Kirjallisia

Kirjallisia

torstai 10. maaliskuuta 2016

Luistelias ekomissiomies

Luin Antti Tuomaisen Parantajan pari kuukautta sitten saatuani eräänlaisen kimmokkeen Helsingin kirjamessuilta. Innostuin kovasti. Niinpä oli luontevaa tarttua myös Tuomaisen uusimpaan, Kaivokseen. Varsinkin kun Taina sen kirjastosta nenäni alle tuuppasi.



Kaivos lomittaa kaksi tarinaa. On lehtimies Janne, joka haluaa saada selville mitä Suomalahden kaivoksessa jossain pohjoisessa Suomessa oikein tapahtuu. Tarinalla on ilmeisiä yhtymäkohtia tapaus Talvivaaran kanssa, mutta yksi yhteen kaikki ei tietenkään mene. Tärkeintä lienee se, että jännityskertomuksen ohessa Tuomainen salakavalasti kykenee valistamaan lukijaansa kaivosteollisuuden olemuksesta: vaikeaa, lähes mahdotonta se on, ja järjettömän kallista. Ja päättyy aina siihen että luonto tuhoutuu ja yhteiskunta joutuu korjaamaan jäljet.

Kahden romaanin perusteella Tuomaisella on ekomissio. Se on hyvä missio se, ja jännityskirjallisuus on hyvä formaatti tuolle missiolle.

Toisen tarinalinjan päähenkilö on lehtimiehen isä Emil, joka hylkäsi perheensä kolmekymmentä vuotta aiemmin ja palaa nyt. Hänenkään touhunsa eivät ole päivänvalossa parhaimmillaan.

Tuomaisen kynä on luistelias, tarina vetää hienosti. Kaksi asiaa tökkii. Ihan ensimmäiset sivut eivät vedä yhtä hyvin kuin muu kirja, ilman prologia startti olisi ollut parempi. Toiseksi Emilin luvuissa käytetty kolmannen persoonan kertoja on paikoin kökkö: "Hän ymmärsi ikävöineensä entistä kotikaupunkiaan enemmän kuin oli itselleen myöntänyt tai edes tiennyt. Hän oli ollut poissa kolmekymmentä vuotta." Näytä, älä kerro, äläkä aloita joka lausetta hän-sanalla.

Vaikka kaksi asiaa tökkii, paljon useampi asia ei töki, Kaivos on hyvä kirja. Sekä vetävän tarinansa että ekomissionsa puolesta.

Antti Tuomainen: Kaivos
Like

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!