Kirjallisia

Kirjallisia

perjantai 26. helmikuuta 2016

Tuuri osaa keskittää

Antti Tuurin Pitelemättömät on mainio opus. Se on esimerkki siitä, kuinka yksinkertainen ja konstailematon kerronta voi viedä mukanaan.



Päähenkilö kääntää Goethen Värioppia Rooman lähellä Mazzanossa, ja työrauha häiriintyy, kun tuttu naistaiteilija ystävättärineen tunkee vierailulle. Varsinainen keskushahmo on kuitenkin Järvikannas, jonka ex-vaimoja molemmat vieraat ovat. Vaikeuksista toisiin sukeltava ja vastuita välttävä Järvikannas yrittää saada naisia kiinni, ja lopulta onnistuukin siinä, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Jos mitään suunnitelmaa on koskaan ollutkaan.

Tarinassa ei ole mitään ylimääräistä, kerronta on niukkaa. Mitään kovin erikoista ei tapahdu. Silti tunnelma on erittäin vahva ja yhtenäinen. Yksinkertaisuudessa on voimaa, Tuuri osaa keskittää.

Antti Tuuri: Pitelemättömät
Otava

torstai 25. helmikuuta 2016

Pelottava naapuri

On tämä huikea kirja tämä Jäätyvä helvetti. Actionia pukkaa ihan koko ajan niin että hengästyttää. Ja kyllä tarina vetää, erinomaisen hyvin. Ei Remes suotta ole suosittu.



Kirjan kohtaukset ovat erittäin lyhyitä, usein vain sivun mittaisia, ja niitä mahtuu 410-sivuiseen kirjaan siis arviolta nelisen sataa. Kuten arvata saattaa, pikkutarkka kuvaus ei ole Remeksen alaa, vaan koko ajan mennään isosti ja täysillä. Kielen nyansseilla, oivaltavilla muotoratkaisuilla tai metatasoilla ei pelata (kuten esimerkiksi Antti Tuomaisen samankaltaisessa Parantajassa), vaan tarina on kaikki. Ihan kaikki.

Ja kun tarina on kaikki, sen pitää olla hyvä. Mitä enemmän uutisia seuraa, sen paremmaksi Jäätyvän helvetin tarina muuttuu, valitettavasti. Venäjä aloittaa hybridisodan Suomea ja oikeastaan koko länsimaailmaa vastaan: Suomen sähköt ja viestintäyhteydet lyödään poikki, ja pakkasessa kärvistelevä kansa joutuu katastrofin kouriin. Kaiken takana on liian kiltti ja liian avoin Suomi ja häikäilemättömän vallanhaluinen Venäjä.

Seurasi uutisia tai ei, jokainen on törmännyt niihin merkkeihin, joista Remes tarinansa synnyttää. Venäläisten maakaupat, ilmatilaloukkaukset, Krimin miehitys, lentokoneen alas ampuminen Ukrainassa, syyllisyyden säännönmukainen kieltäminen ilmiselvistä merkeistä huolimatta. Remeksen valtti on huikea ajankohtaisuus ja se, että kaikki on niin mahdollista.

Venäjän aktiivisuus kyberrintamalla näkyy valitettavan lähellä, aivan liian lähellä.  Tilasto tämän blogin katsojien kotimaasta näyttää tänään tällaiselta:



Onhan se tietysti hienoa, että kirjoituksemme herättävät kansainvälistä mielenkiintoa. Venäläisille roboteille kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut ihan päällimmäisenä mielessä kun blogia pari vuotta sitten aloiteltiin.

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti
WSOY

torstai 18. helmikuuta 2016

Jos et kehtaa lukea Seiskaa tai Kafkaa

Niina Revon uutuuskirja Kompleksi on silkkaa Kafkaa: mistään ei tiedä, mikä on todellista ja mikä ei, ja kuvio kääntyy koko ajan. Kaleidoskooppimaisesti, juuri niin kuin takakannessa luvataan. Päähenkilöä kuulustellaan epäiltynä kadonneen miehensä murhasta, Kompleksissa on yt-neuvottelut, kaikki punovat juonia ja ehkä pettävät ja tavarat häviävät ja kaikki on sekavaa. Päähenkilö kirjoittaa blogia nimimerkillä "kafkaefekti", mikä on jo tarpeetonta alleviivaamista.



Vaikka ihan joka hetki juoni ei ime ihan täysillä, lukukokemus on nautittava, eikä sekava ollenkaan. Hämmentävä kylläkin, sillä päähenkilön nimi on Niina, ja näyttelijäaviomies ja elämä muutenkin näyttävät tutuilta lehtien palstoilta. Mutta kirjoittaako Repo omasta elämästään? Ei voi tietää. Usein teksti tuntuu kuin lukisi Seiskaa tai iltapäivälehteä, se on tirkistelyä päähenkilö-kirjoittajan elämään, kovin intiimin näköisesti. Mikä on tietysti mielenkiintoista, mutta hämmentävää.

Kuten jo sanoin.

Vai sanoinko?

Tässä hämäryyden ja tunnistettavuuden liitossa piilee kuitenkin teoksen voima, siitä syntyy sen omalaatuisuus, ja laatu ylipäätään. Ilman yhtymäkohtia kirjailijan elämään Kompleksi olisi ihan erilainen, löysempi; näin on hyvä. Varsinkin kun lopussa kaikki kääntyy taas kerran nurin, tällä kertaa isosti, ja juoneen saadaan hieno ja yllättävä päätös.

Jos tykkäät lukea Seiskaa tai Kafkaa, mutta et kehtaa, lue tämä. Repo osaa asiansa.

Niina Repo: Kompleksi
Siltala

tiistai 16. helmikuuta 2016

Hevimies Kinnusen postiluukulla

"Olen sinulle outoa ajanvietettä. Jonkin sellaisen kuva, mitä en itse ymmärrä olevani. Sinä saavut tirkistelemään minua postiluukusta kuin eläintarhan tiikeriä. Tuot tullessasi omat käsityksesi."

Tommi Kinnusen kerronnan metodi on selkeä: jokainen luku on pieni välähdys elämää, aina pienissä yksityiskohdissa kuvattua, tavallista. Mutta tavallisuuden takana kuvataan epätavallisia asioita, niitä, jotka tekevät ihmisestä yksilön - ja tarinasta mielenkiintoisen. Neljäntienristeyksessä välähdykset perustuivat valokuviin, Lopotissa eivät, mutta idea on sama.



Jokainen luku on luukku, kurkistusluukku ihmisen elämään, ihan niin kuin tuossa alun sitaatissa Kari tarkkailee sokeaa Helenaa postiluukusta. Aluksi luukusta ei erota edes kenestä on kyse, mutta vähä vähältä tilanne ja ihmiset paljastuvat, hiukan. Kerrotut tilanteet ovat vähäeleisiä, mutta niiden alla kulkee iso tarina. Aina kerrotaan jostain muusta kuin mistä näytetään kertovan.

Ja sitten, sama pikkuhiljaa avautuminen koskee myös kokonaisuutta. Juuri sillä tavalla erinomainen kirja syntyy, pienistä asioista ja pikkuhiljaa. Siinä piilee Kinnusen kerronnan mestarillisuus.

Kritiikeissä on jo sanottu muu olennainen: Lopotti on se tyypillinen esikoisteos, tarinaltaan. Kieli on erinomattain kaunista. Rytmi toimii, muoto on tasapainoinen.

Ja tarina on synkkä, niin itkettävän synkkä. Jos Neljäntienristeyksessä vertasin Tommi Kinnusta Robiniin ja Sibeliukseen, listaan pitää nyt viimeistään lisätä mikä tahansa hevibändi, mielummin Metallica tai Black Sabbath tai Meshuggah kuin Twisted Sister. Niin synkkä on maisema. Synkkää stagella, mutta lupsakkaa sen ulkopuolella, tällä viisaudella ovat hevimiehetkin faninsa koukuttaneet siitä asti kuin äänensärkijä kitaran jatkeeksi keksittiin.

Musiikki-ihmisen sydäntä lämmittää myös se, että lukujen lauluista poimitut nimet eivät ole ihan niitä ensimmäisiä mieleen tulevia, kuka muistaa esimerkiksi Jäähyväiset aseille ("Tänään jaksan itseäni katsoa")?

Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommi Kinnusta Lopotin julkistustilaisuudessa Logomossa 12.2.2016.

Ja ettei menisi ihan pelkäksi kehumiseksi, pitää lopuksi hiukan nillittää. Muutamissa kohdissa taustatyö näkyy pikkuisen liikaa. Kun pianonvirittäjän erityistermien vyöryn perään tulee ensin ruotsinkielen ääntämystä ja sitten ihmisen anatomiaa, hypätään siitä tavallisesta minun mielestäni hetkeksi hiukan liian kauas.

Kinnunen painottaa haastatteluissa haluavansa pitää kaikki yksityiskohdat oikeina: yksiviivaisen alapuolinen oktaaviala on kuitenkin pieni, ei suuri kuten sivulla 201 järkyttävän erheellisesti erehdytään väittämään.

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY

torstai 11. helmikuuta 2016

Pieni hajoaa suureen

Antti Holma kirjoittaa erittäin hyvin, vain yksi asia häiritsee Järjestäjässä. Palataan siihen häiriötekijään myöhemmin, listataan päällimmäiseksi paremmat.



Kieli soljuu, dialogi toimii, ja kielessä on paljon tasoja. Erityisen hienoja ja osuvia ihmiskuvauksia on paljon, eläviä hahmoja, ja komeita lauseita. Katsokaa vaikka tätä: "Tomista löytyi pienen paikallislehden juttu omintakeisella otsikolla Oman kylän poika maailmalla. Siinä hän seisoi marketin edessä ja kuva oli otettu sillä tavalla alaviistosta, että Tomi näytti siideririippuvaiselta 45-vuotiaalta äidiltä." Hieno kamera-ajo: ensin alaviisto synnyttää kuvan jostain loisteliaasta ja ylväästä, joka hetikohta ammutaan alas.

Tarinassa on kyse saavuttamattomasta rakkaudesta ja kaikenlaisesta epäonnesta joka ihmistä voi kohdata. Päähenkilö Tarmo hakeutuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi päästäkseen lähelle ihastuksensa kohdetta, mutta koko ajan on selvää, että huonostihan siinä taitaa käydä. Holma pitää kerronnan pienenä, kiinni yksityisissä kohdissa, ja siksi se koskettaa. Ja etenkin naurattaa. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, tekstissä on imua.

Holma tuntee teatteriympäristön ja sen toimintatavat, tietenkin. Tarina on oikein mielenkiintoinen, koska teatteri on työpaikkana aika erilainen kuin työpaikat noin keskimäärin. Tai oikeastaan ei ole, samanlaista juonimista ja toisaalta läpänheittoa löytyy joka paikasta. Paitsi että läpänheittoa ei juurikaan löydy kirjastosta jossa tarinan päähenkilö alussa työskentelee kypsymiseen asti.

Teatterin järjestäjäkin saavuttaa sitten aikanaan kypsymisasteen, ja siihen liittyy tuo alussa mainitsemani häiriötekijä. Kirjan lopussa Holma laittaa nimittäin kaiken peliin, jokainen juonenkäänne viedään älyttömyyksiin asti. Kaikki saa kyllä selityksensä, mutta ne ovat suhteettoman mielikuvituksellisia verrattuna siihen, miten kirja muuten etenee. Realismin puitteissa kyllä pysytään, mutta puitteet paukkuvat ja kovaa. Kun Holma tekee pienestä kerronnastaan ylisuurta, en tykkää. Vaikka varmaankin sillä on joku tarkoitus, jota en vain ymmärrä. Lakonisempi loppu olisi ollut paree.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava (Seven)

maanantai 1. helmikuuta 2016

Akateeminen ja kokeellinen ei aina tarkoita vaikeaa

Osa lukijoista jättää Oneironin varmaan lukematta kurkattuaan liepeeseen: ensimmäinen esittelylause nimittäin kuuluu että "Laura Lindstedt on proosan mahdollisuuksista kiinnostunut kirjailija." Jaahas, siis jotain kokeellista haahuilua, jotain, josta ei saa kiinni eikä ainakaan ymmärrä mitään. Lehteilemällä asia saa vahvistusta: siellä sitä on jos jonkinlaista fonttia ja typografista moninaisuutta. Ja vielä aihekin. "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", taas jotain elämälle vierasta merkillisyyttä. Ja mikä se kirjailijakin on olevinaan, väitöskirjaa tekee, tuskin se ymmärrettävää tekstiä osaa kirjoittaa. Provoilee vaan medioissa.



Kokeellinen Oneiron kyllä on, mutta ei vaikea ollenkaan. Jos siis vertaa esimerkiksi Mihail Siskinin Neidonhiukseen, jota taannoin ihmettelin. Tai mihin tahansa. Oneiron on huikean hyvin kirjoitettu teos, ja teksti vetää hyvin. Siitä huolimatta, että ei ole mitään varsinaista konfliktia, joka huutaisi ratkaisua. Veto syntyy siitä, että lukija haluaa tietää aina vain enemmän päähenkilöiden, näiden seitsemän naisen, elämänkohtaloista, ja siitä, miten ja miksi kukin on kuollut. He itse eivät nimittäin oikein tiedä.

Siksi Oneironia voi jopa lukea kuin dekkaria: selvittää, kuka tai mikä on murhaaja, ja millaiset tilanteet ovat kuolemiin johtaneet. Lindstedt kirjoittaa seitsemän ihmiskohtaloa, ja jokaisesta syntyy selkeä ja syvällinen kuva. Ja langat solmitaan nätisti yhteen, selityksiä löytyy. Sellainen kiinnostaa ketä tahansa lukijaa. Kehystarina on fantasia, mutta fantasiaksi en Oneironia silti luokittelisi, koska suurin osa tarinasta liikkuu kuitenkin reaalimaailmassa. Mieleen tuli monessa kohtaa Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys, ja se on jo melkomoinen meriitti.

Oneironin erityisyys syntyy paitsi erinomaisen kiehtovasta tekstistä myös niistä proosan mahdollisuuksia kartoittavista ulottuvuuksista. Lindstedt laittaa tekstiin välillä luentoa, välillä runoa, välillä luetteloita, välillä sanomalehtiartikkeleita, ja ne kaikki palvelevat kokonaisuutta täydellisen luontevasti. Jokainen kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka esimerkiksi juutalaisuuden ja syömishäiriöiden yhteyttä käsittelevä luento on laaja, se puolustaa paikkaansa, koska se on mielenkiintoinen.

Lindstedtin akateeminen tausta näkyy tekstissä hyvin, samankaltaisesti kuin edellisessä Finlandia-voittajakirjassakin, mutta mitä siitä. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa tekstin eteen, ja vaivannäöstä on seurauksena laatua, niin kuin aina. Hiukan voi ainakin mieslukijaa häiritä se, että Oneiron on niin naiskeskeinen. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, miehet ovat sivuosissa ja usein pahoja, ainakin naisten mielestä. Ja niin kuin monesti naiskirjoissa, huumorilla ei Oneironissa liiemmin ole sijaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos