Kirjallisia

Kirjallisia

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Misantropiasta pieniin onnenhetkiin

Teatteri Akseli jatkaa mainioita näytelmiään. Syksyllä Diivat ja Pieni raha naurattivat ja koskettivat, ja perjantaina ensi-iltansa saanut Täti ja minä on taas monin tavoin onnistunut juttu. Se naurattaa, mutta laittaa myös ajattelemaan.


Keski-ikäinen Kemp on saanut tädiltään kirjeen, jossa tämä kertoo olevansa kuolemaisillaan. Kemp päättää lähteä saattelemaan tätinsä tuonpuoleiseen. Kaksikko ei ole tavannut vuosikymmeniin ja täti pysyykin sitkeästi hengissä, joten monenmoista vaivaantumista ja hullunkurista sekaannusta on luvassa. Kemp osoittautuu yksinäiseksi misantroopiksi eikä tätikään ole juuri sen normaalimpi.

Morris Panychin teksti on loistava. Säveltäjä Igor Stravinsky on sanonut, että mitä tiukemmat rajat taiteilija itselleen asettaa, sitä vapaampi hän on taiteessaan. Ja näin Panych on tehnyt: koko ensimmäisen puoliajan täti pysyy mykkänä, teksti on siis monologi, vaikka dialogia teeskennellään. Kempin hahmolla on aikaa kasvaa ja syventyä, ja toisella puoliajalla hahmojen kieroutuneet maailmat kudotaan pienen ihmisen pienten onnenhetkien kuviksi. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan se koostuu vajavaisista kohtaamisista, joista niistäkin voi kasvaa hyvää.

Janne Mattila hallitsee valtavan tekstimassansa komeasti, hän on tehnyt ison työn. Artikuloinnissa on paikoin ongelmia kun Mattila puhuu turhan nopeasti, mutta Kempin hahmosta hän tekee hienon. Se kasvaa näytelmän edetessä moneen suuntaan, samaan aikaan sekä hullummaksi että inhimillisemmäksi. Stella Storbergin täti ilmeilee myös moniulotteisesti, ja lopussa kummallisuus kääntyy hienosti viisaudeksi.

Salla Vahteran lavastus toimii hyvin, erityisen hauska on sähkömoukarikone, jonka Kemp tädille rakentaa. Veli-Pekka Teponojan ohjaus on napakkaa. Aluksi hahmot tuntuvat liian liioitelluilta ja karikatyyrimäisiltä, mutta näytelmän edetessä kaikki loksahtaa paikalleen. Aivan viimeisiä hetkiä olisi ehkä voinut hieman tiivistää, mutta toisaalta niissä herutetaan herkkiä tunnelmia eikä sellaisia sovi kiirehtiä.

Jouni Lehtosen musiikki toimii komeasti. Vähäeleisen toisteisina dissonoivat pianokuviot tuovat kohtuksiin haikeaa ja mukavalla tavalla kiemuraista tunnelmaa, niiden tunnelma tuo mieleen Debussyn Des pas sur la neige (Jalanjälkiä lumessa) -preludin.

Täti ja minä
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!