämä oli kaikin tavoin niukempaa kuin nyt, ja esimerkiksi vieraan kielen puhumiseen oli hirvittävä kynnys: jos jotain uskaltautuikin sanomaan, natiivilta tuli heti huomautuksia kielioppi- tai ääntämysvirheistä. Nämäkin Tuuri näyttää lukijalle pienin elein.

Mutta arjessa ja erityisesti ihmissuhteissa aika ei erityisen paljon nykyisestä eroa. 60-luvun ihmiset olivat iloineen, suruineen ja toiveineen samanlaisia kuin nykyiset, ja on tärkeää että joku meitä siitä muistuttaa ja sen meille näyttää. Moni kun luulee toisin.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Parasta teatteria just nyt

Monesti on tullut teatterissa mieleen, että eikö hyviä näytelmätekstejä ole olemassa. Niin usein törmää esityksiin, joissa kaikki yrittävät kaikenlaista mutta turhaan, koska teksti on huonoa. Eikä silloin auta mikään, ei taidokas näyttelijäntyö, ei hyvä ohjaus, ei koreat vaatteet, ei meluisat äänet.



Usko kaikenlaiseen teatterihyvään palasi tänään Teatteri Akselin näytelmässä Pieni raha. Se on loistava, paras näytelmä jonka olen moneen vuoteen nähnyt. Mitään harrastajateatteritasoituksia ei tarvita, Akselin Pieni raha on loistava millä mittapuulla tahansa.

Kaikki lähtee tekstistä. Sirkku Peltola kirjoittaa omalaatuista dialogia, joka paikoin hämmentääkin, mutta tässä näytelmässä on kaikkea. Se kertoo rakkaudesta ja erilaisuudesta. Se on hauska, se on traaginen, se on ajatuksia herättävä, se välttää mustavalkoisia asetelmia, se on pienen ihmisen puolella. Ja pienuus, tiukkuus, yhtenäisyys on juuri se, mistä näytelmän voima tulee.

Pieni raha kertoo Jasonista, kehitysvammaisesta aikuisesta miehestä, joka elää kahdestaan äitinsä kanssa syrjäisessä mökissä, ja jonka elämässä suurinta on tiistaisin toistuva kauppareissu kaupunkiin. Jason tapaa reissullaan nuoren pariskunnan, Mikin ja Vanessan, ja seurauksena on tragedia.

Pieni raha ei rönsyile, vaan pysyy tiukasti raameissaan, mutta pienestä näyttämöstä ja pienistä sanoista ja eleistä asioista kasvaa suurta, lämmintä, hauskaa ja koskettavaa teatteria. Pääosaa esittävä Marko Pollari on esityksen sydän, hän on täydellinen Jason pienintä yksityiskohtaa myöten. Hän on todella hauska (välillä mieleen tulee Peteliuksen apuva-mies), hän on säälittävän traaginen, hän on lämminsydäminen, ja kaikkia näitä yhtä aikaa. Jason on lapsi aikuisen kehossa, hän toistelee ulkoa oppimiaan selviytymisen keinoja, ja Pollari tekee kaiken oikein ja uskottavasti.

Myös muu roolitus on kohdallaan. Anne Rinteen äiti on surumielinen, mutta samalla positiivinen ja poikaansa rakastava hahmo. Nelli Hautalan Vanessa ja Juha Nordmanin Mikki haluavat ryöstää Jasonin, mutta taistelevat kumpikin taitavasti hyvän ja pahan välimaastossa. Hannele Vesala naapurina on myös monipuolinen ja tarkka, ja Hannu Rinne ja Akseli Heikkilä tekevät kapakanisännän, isän, pojan ja nuoren Jasonin hahmot luontevasti.



Ohjaaja Kauno Takarautio saa näyttelijöistä paljon irti, ja kaikki ovat oikeilla kohdillaan. Mikään hahmo ei ole yksipuolisen mustavalkoinen, vaan kaikissa on elämän makua, lihaa ja verta, todellisuuden kosketus. Kohtauksista toiseen siirrytään ripeästi, rytmi toimii, kaikki ylimääräinen on leikattu pois. Kelloa ei katsomossa tarvitse vilkuilla vaikka saunavuoro painaisi päälle.

Myös musiikki pysyy erinomaisesti kurissa. Musiikkia on vain kahta sorttia, Jouni Lehtosen rakentamaa kellomaista äänitapettia, ja katkelmia Hectorin laulusta Yhtenä iltana. Näissäkin valinnoissa Takarautio on onnistunut nappiin, kummatkin tukevat näytelmän moniulotteista tunnelmaa ja pitävät tiukan kokonaisuuden kasassa.

Turun parasta teatteria näkee tällä hetkellä Humalistonkatu 8:ssa.

Pieni raha
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

maanantai 17. lokakuuta 2016

Omin jaloin, omin äänin

Joni Pyysalon esikoisromaanin Alaskan takakannessa Tuomas Kyrö sanoo, että se on "ihan muuta kuin aikoihin". Näin on, Alaska tuntuu aluksi rikkovan kaikkia romaanin kirjoittamisen perussääntöjä.



Ei ole konfliktia, joka ajaisi tarinaa eteenpäin. Ei ole toimintaa, ei oikeastaan edes tarinaa, ainoastaan hajanaisia ajatelmia ja kahden päähenkilön esittelyä. Nämä hahmot eivät ole tekemisissä toistensa eivätkä oikeastaan minkään muunkaan kanssa, heidät on umpioitu ajatuksiinsa. On valtavasti tiheän filosofisia, aforistisia kiteytyksiä, ja paikoin mennään jopa sinne, mikä mainitaan esikoiskirjailijoiden synneistä suurimpana, elämän tarkoituksen pohtimiseen.

Ja kun teksti on vielä koko ajan Pyysalolle ominaiseen tapaan estetisoitua, etäännytettyä ja erittäin tietoista itsestään jatkuvine sitaatteineen ja viittauksineen, ei lukukokemusta voi sanoa kevyeksi millään tavalla.

Luin Alaskan alkupuolta muutaman sivun pätkissä, ja se oli selvästi virhe. En päässyt tekstin maailmaan sisään, kaikki tekstin viisaat ajatukset hajosivat ja haihtuivat kuin tuhka tuuleen, lukukokemuksesta ei syntynyt kokonaisuutta.

Mutta. Iso mutta.

Loppupuolella kaikki muuttuu. Syntyy tarinaa, syntyy hahmojen kehittymistä, syntyy konfliktia. Syntyy huikea ja järisyttävän koskettava kertomus, jonka lyyrinen kauneus häikäisee. Pyysalo seisoo sitaatteineen jättiläisten harteilla, mutta omin jaloin, omin äänin hän kertoo Vestan ja Dodon tunteikkaan tarinan.

Ymmärrän täysin Pyysalon ambition ja tarkoituksen: hän kirjoittaa taidetta isolla T:llä, ja hän on erittäin taitava siinä. Teksti on koko ajan ehyttä ja korkeatasoista, kaikki on linjakasta, paketti on niin sanotusti kasassa, aina. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas.

Sen sijaan en täysin ymmärrä kirjallisia viittauksia, joita Pyysalo viljelee. Ilmankin pärjättäisiin, viittauksista tulee näsäviisauden tarpeeton sivumaku. Ilman niitäkin uskon kirjoittajan lukeneisuuteen. Enkä ymmärrä sitä, miksei tarinaan voi kirjoittaa kevyempää pintatasoa, sellainen ei söisi mitään kokonaisuuden uskottavuudelta.

Mutta aivan huikea teos Alaska on. Vahva, moniulotteinen, kaunis, ajatuksia herättävä, tiheä, koskettava, liikuttava.

Joni Pyysalo: Alaska
WSOY

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kertausharjoituksissa

Turun kirjamessuilta Kustannus Aarnin standilta saimme arvioitavaksi Timo Teräsahjon tuoreen novellikokoelman Paskiaiset. Vaikka kirjailija on turkulainen ja kirjoittanut jo neljä aiempaa teosta, en ole häneen aiemmin törmännyt. Kannatti siis lähteä messuille jo tämänkin takia.



Paskiaiset pitää sisällään kuusi novellia, joita yhdistää karuus ja toivottomuus. Henkilöt ovat kaikki jotenkin heikoilla elämissään, huonosti menee. Mutta sepä se onkin kertomataiteen ydin: konfliktista kaiken pitää lähteä.

Paskiaiset ei ole kovin piristävää luettavaa, mutta synkkyydessään se on kyllä yhtenäinen ja siksi hieno kokoelma. Ja vaikka yleissävy on synkkä, tarinoissa tarjoillaan kuitenkin myös toivon ja kauneuden pilkahduksia.

Kustantaja Pasi Luhtaniemi hehkutti messuilla teoksen päättävää Afrikka-novellia, hän sanoi että kustannuspäätös syntyi jo tuon yhden tekstin jälkeen. Afrikka onkin hieno kuvaus onnettomuuteen joutuneesta nuoresta miehestä, ja kirjailijan siviiliammatti, psykologintyö, näkyy siinä parhaiten ja tekee kuvauksen erityisen uskottavaksi ja tarkaksi.

Oma suosikkini on Tunneli-ihmisiä, jonka vahva tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Sen päähenkilö työskentelee yövartijana, ja novelli taustoittaa yksinäisen ja tumman hahmon tarinaa jykevästi. Lopussa toivo pilkahtaa, kun nainen onnistuu pääsemään miehen panssarin läpi, "tunne välitetyksi tulemisesta - - sujahtaa hänen sisäänsä jostain ahtaasta paikasta, kuin neulansilmästä".

Teräsahjon teksti on sujuvaa ja yhtenäistä, se kulkee hyvin. Hahmot ovat kiinnostavia ja uskottavia. Muutaman lauseenvastikkeen olisin vaihtanut suoriksi lauserakenteiksi, ja paikoin (esimerkiksi sivun 38 "Olin hyvin onneton." -lause) teksti rikkoo kultaista näytä älä kerro -sääntöä vastaan.

Novellien lukeminen on vaativaa, varsinkin jos lukee pienemmissä pätkissä. Romaanin maailmaan ehtii uppoamaan ja se syöpyy mieleen ja pysyy siellä, mutta kun novellikokoelmassa kaikki muuttuu muutaman kymmenen sivun välein, on hankalaa päästä tarinaan kiinni taas. Kertailemaanhan siinä joutuu, mutta se on sen arvoista.

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Kustannus Aarni

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Katastrofin herkullinen tuoksu

Teppo Räisänen on porvoolainen yrittäjä, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Pikkuisen parempi ihminen on hänen riemukas esikoisteoksensa.



Kirja kertoo Matiaksesta, nelikymppisestä miehestä, joka saa potkut työstään Korson Sanomista. Matias päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja toteuttaa unelmansa. Unelmaksi kelpaa yhtäkkiä keksitty ajatus maanalaisesta hotellista, jonka yhteydessä toimii myös vanhainkoti tai vanhusten palvelutalo tai miksi näitä nyt kutsutaankaan.

Hotellihanke ei olekaan pieni unelma: rahaa tarvitaan kahdeksan miljoonaa euroa, mikä ei työttömälle korsolaiselle ole ihan pikku juttu. Hanke kuitenkin etenee, mutta alusta asti on selvää että ihan putkeen kaikki ei mene, katastrofin tuoksu on väkevänä ilmassa koko ajan.

Matias on mainio hahmo, ja romaanin mukana on helppo pysyä. Räisänen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti, katastrofin enteissä on aina lämmin sävy. Matiaksen hankkeen etenemistä siivittää ja usein jarruttaa hänen lähipiirinsä, opettajana (ja siinä sivussa tiukkana omatuntona) toimiva vaimo ja etenkin rakennusalalla elämäntyönsä tehnyt mutta nyt dementoituva isä.

Lystikkäin sivuhahmo on kuitenkin Matiaksen kolmetoistavuotias poika. Tällä pikkuvanhalla veijarilla on erittäin suuret luulot itsestään ja kyvyistään niin musiikki- kuin naismaailmassakin. Pojan kuvaus on hyvin samankaltaista kuin Reidar Palmgrenin Kirpputorin päähenkilössä: ristiriita omakuvan ja maailman välillä on herkullisen räikeä.

Pikkuisen parempi ihminen on helppolukuinen, konstailematon, hauska, viihdyttävä, inspiroiva ja se herättää ajatuksia. Erinomainen kirja siis.

Teppo Räisänen: Pikkuisen parempi ihminen
Myllylahti

lauantai 1. lokakuuta 2016

Turun kirjamessuilla lasten kanssa

Kirjamessuilla olen perinteisesti kohnannut yksin tai Tomin kanssa täysin messuohjelmaan itsekkäästi keskittyen. Tällä kertaa kanssani messuille lähtivät 9- ja 13-vuotiaat, jotka kyllä lukevat mielellään ja nauttivat suosikkikirjoistaan kovasti, mutta ennakkokäsityksen mukaan viisi tuntia on vähän liikaa. Tämä messuraportti katsookin kirjamessuja enemmänkin 9-vuotiaan Uljaksen vinkkelistä.

Muistin napata yleiskuvaa vasta viiden aikaan iltapäivällä. Silloin olikin jo ihan rauhallista. 


13-vuotias neitonen lähti saman tien omille teilleen, mutta harmitteli kaverin puutetta. Tomin Jimi-poika ja minun Uljas-poikani lähtivät myös hetkeksi etsimään messuille kehitetyn Agricola-pelin pisteitä kännyköillään.

Lauantai on kyllä hurja päivä messuilla. Suurimmat kirjailijasuosikit ovat lavoilla ja väkeä kuin pipoa. Ihan liikaa, voisin sanoa. Aamupäivällä missasin kovasti odottamani Denise Rudbergin esiintymisen, mikä jäi hiukan harmittamaan.

Ehdimme kierrellä Tomin kanssa yhdessä vain hetken, mutta siinäkin ajassa näimme tuttuja. Pienkustantamojen puolella Aarni-kustannus houkutti jälleen ja pysähdyimme juttelemaan. Koska sieltä ostin eräälle sukulaiselle erään kirjan syntymäpäivälahjaksi, en kerrokaan siitä nyt sen enempää. Myöhemmin sitten (äiti, luet kuitenkin tätä blogia...).



Tomin kanssa bongasimme Suomen kirjailijaliiton lavalta tuttuja naamoja ja jäimme kuuntelemaan hyvää keskustelua lasten lukemaan innostamisen tärkeydestä. Joni Pyysalo veti keskustelua ja Tiina Raevaara ja J-P Koskinen löysivät mainioita pointteja. Jonin uutuuskirja Alaska on meille tulossa ensi viikolla luettavaksi ja odotukset ovat korkealla!



Kuvassa me tuijottelemme Tomin uuden puhelimen kameran viereen selvästikin, mutta saimmepa myös Jonin photobombaamaan kuvamme.

Tämän jälkeen lähti Tomi oman ohjelmansa viitoittamalle tielle (Jari Tervo ja muutama kiinnostava keskustelu Suomen kirjailijaliiton lavalla). Alkuiltapäivästä olin sopinut treffit Jaana Lehtiön kanssa, joka on Uljaksen (9v.) suosikkikirjailijoita. Meillä on nyt iltasatukirjana menossa kolmas Taika Valo -sarjan kirja ja se on kolahtanut sekä äitiin että poikaan. Sarjan avausosasta kirjoittelinkin jo viime vuonna. Uljas on myös nelosluokkalainen kuten kirjasarjan päähenkilökin ja sarjan lämminhenkisyys tehoaa hyvin Uljakseen. Fanikuvia tässä alla on kaksi kappaletta.




Fani oli hitusen ujona ja esitti eilen illalla mieleen tulleen kysymyksensä äidin avustuksella. Uljasta askarrutti se, miten onnistuu kirjan kirjoittaminen parityönä, sillä Taika Valo -kirjoja kirjoittavat Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen yhdessä. Jaana ja Helena kertoivat prosessistaan mainiosti ja innoittavasti. Ja saimme pari pientä kohtausta kuulla tulevasta Taika Valo -kirjastakin.

Jaanan ja Helenan tavattuamme kävimme pikaisesti bongaamassa auditoriosta Uljaksen toisen suosikin eli Timo Parvelan. Uusin Kepler62-sarjan kirja on seuraavana jonossa. Fanikuva on viitteellinen... Keplereitä aiemmin ovat Ella-kirjat tietysti olleet myös perheen isompien lasten suosikkeja. Kepler62 on kirjasarja, joka pitää tiukan scifi-kirjallisuusnuoruutensa muistavan äidinkin pauloissaan.

Taustalla Timo Parvela, fanikuva siis tämäkin.

Turun yliopiston osastolla pääsi Uljas kahdesti testailemaan VR-laitteita. Mahtavaa! Luulenpa, että hän ei olisi perheen ainoa, joka niitä käyttäisi, jos sellaisiin investoimme.




Ja tämähän on se kirjamessujen suola! Kirjoja satoja metrejä! Tietysti tuli shoppailtua ja onneksi jopa 13-v löysi mieleistä luettavaa ja vieläpä aivan uutta. Sen verran houkuttelevasti kirja hänelle esitettiin, että nyt on pientä malttamattomuutta ilmassa, koska ensin pitää lukea edellinen keskeneräinen kirja (joka sekin on mieluisa). Positiivinen ongelma, siis!

Jossain kohdassa iltapäivää ennätin vielä kahville Joni Pyysalon kanssa pikakertaamaan kuulumisia. Alaska on lukulistalla ihan pian ja taatusti jompi kumpi meistä (kumpi ekana ehtii, Tomi tai minä) siitä tänne kirjoittelee. 




Ulos lähtiessämme päättivät loppujen lopuksi varsin maltillisesti ja kärsivällisesti messuilla käyttäytyneet ipanat dabata Robin-seinän edessä. (JK: 13-v ei däbbää oikeaoppisesti tässä kuvassa, totesi 9-v. Nyt tiedämme senkin.)

Hauskaa on huomata, miten lapsetkin tunnistavat kirjailijoita ja ymmärtävät siis, että ihan oikeat ihmiset niitä kirjoittavat. Ruokamessut jäivät minulta taas väliin, mutta ipanat olivat käyneet maistiaisia napsimassa. Hieno messuohjelma ja mainio tunnelma!

Turun kirjamessut ovat avoinna vielä huomenna, sunnuntaina 2.10. Sinne vaan kaikki turkulaiset!

Turun kirjamessut 2016
30.9.-2.10.





torstai 29. syyskuuta 2016

Houkuttelevaa ja rankkaa tirkistelyä

Anneli Auer on henkilö, josta lähes kaikilla on mielipide. Suomen suurin, kallein ja pitkäaikaisin rikosdraama on saanut palstakilometrejä kymmenen vuoden aikana kaikissa käänteissään. Dekkari- ja rikoskirjallisuuden ystävänä olen seurannut murhamysteerin käänteitä kiinnostuneena, sillä mielikuvituksellisen rikosdraaman käänteet ovat tuntuneet käsittämättömiltä. Jos kirjailija X olisi kirjoittanut dekkarin tällaisilla käänteillä, olisiko hän saanut kustantajalta vastauksen luonnehdinnalla epäuskottava?

anneliaueri


Näin turkulaisena Auerin tarina on melkein kuin takapihalla tapahtunutta, vaikka itse veriteko tapahtuikin Ulvilassa. Ja tässä kohtaa on pakko kertoa, että olen seurannut Auerin tarinaa myös siitä mielenkiinnosta, että hän on Turun kauppakorkeakoulun vuosikurssiltamme (1988) varmasti tunnetuin ekonomi.

Kun Anneli Auer pidätettiin, kuulin hänen nimensä ensimmäisen kerran "Ulvilan juttuun" liitettynä. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta kun illalla Ilta-Sanomien toimittaja soitti ja uteli muistojani entisestä kurssikaverista, tarkistin "lintukirjasta" (KY:n vuosikirja), että tosiaan, olimme opiskelleet samalla vuosikurssilla. Ei, minkäänlaisia muistikuvia minulla ei hänestä ole. Meitä oli kurssilla yli 200 opiskelijaa eikä meillä ilmeisesti ollut samaa pääainetta. Ilta-Sanomien toimittaja oli sinnikäs ja intti ja intti. Sanoin, etten muista Aueria, jolloin hän kysyi, että mitä muuta muistan hänestä ja että tervehdittekö. Hetken kävimme tätä keskustelua, jonka jälkeen toimittaja tyytyi siihen, etten muista (enkä kertoisi vaikka muistaisin). Sama toimittaja soitti useammallekin kurssikaverillemme samana iltana. Mistä he oikein mahtavat saada ihmisten tiedot? Monen meistä sukunimikin oli tuossa vaiheessa aivan eri kuin vuosikirjassa.

Ekonomitaustamme ja usean pienen lapsen äitiys ovat meitä yhdistäneet, ja niiden valossa olen Auerin tarinaa seurannut otsikoiden tasolla. Murhalesken muistelmat luettuani voin todeta että kylläpä iltapäivälehtien uutisointien perusteella voi saada erilaisen kuvan. Olin uskonut, että Auer on yli 180-senttinen (mikä lisäsi outouden tunnetta, en muista kurssiltamme ketään niin pitkää tyttöä), mutta kirjassa hän vahvistaa pituudekseen 171 cm.

No niin, siis Murhalesken muistelmat ilmestyi alkusyksystä. Anneli Auer kertoo kirjassa omin sanoin tarinansa ja valottaa tapahtumia. Anneli ei ole ammattikirjoittaja, mutta kirjoittaa sujuvasti ja rauhallisesti. Hänen korostetun rauhallinen persoonansa - se sama, joka käänsi yleistä mielipidettä häntä vastaan - tulee kirjassa esiin. Niin monella on ollut käsitys siitä, miten lesken olisi pitänyt julkisuudessa näyttäytyä.

Ahmin Auerin kirjan parissa päivässä. Se koukutti. Tirkistelyähän se paljolti oli, tuo kiinnostukseni, mutta kirja taisi tehdä tehtävänsä. Anneli vaikuttaa henkilöltä, joka kriisin tullen keskittyy selviämiseen ja asioiden eteenpäin viemiseen. Jos jotain on tehtävissä, se täytyy tehdä. Jälkeenpäin ajatellen hänen juristinsa olisi voinut neuvoa muutaman vinkin siitä, miten kannattaa esiintyä, jotta julkinen mielipide ei olisi niin kääntynyt hänen tyyntä imagoaan vastaan, sillä monesti käsitykset luodaan siitä, miltä asiat näyttävät.

Vankilassa Anneli Auer luki kilokaupalla, kassikaupalla esitutkinta-aineistoja, kirjoitti juristilleen listoja ja tarkisti asioita. Hän teki töitä hartiakaupalla. Niin tekee sellainen ihminen, joka kriisissä keskittyy vain asioihin, joihin pystyy itse vaikuttamaan.

Kirjassa tulee esiin äiti, joka suree syvästi lastensa menettämistä. Perhetapaamiset ja yksinäiset vankilan joulut tuntuvat karmeilta. Kirja on murheellista luettavaa, mutta myös kiehtova kuvaus suomalaisesta vankilasta, rikosoikeudenkäynnin prosessista, esitutkintamenetelmistä ja mielentilatutkimuksesta.

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat
Into Kustannus (arvostelukappale)


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Teatteriin vai kotisohvalle?

Keväällä kävimme katsomassa turkulaisen Teatteri Akselin Todellinen löytö -näytelmän ja se oli bloggausuramme ensimmäinen kerta harrastajateatterissa. Nyt pääsimme Teatteri Akseliin toistamiseen ja tällä kertaa ohjelmistossa oli komediallinen musiikkirevyy Sihteeriköt.

Turun Sanomissa oli juttua Sihteeriköistä jo ennen ensi-iltaa, mutta koska yleensä vältän kaikkea etukäteistietoa, en siihen ollut järin tarkasti perehtynyt. Teatterin (todella ihanassa!) penkissä rupesin kaivelemaan muistiani ja tajusin, että revyy tosiaan tarkoittaa sitä, että siinä ei puhuta. No, ehkä olisi voinut.

Koska Tomi on musaope ja ihan liian ammattilainen ja siksi jäävi (näin hän sen minulle kai perusteli) arvioimaan mitään musiikkiin liittyvää, lankesi bloggausarpa minulle. Tai sitten perustelu oli jokin toinen.




Sihteeriköt kuvaa löyhästi - vailla sen kummempaa sitovaa juonta - yhdeksän sihteerikön elämää. Tapahtumapaikkana on koko ajan maisemakonttori, jossa sihteeriköt istuvat suorissa riveissä, säntillisinä ja säntillisesti. Sihteeriköt kuvaa yhdeksän naisen elämää musiikin ja laulujen kautta: ilot, surut, traagisuus, miehenmetsästys ja -kaipuu tulevat kaikki käsitellyiksi.

Karkeasti arvioiden kolmannes musiikista oli suomalaista alkuperää (TikTak, KaijaKoo jne), puolet käännöskappaleita ja loput laulettiin englanniksi tai italiaksi.  Jäimme Tomin kanssa vielä illalla puhumaan siitä, mikä käsikirjoittajan rooli tällaisessa on. Käsikirjoittaja on saksalainen Franz Wittenbrink, joka on antanut vapaat kädet käsikirjoituksen sovittamiselle. Kiintoisaa on pohtia, minkälaisilla ohjastuksilla ohjaaja on päätynyt juuri näihin kappaleisiin.

Niin, ne tapahtumat. Kukin sihteerikkö vuorollaan esittää kappaleen, joka kuvastaa hänen elämäänsä tai elämäntilannettaan. Toisinaan soi puhelin ja toisinaan yleisö ymmärtää, että johtaja kutsuu huoneeseensa. Johtajaa ei näy, mutta vahtimestari kylläkin. Niin, muuten: yhdeksän sihteerikön lisäksi lavalla näyttelee myös oikea mies, eli siis kohde, joista kaikki laulut enemmän tai vähemmän kertovat, vaikka itse vahtimestari onkin varsin neutraali hahmona.

Tässä hiukan kiemurtelen ja yritän välttää sanomasta sitä, mikä on pakko: ihan kaikki laulut eivät olleet vallan onnistuneita. Ja voinhan sanoa, että vaati jonkin verran rohkeuttakin näyttelijältä päätyä laulamaan. Mutta toisaalta joukossa oli vallan mainioita hahmoja, joiden keveämpää laulutaitoa kompensoi muunlainen lavasäteily. Niina Kuikan komediataidot olivat hersyvät, niistä nautin kovasti. Ja Salla Vahtera lauloi erinomaisesti. Maarit Juvosen runonlausunta kevensi erottumisellaan, vaikka mitää kepeää runoissa ei ollutkaan.

Mutta palaan vielä sinne kappalevalintoihin: mikä saa ohjaajan valitsemaan englanninkielisiä kappaleita (tai italiankielisiä aarioita)? Olikohan käsikirjoittaja ne kovakoodannut käsikirjoitukseen (kovakoodaus on ohjelmointitermi, jolla ohjelman joitakin ominaisuuksia ei pysty käyttäjä muuttamaan millään parametreillä muuta kuin puuttumalla itse koodiin)? Ehkä siis oli pakko laulaa englanniksi, mutta omaa komediaansa esitti trendikäs ääntämys, joka toi mieleen Hydraulic Press Channelin, maailmallakin mainetta niittäneen ja 1.5 miljoonaa tilaajaa keränneen tubettajan, mieleenpainuvan ääntämyksen. Prins tsaarmingista sihteeriköissäkin laulettiin, siis.

Väliajan jälkeen siirryimme istumaan hieman ylemmäs, sillä ensimmäisen erän tulimme katsoneeksi sellaisessa penkkirivissä, joka ei ole juuri edessään olevaa korkeammalla. Edessäni istui aivan normaalikokoisella päällä varustettu mies, mutta katseeni edessä pää kuitenkin vaikutti kovin suurella. Taaempana näimme paremmin, mutta voin todeta, että esityksen aistii paremmin hieman lähempää. Sihteerikköjen esityksiä on enää reilun kuukauden ajan, joten kun hankit lippusi, ole paikalla ajoissa, jotta pääset teatterin etuosaan. Liput eivät ole numeroituja.

Olen viettänyt karmeita hetkiä lapsuudessani Turun kaupunginteatterissa 70-luvulla ja olen niistä alkanut toipua vasta viimeisen viiden vuoden aikana. Ensi-illoissa perjantaisin nukahtelin monta kertaa tai sitten en vain tajunnut mitään (eikä tainnut kovin moni silloista alakoululaista enemmän järjissään olevakaan tajuta). Sen jälkeen olen ymmärtänyt sen, että teatterin ei tarvitse olla ns. suurta teatteria onnistuakseen. Teatteriin on yleensä kuitenkin aina kiva mennä ja kokea se tunnelma ja elämyksiä.

Tälläkin kertaa kotona totesimme, että olipa kivaa! Sihteeriköt Teatteri Akselissa on ehdottomasti paljon parempi lauantai-illan kohde kuin televisio ja kotisohva. Jos haluat viihtyä pari tuntia vetävän musiikin ja hymyä nostattavien esitysten parissa, varaa ihmeessä liput! Ja jos harrastajateatteri ei vielä ole tuttu, kannattaa sitä suuremmalla syyllä käydä kokemassa hieno elämys.



Teatterin jälkeen kävimme vielä katsomassa kauniita Aurajoen valoja. Oli mainio ilta. 

Sihteeriköt
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku



keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hylätään usein toistuva päihtymys

Vesa Sisätön tuore teos Tuhansien mokien maa on saanut kohtuullisen hyvin palstatilaa lehdissä, ja mikä ettei: suomalaisten tekemien virheiden listaaminen kiinnosti minuakin niin paljon että pyysin ja sain arvostelukappaleen. Oman kansan virheet kiinnostavat, koko asetelmassa on jotain ah niin suomalaista. Itseruoskintahan sopii meille, kai?



Tuhansien mokien maa on "eräänlainen jatko-osa" Sisätön 2014 kirjoittamalle teokselle Unohtunut avain joka upotti Titanicin, jossa hän käsitteli maailmanhistorian mokia. Tässä kirjassa Sisättö esittelee viitisenkymmentä virhettä koko Suomen historian ajalta. Aloitus on hykerryttävä: ensimmäinen moka on tietysti se, että joku taulapää päätti suunnata kohti pohjoista noin 9000 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja Suomi asutettiin.

Sitten tulee pettymys. Sisättö on pyrkinyt historialliseen tasa-arvoon tai kokonaisnäkemykseen tai johonkin sellaiseen, mikä tarkoittaa että meidän aikaamme ylletään vasta kirjan puolivälissä. Alkupuolisko listaa nuijasodan, nälänhädän, Mäntsälän kapinan ja sen sellaiset historian tunneilta tutut asiat, ja niinpä minä tunnen lukevani koulun historiankirjaa. Sellaista en halunnut.

Koska tapahtumat ovat ajallisesti kaukaisia eikä mitään uutta lähdemateriaalia ole löytynyt, Sisättö ei saa niihin juurikaan tuoretta näkökulmaa, eikä varsinkaan yksittäisten ihmisten tekoihin päästä käsiksi. Teksti on kyllä sujuvaa, mutta niinhän se on koulun historiankirjassakin.

Puolivälissä päästään sitten asiaan, yhtäkkiä kirja muuttuu todella mielenkiintoiseksi. Alkon ostajaintarkkailijoista en ole ikinä ennen kuullutkaan. 1940-luvulla suomalaisia alkoholin ostajia tarkkailtiin kuin DDR:ssä konsanaan: ostajalla piti olla myymälätodistus, jota vastaan pullon sai. Ostajaintarkkailijoiden keräämiin rekistereihin päätyi tietoja asiakkaiden elämäntavoista, luonteesta, varallisuudesta ja ystävistä. Alkoihin rakennettiin erityisiä puhutteluhuoneita, joissa nuo tarkkailijat puhuttivat ongelmakäyttäjiksi epäiltyjä. Tarkoituksena oli tietenkin saada väestö "hylkäämään usein toistuva päihtymys". Aikana, jolloin alkoholia käytettiin 1,48 litraa per nenä, nyt tuo luku on yli 11 litraa.

Tästä eteenpäin kirja vetää kuin härkä. Turun tauti, soiden ojitukset, tasakatot, joukko-oppi, maasäteily, Euroviisut, Ruokolahden leijona, Speden Naisen logiikka -elokuva (304 katsojaa), Itella, Nokia. Näissä jutuissa on tuoreutta, ne ovat kiinnostavia ja kokoavat upeasti yhteen mokailun historiaa vuosituhannen vaihteessa. Sisätön kieli on asiallista ja huumorinsa kuivaa, mikä sopii aiheeseen vallan mainiosti.

Toivottavasti Sisättö jatkaa projektiaan, sillä hän osaa asiansa - ja mokiahan maailmassa riittää. Seuraava kirja voisi keskittyä tiukasti pelkästään meidän aikaamme, silloin päästäisiin sekä kirjan että lukijan päässä lähemmäs pientä ja erehtyväistä ihmistä.

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa
SKS

maanantai 12. syyskuuta 2016

Lempeää hekotusta neurooseille

Syyskausi alkoi Turun kaupunginteatterissa iloisissa merkeissä. Vanhempieni ensi-iltakorteilla pääsimme taas siipeilemään ja nauttimaan. Ja juu, todella nautimme.

Laurent Baffien Toc Toc on neuroosien ympärille rakennettu farssi, jota on esitetty muualla Euroopassa jo vuosikaudet. Sen verran kuulin näytelmästä etukäteen. Teatterin aulassa ostin käsiohjelman, kuten tapaan aina tehdä ja lukaisin hiukan jutellessani vakiotuttujen kanssa (se on aina mukavaa!).




Toc Tocin näyttelijäkaarti on vallan mainio. Esko Roine on suvereeni. Minua hykerrytti eniten Tuija Ernamon näyttelemä Maria. Voi tietysti olla, että mitä ikinä Tuija Ernamo tekeekään, olen aivan myyty. Sisko ja sen veli teki aikoinaan niin suuren vaikutuksen, että siteeraan sen repliikkejä varmaan viikottain edelleen. Dvd:ltäkin sitä kotoa löytyy. En kuitenkaan ole tainnut livenä nähdä häntä aiemmin ja kun Maria vetäisi Viva las Vegasin hieman yllättäen, "kyynel tirahti" eli vesi valui solkenaan silmistä, kun nauroin. Nauroin sen verran, että kiittelin itseäni valittuani ison kaulahuivin, johon sitten pyyhin vaivihkaa silmiäni ja varmaan leukaakin. Kiitos siitä, taisi tulla kuukauden verran lisäelämää tuon hihityksen ansiosta. 

Vaikka Esko Roine on nostettu käsiohjelmassa pääosaan, oli näyttelijäkaarti varsin tasapuolinen. Kimmo Rasilan Vincent taisi olla eniten äänessä. Blanche, Lili ja Bob saavat oman äänensä kuuluviin, mutta eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. Lili eli Pauliina Suomisen esittämä nuori tyttö vaikuttaa ensin maneeriensa vangilta, mutta hänen roolinsa onkin varsin ilahduttava. (Ja Tomi tunnisti hänet entiseksi oppilaakseen, joten on vain loogista, että hän esiintyy hyvin. Hymiö.)

Juonipaljastuksiin en ryhdy, mutta mainitsen, että minä kyllä arvasin viimeisen käänteen. Sillä ei tosin ole minkäänlaista vaikutusta itse tarinaan. 

Onko tarina syvällinen? No ei varsinaisesti, mutta se on viihdyttävä ja hyvin inhimillinen. Pohjimmiltaan se kertoo ihmisyydestä. Neuroosit voivat olla ahdistavia ja tuottaa häpeää, mutta Toc Toc käsittelee näitä pakko-oireita ja niistä kärsiviä lempeydellä. Ja nauru tunnetusti parantaa monta asiaa ja vaivaa. Tai ainakin tekee elämästä helpompaa.


Väliaikakahvilla myös äitini


Väliajalla nautimme kahvin kera perinteisen teemaleivoksen, joka oli vallan raikas. 
Kyllä! Suosittelen Toc Tocia. Jos kaipaat iloista hetkeä takuuvarmojen ja erinomaisten näyttelijöiden, hyvän tarinan ja laadukkaan toteutuksen parissa, ota ystävä mukaan ja käy katsomassa Toc Toc. Suosittelen myös käsiohjelmaa. Ne ovat tosin aina laadukkaita, mutta nyt viidellä eurolla sai vallan mainion paketin.

Laurent Baffie: Toc Toc
Turun Kaupunginteatteri
ohjaus: Tuomas Parkkinen



lauantai 10. syyskuuta 2016

Kun tyhmyys alkaa tympiä

Rikostarinoita on kiva lukea. Vankilatarinoitakin on kiva lukea. Orange Is The New Black -sarjan uusi kausi on aina pitänyt katsoa heti sen ilmestyttyä kokonaan.

Noissa tarinoissa on vain sellainen vika, että ne kertovat tyhmistä ihmisistä, ja tyhmien ihmisten seuraaminen alkaa jossain kohdin tympiä. Sitten pitää lukea vastapainoksi jotain oikein viisasta ja filosofista ettei mene pilalle. Soininvaaraa tai Valtaojaa ellei vieläkin viisaampia.

Mutta sitten on olemassa myös sellaisia tyhmistä ihmisistä kertovia kirjoja kuin Reidar Palmgrenin Kirpputori. Sellaisissa tarinoissa tyhmä ihminen toimii itse kertojana, ja lukijan tehtävänä on asettua lempeän ymmärtävään asentoon tyhmän yläpuolelle. Sieltä yläviistosta voi sitten jännittää ja nauraa.



Kirpputori on riemukas kirja. Se on loistava tarina, tarina luuserista joka hukkaa kaiken omassa elämässään ja päätyy yksinäiseksi, kodittomaksi, hakatuksi, nälkäiseksi, pilkatuksi. Ihan kaikki menee pieleen, ja syy on oma. Palmgrenin luoma hahmo ei osaa kuunnella, ei puhua, hän ei saa aikaiseksi. Mutta aina hänellä on hyvä käsitys itsestään.

Ja siitä syntyy riemukasta komediaa, arjen vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Roisia ja lempeän lämmintä tarinaa. Niin vetävää tekstiä, että kirja kuluu loppuun valitettavan pian. Ja kuinka tiukkana Palmgren osaa pakettinsa pitää! Teksti ei rönsyile, siinä ei ole mitään turhaa. Se viittaa eteenpäin eli synnyttää odotusta ja jännitystäkin, se viittaa taaksepäin, ja kokonaisuus on ehjä. Loppupuolen pitkistä tavaraluetteloista ajattelin ensin sitä kritisoida, mutta niillekin löytyy selitys.

Tuntuu siltä että tänä vuonna on ilmestynyt harvinaisen paljon hauskoja kirjoja. Reidar Palmgrenin Kirpputori on yksi parhaista.

Reidar Palmgren: Kirpputori
Otava

tiistai 6. syyskuuta 2016

Savoa messevässä rytmissä

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli niin huikean hyvä, että hänen esikoisromaaninsa Pihkatappi päätyi saman tien lukulistalle.



Pihkatappi on saanut kiitosta mm. aidosta savonmurteestaan. Sitä kirjassa piisaa, mutta ei onneksi liikaa, koska murre on pitemmän päälle raskasta luettavaa. Heikkinen osaa rytmittää tekstin, murretta on juuri sopiva määrä, ja se on messevää. Monesti lukiessa jokin sana jää ymmärtämättä, mutta ääneen luettuna kaikki aukeaa kyllä. Paitsi yhden sivuhenkilön karjalaismurteen ilmaisut jäävät käsittämättömiksi.

Kirjan tarina on tyypillinen esikoisromaanin tarina, miten minusta tuli minä -omaelämäkerta, mutta erinomaisen murteen lisäksi sen ansioita ovat kontrastit, vaihtelevuus, kielen räävittömyys ja lisäksi hienosti koossa pysyvä rakenne. Kirjan nimi saa selityksensä lopussa: "Kontio, se kasvattaa persesilmäänsä kuolleista soluista pihkaisen tapin ja pullauttaa sen Heikin päivänä ulos. Vanhat kuonat hangelle ja sitten metsään uutta kuonaa etsimään." Näinhän Heikkinen tekee kirjassa omille nuoruus- ja lapsuusvuosilleen.

Maaseudun ihmisten kuvaajana Heikkinen on mainio. Kirjan hahmot ovat sanavalmiita, lupsakoita juttuja piisaa, tai sitten he ovat tönkköjä tuppisuita. Jokaista kuvataan lämmöllä ja rakkaudella, vaikka anteeksianto ja välittäminen eivät kenenkään sanavarastoon kuulu. Suomalainen kun kertoo sellaiset asiat omalla tavallaan, joka ei ole suorasanainen eikä useimmiten edes kielellinen.

Tarina alkaa Kekkosen kuolemasta, ja myöhemmin kuolema korjaa isovanhemmat ja naapuruston väkeä. Minäkertoja asuu isänsä kanssa kahdestaan, äiti on kuollut jo kun päähenkilö oli pieni. Jokaisella sukupolvella on ristinsä, ja Kekkoseen tarina myös päättyy. Kerronta on luonnikasta ja kikkailematonta, olisin suonut Pihkatapin olevan paljon pitempi kuin vajaat kolmesataa sivua.

Siltalan taitto ei ole kirjassa onnistunut erityisen hyvin: kummallisen pienet marginaalit, liian isot sisennykset ja sivunumeroiden plaseeraus olisivat kaikki voineet olla niin kuin ne yleensä kirjoissa ovat.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala

tiistai 30. elokuuta 2016

Koulun arki on tylyä mutta siitä voi kirjoittaa lyyrisesti

Ei hemmetti. Kuusamolainen äidinkielenopettaja kirjoittaa kirjan. Eikö ne kustantamoissa muunlaisia taustoja keksi kirjailijoilleen. Tai ehkä Gummeruksen ja Otavan pitää vain saada oma Tommi Kinnusensa myös.



Otavan kuusamolainen äidinkielenopettaja on Petri Vartiainen, joka on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Miehen ryhti on kirjan nimi. Se kertoo Arista, joka on opettaja, isä ja aviomies, tässä järjestyksessä. Missään elämä ei ole täydellistä, ei kotona eikä varsinkaan koulussa, mutta siedettävää kuitenkin. Vaimo painostaa neljännen lapsen tekoon ja siihen, että Ari keskittyisi oppilaiden sijaan enemmän omiin lapsiinsa. Opettajan hommista eläkkeellä oleva appiukko jutustelee vanhan opettajan mielipiteitä koulun merkityksestä ja olemuksesta.

Mutta ennen kaikkea Miehen ryhti kertoo koulusta, nimenomaan yläkoulusta. Opehuoneen keskusteluissa sanaillaan räävittömästi oppilaiden toivottomuudesta, ja luokkahuoneiden tapahtumia seuraillaan tarkkanäköisesti. Opetussuunnitelman uusia tuulia kuten digiloikkaa käsitellään paljon, eikä se tapahdu silkkihansikkain. Opetushallituksen abstraktiot törmäävät koulupäivän arkitodellisuuteen, ja Vartiainen yltyy parhaimmillaan lähes pamflettimaiseen messuamiseen opetusalan, tai oikeastaan sen hallinnon hullutuksista ja vinoumista - tietenkin opehuoneen väen sanavalmiilla suilla. Wilmaa käytellään, huoltajat ovat hankalia, uusi rehtori kyvytön.

Toki Vartiainen on laittanut tarinaan muutaman yllätyskäänteen, romaani tämä kuitenkin on eikä pamfletti. Lisäksi Vartiainen panostaa paljon kauniiseen kieleen. Lyyriset kuvaukset seuraavat toistaan ja luovat kontrastia koulun ja arjen harmauteen.

Ari käy opettajavaihdossa lukiossa, ammattikoulussa ja alakoulussa, jolloin päästään näkemään opetusalan koko kuva. Lukiossa ollaan olevinaan, alakoulussa oppilaat ovat vielä viattomia. Ammattikoulukuvaus on hauskin.

"Mitä opettajalta ammattikoulussa odotetaan? Paskahousupedagogiikkaa, joka tuottaa nuuskaa nieleviä vätyksiä. Sanaa 'sivistys' ei saa käyttää, joku voi ahdistua. Annetaan periksi, se on ainoa ohjenuora, josta ei saa luopua. Katsotaan opetusvideoita. Kaikki tuijottavat tyytyväisinä."

Miehen ryhdin tarina on tuttu jokaiselle kokeneelle opettajalle, ja siksi jokaisen opettajan pitää lukea se. Samasta syystä myös jokaisen isän ja äidin pitää lukea Miehen ryhti.

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pieni ihminen voittaa suuren johtajan

JP Koskinen lähetti meille lukukappaleen romaanistaan Luciferin oppipojat. Se oli kivasti tehty, vaikka tulikin pyytämättä ja yllättäen. En ole Koskisen tuotantoon aiemmin tutustunut, eikä minua voi millään kriteereillä kutsua tieteisromaanien ystäväksi.



Saatekirjeessä Koskinen kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani. "Se on tulevaisuuteen sijoittuva historiallinen romaani, joka kertoo ihmiskunnan matkasta historiansa kautta kohti huomista. Universumin suuressa sylissä ihmiskunta ei ehkä olekaan enää isäntä eikä enemmistö. Jokainen on pakolainen, kun näkökulma vaihtuu riittävästi."

Tieteisromaani tämä kuitenkin on, se kertoo 2100-luvun lopulla tapahtuvasta rakettimatkasta Olympos-planeetalle, jolla asustaa ihmisiä. Mukana on kyborgeja, jotka ovat tulevaisuuden työkaluja, mutta joita voi myös väärinkäyttää esimerkiksi seksiin. Tai mikä nyt on väärinkäyttöä, seksiinhän humanoiditarinoissa kai aina jossain kohtaa lipsahdetaan, koska sieltä irtoaa inhimillistä draamaa ja eettistä vääntöä.

Tieteisromaanien ystävä en ole, koska jos haluaa kertoa jotain ihmisistä, se onnistuu mielestäni parhaiten arkisissa kehyksissä. Myyttien, tieteistarinoiden ja historiallisten pukudraamojen ongelma on niiden suuruudessa, pienempi on mielenkiintoista. Vähän kuin vertaisi huutamista ja hiljaisella äänellä puhumista.

Luciferin oppipojat oli tästä syystä mielenkiintoista luettavaa. Ensinnäkin oli virkistävää lukea jotain erilaista. Toinen syy on Koskisen ansio. Vaikka mennään avaruudessa ja kaikki on suurta, niin ympäristö kuin kirjan teematkin, niin Koskisen tarinassa mennään kuitenkin koko ajan pienesti eteenpäin. Fokus on yksilöissä, heidän valinnoissaan, tekemisissään ja motiiveissaan. Siksi tämä kirja on varsin mainio.

Tosin motiiveissa piilee myös teoksen ongelma: henkilöiden ailahdukset tuntuvat monesti kovin heikosti motivoiduilta. Esimerkiksi kun päähenkilö Gabriel Bonhomme XIV tappaa tai vangitsee kanssamatkustajansa, lukija jää ihmettelemään syitä moiseen - eivätkä myöhemmätkään tapahtumat oikeastaan juuri valaise isojen tekojen oikeutuksia. Vähempi olisi parempi. Pienet teot puhuvat paremmin, ja pienen ihmisen kohtalo on aina mielenkiintoisempi kuin suuren johtajan. Hitleristäkin tuli mielenkiintoinen kun hänet pienennettiin elokuvaan Hän on täällä taas.

Koskinen osaa asiansa, teksti on paitsi mukavan pienissä asioissa kiinni myös erittäin sujuvaa. Rytmitys toimii. Raskaita infopaketteja tulevaisuuden olosuhteista ei tarjoilla, vaan kaikki tulee sanotuksi luontevan kerronnan yhteydessä. Minusta ei vieläkään tullut tieteisromaanien ylintä ystävää, mutta kuten näkyy, erinomaisen paljon pureksittavaa tämä kirja antoi, ja se on hyvä se.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat
WSOY

maanantai 22. elokuuta 2016

Vares performanssitaiteilijana

Kesällä luin kaksi Reijo Mäen kirjaa, jotka eivät olleet Vareksia. Kun nyt luin uusimman Vareksen, huomasin miksi Mäki tunnetaan juuri Vareksista. Vares on ei-Vareksia monin verroin lennokkaampaa tekstiä sekä hahmojen supliikin että tarinan mielikuvituksellisuuden puolesta.



Hot Dog sijoittuu jykevästi Turkuun, Uuden Apteekin lisäksi pyöritään muun muassa Pernossa, Pansiossa ja Mäntymäessä. Down By The Laituri on integroitu kiinteästi tarinan käänteisiin, eikä oluen ja jaloviinan määrissä säästellä.

Mäen tarinankuljetustaito on yhä iskussa ellei jopa nousukiidossa, koko ajan tapahtuu ja konfliktia pukkaa. Juoni imee kuin - jaa, enpä taidakaan alkaa keksiä tähän mitään nasevaa ettei maine koko perheen blogina kärsi. Tarinassa on paljon kohoilevia kohtia kuten Vareksen panos performanssitaiteen alttarille, joka on hyvin pohjustettu ja hykerryttävästi kerrottu. Hot Dogiin mahtuu paljon, ja onkin mukavaa, että kirja on melkein viisisataasivuinen, sen mukana on hyvä viihtyä.

Kaiken hyvän vastapainona ovat myös tutut Mäen maneerit kuten ainaiset komparatiivit (tyyliin vähän paremman luokan laatuauto) ja tietyt sanavalinnat kuten kammertautua-verbi, joka toimisi kerran mutta toisella ja varsinkin kolmannella kerralla jo tökkii. Mäen kustannustoimittaja voisi varmasti oikoa hänen kielensä, mutta kenties silloin myös menetettäisiin aika iso osa Vareksien viehätystä.

Hahmojen nimet ovat myös välillä vaivaannuttavia kuten M.O. Torola, mutta kaipa ne kuvastavat alamaailman välkkyjen mielenmaisemia nekin.

Olen aina tykännyt Vareksista, ja yhä on taika tallella. Lue.

Reijo Mäki: Hot Dog
Otava

maanantai 15. elokuuta 2016

Ensimmäinen kosketus

Lämmittelynä ennen uusimpaan Varekseen ryhtymistä lukaisin Reijo Mäen Roivas-sarjan kirjan Liian kaunis tyttö. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni sarjaan, johon kuuluu kaksi muutakin teosta.



Sakari Roivas on suomalainen poliisi, joka työskentelee Tukholmassa. Juoni kulkee murhasta toiseen niin kuin dekkarissa pitää, ja jouheasti kulkeekin. Yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on pizzeria, jonka omistajien myötä tarinassa on vahvasti mukana myös italialainen jalkapallo ja FC Internazionale.

Ihan niin kuin Vareksissakin, juonenkerronta on Mäen vahvin laji. Roivas ei ole samanlainen suunpieksijä kuin Vares eikä alkoholin kanssa läträtä yhtä paljon, mutta muuten kieli on tuttua Mäkeä niin hyvässä kuin pahassa. Myös rytmitys Mäeltä taittuu hyvin.

Erinomaista sadepäivän kesälukemista siis.

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö
Otava/Seven

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Mistä tunnistaa älyttömän hyvän kirjan?

En yleensä pidä kirjoista jotka perustuvat tositapahtumiin, mutta Antti Hyryn Uuni on poikkeus. Sen on pakko perustua tositapahtumiin, Hyryn on itse pitänyt omin kätösin joskus muurata uuni, muuten näin tarkka kuvaus ei olisi mitenkään mahdollista. (Oikeasti ei-pitämiseni kohdistuu tietenkin vain teoksiin, joita markkinoidaan "tositapahtumiin perustuvina", eikä Uuni ole sellainen.)



Uuni on älyttömän hyvä kirja. (Aika monet Finlandia-palkitut kirjat ovat.) Sitä voi kehua tiukasta yhtenäisyydestä (siinä vain kerrotaan kuinka muurataan yksi uuni) moninaisuudessa (siinä kerrotaan tietysti monista muistakin asioista kuten elämän jatkuvuudesta ja asioiden pysyvyydestä ja sen sellaisista), mukavan simppelistä ja pakottomasta kielestä, rytmistä ja rakenteesta ja monesta muustakin asiasta.

Mutta "älyttömän hyvän" määritelmää ei saa noista vielä kasaan, siihen vaaditaan enemmän. Älyttömän hyvän tunnistaa siitä, että se inspiroi lukijaansa kirjoittamaan. Uunia lukiessa tulee aika pian sellainen tunne, että pitäisi itsekin kirjoittaa jotain. Ja se on parasta kirjallisuutta sellainen.

Sama koskee tietenkin myös muita taiteenlajeja.

Ainoa huono puoli kirjassa on uskonnollisuuden mukaan tunkeminen. Kiireetön vanhan maailman kuvaus menee minun silmissäni jotenkin rikki kun uunin kylkeen tuppaa seuroja ja virrenveisuuta sun muuta. Mutta kaipa uskonnollisuus perustuu yhtä lailla tositapahtumiin, tämän kirjailijan elämä lienee sellaista.

Antti Hyry: Uuni
Otava