tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kuningatarjännitystä

Jännityskirjallisuutta eli dekkareita tai trillereitä tai mitäniitänyton en ole viime vuosina kovin paljon lukenut, ja siksikin teki gutaa eli eetvarttia tarttua Pekka Hiltusen Sysipimeään. Se on vetävästi ja taidokkain lausein kirjoitettu jännittävä tarina.


En ole Hiltusta aikaisemmin lukenut, mutta saattaa hyvinkin olla että jatkossa luen, niin hyvä tarina tässä kirjassa on. Teos on Studio-sarjan toinen romaani, mutta yhtään ei haittaa vaikka ensimmäisestä ei ole hajuakaan.

Studio ei viittaa äänittämiseen tai edes kuvaamiseen, vaan siellä sijaitsevat Hiltusen hyvikset. Jännityksen ytimessä on tietenkin pahuus. Se näkyy aluksi YouTubeen ladattuina mustina videoina, sitten väkivaltavideoina ja lopulta tietysti hyvien ja pahojen kohtaamisena reaalimaailmassa.

Erityisen kiehtovaksi ja omaperäiseksi juonen tekee tälle musiikinopettajalle se, että Queen-yhtyeellä on iso rooli siinä. Tai ei varsinaisesti yhtyeellä mutta sen palvonnalla ainakin. Uskon että asetelma kolahtaa muidenkin ammattien harjoittajiin. Lisäksi kerronta on tyylikästä ja sujuvaa, tapahtumat rullaavat mallikkaasti ja sivujuontenkin langat pysyvät Hiltusen käsissä hienosti.

Muutamin paikoin tekstissä on huomaavinaan jotain häiritsevää, ja kun tarkemmin katsoo, kyse on aina siitä että kirjailija on alkanut kertoa näyttämisen sijaan. Jännäreissä kertomista pitää tietysti toisinaan tehdä ettei lukijaparka aivan putoa kärryiltä, mutta sellaiset lauseet kuten "Lia ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista" (s. 342) voisi kyllä hyvin jättää pois.

Mielenkiintoista pohtimisen aihetta antoi kirjan nimi: harvan kirjan nimi on näin löyhästi linkitetty juoneen. Yleensä kirjan nimestä paljastuu lukemisen jälkeen uusia merkityksiä (oikein tarkkaavainen lukija huomasi jo, kuinka nerokkaalla tavalla tämän blogitekstin otsikko avautuu lukiessa), Sysipimeässä niin ei käynyt. Ei kai aina tarvitsekaan.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Marilyn-teema kantaa

Salla Simukan ja Marika Riikosen toimittama Marilyn, Marilyn on komea novellikokoelma. Siinä kaksitoista nuorehkon polven (=ei vielä eläkkeellä) kirjailijaa fantisoi erilaisista aiheista Marilyn Monroen hahmon ympärillä. Toisissa ollaan Marilynin oikeilla kotikulmilla Amerikassa, toisissa suomalaisten ihmisten arjessa. Teemat ja tyylit vaihtelevat ilahduttavasti, mutta Marilyn pysyy.


Väkevimmän jäljen näin tuoreeltaan jätti Peter Franzénin kummitustarina Nana-Jeane, mutta novelleja on turha alkaa laittaa sen enempää paremmuusjärjestykseen, tämä on kokoelma eikä kilpailu. Kaikki ovat hyviä tarinoita, kukin omalla tavallaan. Tällä tavalla meidät peruskoulun opettajat on koulutettu sanomaan.

Muutamat perusfaktat ja Marilynin kuuluisat ystävät tulevat moneenkin kertaan mainituiksi, mutta kertaus ei haittaa koska näkökulmille on tilaa. Teoksen alussa on ystävällinen lista novelleissa mainituista todellisista henkilöistä, joten google ei kulu tätä teosta lukiessa.

Päivi Haanpään Smart girlissä tilanteet ja hahmot aukeavat komeasti dialogien sivulauseista. Tommi Kinnunen on rajoittanut näkymän Marilyniin herkullisen minimalistiseksi: Jatsityttö-novellissa Marilynin dementoituneen äidin muistikuviin mahtuu tyttärestä vain se, että hän oli elokuva-alalla.

Milja Kauniston Juhlat piirtää intiimin kuvan Marilynin yksityiselämästä, jossa seksi ja kuolema ovat rajoina, kun taas Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan kertoo Marilynin viimeisestä miljööstä hiljattain avautuneiden todisteiden valossa.

Riina Katajavuoren Tästä se lähtee on hieno kuvaus varhaisteini-iän kasvukivuista, ja Jari Järvelän Kaninkäpälässä piirretään mehukasta lähiötragediaa. Antti Tuomainen kirjoittaa taitavan jännitystarinan nyky-Suomesta, Salla Simukka puolestaan kääntää vähäeleisesti peiliä Drag Queen -novellissaan.

Kokonaisuus on järjestetty niin, että vaihtelua riittää, ja novellien väleissä on "funboxeja", joissa lukijaa valistetaan Marilyn-trivialla. Teema ja idea kantavat komeasti viimeiseen sivuun saakka, joten jos ajattelit lukea tänä vuonna yhden novellikokoelman, lue tämä.

Marilyn, Marilyn.
Tarinoita ikonista ja ihmisestä.
Toim. Salla Simukka ja Marika Riikonen
Tammi

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Alma! on rankka teos

Hanna Weseliuksen Alma! voitti Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun, ja se onkin hieno teos. Sen kieli on taitavaa ja omaleimaista, ja siinä on viisaita ajatuksia. Mutta ainakin minä kohtasin tässä kirjassa myös hankausta.



Alma! on Weseliuksen esikoisromaani, ja se kertoo säveltäjä Gustav Mahlerin leskestä Alma Mahlerista. Mutta se kertoo myös maahanmuuttajapoikaa tapailevasta lakinaisesta, nigerialaisista koulutytöistä, Välimerta ylittävistä pakolaisista, Johanna Tukiaisesta ja monesta muusta. Päähenkilö Aino on kuvataiteilija kuten Weselius, kenties osittainen omakuva?

Kirjan rakennetta kuvaillaan kansitekstissä rihmastomaiseksi ja moniaalle kurkottavaksi. Minun silmiini se hahmottuu kuin runokokoelmaksi, niin vapaana rakenne näyttää liihottelevan, eikä Weseliuksen runollinen kieli ainakaan vähennä tätä vaikutelmaa. Hauras rakenne ei erityisesti kiihdytä lukukokemusta, varsinkaan kun oikeastaan mitään odotuksia ei lukijan eteen aseteta. Alma! ei ole kevyttä tekstiä, vaan sitä pitää lukea kuin runokokoelmaa. Juoni ei vedä koska sitä ei ole, joten lukijalta vaaditaan sinniä ja uteliaisuutta.

Jos juonta ei ole, mitä on? On agenda. Weseliuksen asialistalla asioita on vain yksi, ja se on naisen asia. Alma! on melkein pamfletti, jossa kerrotaan että naisena ei ole helppo olla, ja kirjan lähes paatoksellinen feminismi ärsyttää. Ärsyttäminen lienee tarkoituksellista mutta ärsyttämällä harva saa ystäviä.

Alma Mahlerin tapausta (wikipediasta löytyy iso artikkeli otsikolla "Alma problem") teos valottaa hienosti, ja Ainokin ehtii kasvaa mielenkiintoiseksi hahmoksi, ja kieli toimii mainiosti. Mutta rankka teos Alma! lukijalle on. Tiukemmalla rakenteella ja vetävämmällä tarinalla se olisi voinut olla parempi ainakin tälle lukijalle.

Hanna Weselius: Alma!
WSOY

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Historiaa niin kuin se pitää kertoa

Venla Hiidensalon tuore Sinun tähtesi sattui silmiini Suomen Kuvalehden arviosta, ja hetikohta kirjaston jokeritiskiltä se kopsahti yöpöydälle. Se on komea teos.


Sinun tähtesi kertoo Albert Edelfeltistä niin kuin historiaa pitää kertoa. Yksityiskohdat ja miljööt ovat kohdallaan, mutta ne ovat lopulta alisteisia ihmisten kuvaamiselle. Ihminen Edelfelt on keskiössä, mutta ei suurmiestarinana. Kirjan päähenkilö ei ole kansallissankarikiiltokuva vaan moniulotteinen ihminen, joka kipuilee suurimman menestyksenkin kohdalla ihmissuhteissaan ja tavoitteissaan ja kokee ja suree ja iloitsee ja katuu ja kärsii ja toimii.

Tekstiä on paljon ja se kulkee luonnikkaasti ja imee mukaansa. Tarinan päähenkilöinä ovat Albertin lisäksi hänen siskonsa Berta, ja reunalla tavataan äpäräpoika Aarne. Viimeksi mainitun olemassaolosta ei ole mitään todisteita mutta kaikki on kovin mahdollista, niin hienosti Hiidensalo sanansa asettelee. Henkilöistä puhutaan aina etunimillä, mikä riisuu heitä suurmiestarinoiden kahleista, ja Edelfeltistä jokainen käyttää eri kutsumanimeä.

Siellä täällä historiallista yksityiskohtaa pukkaa aika paljon, ollaan niillä rajoilla että elävöittäminen meinaa lipsahtaa informaatioähkyn puolelle. Samaten vuosisadan vaihteen merkkihenkilöitä ujutetaan tekstiin turhan runsaasti, Ackte, Leino, Kivi, Aho, Soldan, Sibelius, Schjerfbeck ja muut olisivat kaikki läsnä vaikkei jokaista erikseen mainitsisikaan. Lopun kansalaissotakuvaus on hieno ja tarkka ja uskottava sekin mutta laittaa kokonaisuuden rönsyilemään hiukan päälleliimatun oloisesti.

Joka tapauksessa satavuotiaan Suomemme synnytystuskien aika 1870-luvulta vuoteen 1918 tulee Hiidensalon tekstissä kuvatuksi uskottavasti ja tarkkanäköisesti ja ennen muuta erittäin elävästi.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Misantropiasta pieniin onnenhetkiin

Teatteri Akseli jatkaa mainioita näytelmiään. Syksyllä Diivat ja Pieni raha naurattivat ja koskettivat, ja perjantaina ensi-iltansa saanut Täti ja minä on taas monin tavoin onnistunut juttu. Se naurattaa, mutta laittaa myös ajattelemaan.


Keski-ikäinen Kemp on saanut tädiltään kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan. Kemp päättää lähteä saattelemaan tätinsä tuonpuoleiseen. Kaksikko ei ole tavannut vuosikymmeniin ja täti pysyykin sitkeästi hengissä, joten monenmoista vaivaantumista ja hullunkurista sekaannusta on luvassa. Kemp osoittautuu yksinäiseksi misantroopiksi eikä tätikään ole juuri sen normaalimpi.

Morris Panychin teksti on loistava. Säveltäjä Igor Stravinsky on sanonut, että mitä tiukemmat rajat taiteilija itselleen asettaa, sitä vapaampi hän on taiteessaan. Ja näin Panych on tehnyt: koko ensimmäisen puoliajan täti pysyy mykkänä, teksti on siis monologi, vaikka dialogia teeskennellään. Kempin hahmolla on aikaa kasvaa ja syventyä, ja toisella puoliajalla hahmojen kieroutuneet maailmat kudotaan pienen ihmisen pienten onnenhetkien kuviksi. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan se koostuu vajavaisista kohtaamisista, joista niistäkin voi kasvaa hyvää.

Janne Mattila hallitsee valtavan tekstimassansa komeasti, hän on tehnyt ison työn. Artikuloinnissa on paikoin ongelmia kun Mattila puhuu turhan nopeasti, mutta Kempin hahmosta hän tekee hienon. Se kasvaa näytelmän edetessä moneen suuntaan, samaan aikaan sekä hullummaksi että inhimillisemmäksi. Stella Storbergin täti ilmeilee myös moniulotteisesti, ja lopussa kummallisuus kääntyy hienosti viisaudeksi.

Salla Vahteran lavastus toimii hyvin, erityisen hauska on sähkömoukarikone, jonka Kemp tädille rakentaa. Veli-Pekka Teponojan ohjaus on napakkaa. Aluksi hahmot tuntuvat liian liioitelluilta ja karikatyyrimäisiltä, mutta näytelmän edetessä kaikki loksahtaa paikalleen. Aivan viimeisiä hetkiä olisi ehkä voinut hieman tiivistää, mutta toisaalta niissä herutetaan herkkiä tunnelmia eikä sellaisia sovi kiirehtiä.

Jouni Lehtosen musiikki toimii komeasti. Vähäeleisen toisteisina dissonoivat pianokuviot tuovat kohtuksiin haikeaa ja mukavalla tavalla kiemuraista tunnelmaa, niiden tunnelma tuo mieleen Debussyn Des pas sur la neige (Jalanjälkiä lumessa) -preludin.

Täti ja minä
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Voittoisa Tomi!


Instagramin puolella tätä jo ehdinkin hehkuttaa: Kirjallisia-blogin Tomi voitti Type & Tellin järjestämän novellikilpailun!



Lukemisharrastuksesta on vain pieni matka kirjoittamiseen. Sitä Tomi onkin uutterasti harrastanut jo pitkään.  Lähipiiri on valikoidusti päässyt esilukemaan hänen tekstejään. Syksyllä 2016 bongasin Type & Tellin novellikilpailun ja Tomi päättikin sinne lähettää novelliksi sopivan luvun eräästä käsikirjoituksestaan, jota hän on väännellyt ja uudelleen kirjoittanut monen monta kertaa.

Unohdimme koko asian, kunnes viime viikolla eräänä iltapäivänä saapui yllätyssähköposti!

Type & Tell -kustantamo kertoo kilpailusta ja voittajista myös blogissaan. Palkinnoksi Tomi saa Type & Tellin kustannuspaketin. Novelli ilmestyy osana antologiaa toukokuun alussa. Antologia tulee myyntiin koko Suomeen - mahtavaa!




Tomi jatkaa kirjoittamista. Työväenopiston luovan kirjoittamisen ja lyyrisemman ilmaisun kurssit on jo kahlattu. Seuraavaksi jotain vielä enemmän....


Onnittelut Tomille! Jäämme odottamaan novelliantologian ilmestymistä!













keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lukijalle tilaa

Miika Nousiaisen uusin teos Juurihoito on mainio kirja, mutta sitä lukiessa iski koko ajan vertailuvaihde päälle: kyllä se Vadelmavenepakolainen sentään oli toista maata, paljon parempi. Ja sitten iski epäilys: onko kyseessä vain nostalgia? Onko kymmenen vuoden takainen lukukokemus saanut kultareunuksen?


Asia on harvinaisen helppo tarkistaa. Otetaan hyllystä yksi Vadelmavenepakolainen ja luetaan se.

Enää ei tarvitse epäillä. Vadelmavenepakolainen on loistava kirja. Se etenee jouhevasti, se on hauska, ja sen suurin voima on tietenkin poskettoman hyvässä ideassa, kansallisuustransvestismissä. Mikko Virtanen muuttaa itsensä vähä vähältä ruotsalaiseksi ja lopulta tietenkin epäonnistuu. Kerronnassa on koko ajan kaksi tasoa, päähenkilön oma käsitys itsestään ja tavoitteistaan, ja lukijan havainto siitä kuinka kiemuralla tämä hahmo on. Siitä syntyy tasokasta tekstiä. Tässä mielessä Vadelmavenepakolainen ja viime vuoden suosikkikirjani Reidar Palmgrenin Kirpputori muistuttavat kovasti toisiaan.

Nousiainen tulee sanoneeksi monenlaista suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä ja lopulta myös laajemmin ihmisluonteesta. Mielikuvien ja todellisuuden välille jää aina matkaa. Ja se suurin ero Juurihoitoon on alleviivaamattomuudessa: Vadelmavenepakolaisessa isot asiat tulevat sanotuksi siinä sivussa, juuri niin kuin hyvässä kirjassa aina tapahtuu. Suoraan sanominen ei ole kaunokirjallisuudelle hyväksi, lukijalle pitää aina jättää tilaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava