Kirjallisia

Kirjallisia

maanantai 1. helmikuuta 2016

Akateeminen ja kokeellinen ei aina tarkoita vaikeaa

Osa lukijoista jättää Oneironin varmaan lukematta kurkattuaan liepeeseen: ensimmäinen esittelylause nimittäin kuuluu että "Laura Lindstedt on proosan mahdollisuuksista kiinnostunut kirjailija." Jaahas, siis jotain kokeellista haahuilua, jotain, josta ei saa kiinni eikä ainakaan ymmärrä mitään. Lehteilemällä asia saa vahvistusta: siellä sitä on jos jonkinlaista fonttia ja typografista moninaisuutta. Ja vielä aihekin. "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", taas jotain elämälle vierasta merkillisyyttä. Ja mikä se kirjailijakin on olevinaan, väitöskirjaa tekee, tuskin se ymmärrettävää tekstiä osaa kirjoittaa. Provoilee vaan medioissa.



Kokeellinen Oneiron kyllä on, mutta ei vaikea ollenkaan. Jos siis vertaa esimerkiksi Mihail Siskinin Neidonhiukseen, jota taannoin ihmettelin. Tai mihin tahansa. Oneiron on huikean hyvin kirjoitettu teos, ja teksti vetää hyvin. Siitä huolimatta, että ei ole mitään varsinaista konfliktia, joka huutaisi ratkaisua. Veto syntyy siitä, että lukija haluaa tietää aina vain enemmän päähenkilöiden, näiden seitsemän naisen, elämänkohtaloista, ja siitä, miten ja miksi kukin on kuollut. He itse eivät nimittäin oikein tiedä.

Siksi Oneironia voi jopa lukea kuin dekkaria: selvittää, kuka tai mikä on murhaaja, ja millaiset tilanteet ovat kuolemiin johtaneet. Lindstedt kirjoittaa seitsemän ihmiskohtaloa, ja jokaisesta syntyy selkeä ja syvällinen kuva. Ja langat solmitaan nätisti yhteen, selityksiä löytyy. Sellainen kiinnostaa ketä tahansa lukijaa. Kehystarina on fantasia, mutta fantasiaksi en Oneironia silti luokittelisi, koska suurin osa tarinasta liikkuu kuitenkin reaalimaailmassa. Mieleen tuli monessa kohtaa Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys, ja se on jo melkomoinen meriitti.

Oneironin erityisyys syntyy paitsi erinomaisen kiehtovasta tekstistä myös niistä proosan mahdollisuuksia kartoittavista ulottuvuuksista. Lindstedt laittaa tekstiin välillä luentoa, välillä runoa, välillä luetteloita, välillä sanomalehtiartikkeleita, ja ne kaikki palvelevat kokonaisuutta täydellisen luontevasti. Jokainen kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka esimerkiksi juutalaisuuden ja syömishäiriöiden yhteyttä käsittelevä luento on laaja, se puolustaa paikkaansa, koska se on mielenkiintoinen.

Lindstedtin akateeminen tausta näkyy tekstissä hyvin, samankaltaisesti kuin edellisessä Finlandia-voittajakirjassakin, mutta mitä siitä. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa tekstin eteen, ja vaivannäöstä on seurauksena laatua, niin kuin aina. Hiukan voi ainakin mieslukijaa häiritä se, että Oneiron on niin naiskeskeinen. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, miehet ovat sivuosissa ja usein pahoja, ainakin naisten mielestä. Ja niin kuin monesti naiskirjoissa, huumorilla ei Oneironissa liiemmin ole sijaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!