Tämän syksyn kotimaisista kirjoista parhaiten Sibeliuksen leiriin asettuu Minna Rytisalon tiukkarajainen Lempi, kun taas Mahlerin porukoissa väkevimmin pyörii Riku Korhosen Emme enää usko pahaan.
Kumpikin on upea kirja, Lempi on täällä.
Emme enää usko pahaan on tarina arjesta. Paintball-yrittäjä Eero elää vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa Ispoisissa tavallista elämää ja kipuilee sen kanssa niin kuin me kaikki teemme. Hän päättää järjestää jännitystä elämään sieppaamalla vaimonsa, perehtyy morsiamenryöstöjen historiaan ja käytäntöihin eri kulttuureissa ja sitten toteuttaa sieppauksen.
Tuo juonirunko löytyy kansiliepeestä, ja tarina on mielenkiintoinen ja omaperäinen. Mutta jos tyytyy lukemaan vain liepeen, menettää paljon, sillä erinomaiseksi kirjan tekee se miten Korhonen sanansa asettelee. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään ihmisten ja miljöön kuvailuun, ja hahmot saavat lihaa ympärilleen ja turkulainen maisema herää henkiin. Kieli on tuoretta, kaunista, osuvaa ja mahlerilainen runsaus, suorastaan yltäkylläisyys pursuaa kirjan sivuilta. Tätä on kaunokirjallisuus!
Sitten alkaa tapahtumavyöry, ja kerronta muuttuu täysin. Siitä tulee tiheää, lauseet lyhenevät, mutta kauneus ei katoa kielestä vaikka tapahtuu rumia. Kirjaa voisi käyttää esimerkkinä kirjallisuuden rytmiikasta, niin selkeä tuo vaihdos on. Tarina kulkee Ispoisista Varissuolle ja Kööpenhaminaan ja takaisin ja kiertyy lopuksi omaan alkuunsa niin komeasti kuin vain kiertyä voi.
Näin Korhonen näyttää, kuinka komeasti Mahler ja Sibelius voivat lyödä kättä, runsaus ja tiukka muoto eivät sulje toisiaan pois.
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY
Oi, mikä sinfoniavertaus! Lempi on viime vuoden lempikirjojani, ja pidin kovasti myös Korhosen romaanista. Kuten teitäkin viehätti alkupuolen henkilö- ja miljöökuvaus, samoin minua. Ja sanat asettuvat omaan rtymiinsä, vaikkapa juuri mahlerilaisittain. Kiitos oivallustekstistänne!
VastaaPoistaKiitos kiitoksista, on se komiaa miten hienoja kielenkäyttelijöitä meillä täällä on!
Poista