tiistai 29. elokuuta 2017

Ainekset kohdallaan

Mikko-Pekka Heikkisen kaksi edellistä romaania Terveiset Kutturasta ja Jääräpää ovat jääneet mieleen hauskoina ja taiten pohjoisen maisemiin taiteltuina kokemuksina.


Poromafia pääsi ilmestymään viime vuonna ihan huomaamatta, mutta onneksi kirjaa voi lukea muunakin ajankohtana kuin ihan tuoreeltaan. Sillä tuore Poromafia on, milloin vain, ja siinä on kaikki erinomaisen romaanin ainekset kohdallaan. Siinä on selkeä ja äärimmäisen vetävä juoni, niin vetävä että tuskaa teki jakaa lukukokemus kahdelle päivälle. Mutta kun töissä pitää käydä ja nukkua ja syödäkin harvakseltaan.

Siinä on Aristoteleen alku, keskikohta ja loppu. Siinä on ratkaisua huutavia konflikteja, päähenkilöillä on tahtotiloja, ja ristiriitoja ja kaksoisvalotusta löytyy. Päähenkilöt kiinnostavat, kasvavat ja kehittyvät. Rakenne on kiinteä ja silti runsas. Kieli ja kerronta on tuoretta ja yllättävää, ja erityisesti Lapin ja saamelaisuuden detaljit tuntuvat olevan Heikkisellä erinomaisesti hanskassa. Saamen kieltä käytellään mausteena, ja Lapin kansan erikoissanastoa viljellään messevästi. Kertojanäkökulmien vaihteluun Heikkinen on löytänyt persoonallisia ratkaisuja.

"Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessä", neuvoi Raymond Chandler joskus kirjailijakollegoitaan. Heikkinen on Chandlerinsa lukenut, Poromafia alkaa näin: "Vieras tuli tupaan kivääri kädessä". Mutta siitä eteenpäin kaikki onkin yllättävää.

Suvun patriarkka Jonás-Guhtur Nelihanka eli Rouku on jäämässä sivuun poro- ja rötöstelyhommista. Ennen kuin eläkepäivät ehtivät alkaa, hän riitaantuu esikoispoikansa kanssa. Poika perustaa moottorikelkkajengin ja haastaa isänsä valta-aseman ja ansaintakeinot. Tähän kuvioon Heikkinen kutoo vaikka ja mitä, mielikuvitusta kirjailijalta ei ainakaan puutu. Heikkinen paisuttaa kaiken valtaviin, mutta silti uskottaviin mittasuhteisiin. Huumoria on paljon, mutta se ei ole itsetarkoituksellista. Humaani pohjavire kenties on.

Näytetekstiä on vaikea valita, koska yksittäisiä lauseita tärkeämpää on tietenkin kokonaisuus. Näin Heikkinen kuvailee päähenkilö Roukua, hieno näkökulmanvaihdoskin näkyy tässä: "Alaselkää vihloi. Ennen pullistuivat lihakset, nyt välilevyt. Mie olen liian vanha maantierosvoksi. Mutta en mie vaimon mekkorahoja jätä ottamatta, kun syliin juoksevat. Eikä Pieti opi, jos mie en kädestä pitäen... Kaupunki sen pilasi, son varma."

Lapista pistäydytään Helsingissä ja Alaskassa, mutta peruskuvio on tiukasti keskitetty Utsjoen maisemiin. Maisemat on kuvattu elävästi ja rikkaasti, ja jo kehumani lapintietouden lisäksi Heikkinen on ottanut selvää muun muassa moottoripyöräjengien historiasta. Kaiken hän on tehnyt vaivojaan säästelemättä. Heikkisen edelliset kirjat olivat erinomaisia, tämä taitaa olla vielä parempi. Lukijan osaksi jää nautiskelu ja ihailu.

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga

lauantai 26. elokuuta 2017

Kaunoa kaunoimmillaan

Finlandia-ehdokkaaksi päätyy todennäköisimmin kirjoittamalla laveaa, lyyrisesti maalailevaa tekstiä. Sellaista kuin on Peter Sandströmin Laudatur-kirjassa.


Sellaista tekstiä voi sanoa kauniiksi, se on kaunokirjallisuutta kaunoimmillaan. Ja mukavahan sellaista on lukea. Sandström osaa asiansa, maalailu on varmaotteista ja tarkkaa. Mutta minun mittareillani hiukan liian laveaa: "Isä laski kätensä pöydälle, levitti sormet vasten valkoista liinaa, ja hän oli hiljaa mutta hän kuljetti sormiaan kangasta pitkin aivan kuin olisi yrittänyt lukea jotain, kenties jonkinlaista karkeaa, kotikutoista sokeainkirjoitusta jonka olivat tehneet kaikki ne, jotka olivat istuneet ravintolassa ennen häntä, viestejä jotka oli kirjoitettu epätoivon eri vaiheissa, luonnosteltu summittaisella vimmalla jota kirjoittaja itse ei kyennyt hillitsemään, ja luultavasti kuka tahansa ei olisi osannut tulkita ja ymmärtää niitä, mutta kun katsoin isää, tajusin että hän kuului niihin joiden on otettava viesti vastaan, halusi tai ei, ikään kuin hänet olisi pakotettu noudattamaan jotain kauan sitten solmittua sopimusta, lupausta joka oli annettu olosuhteissa joissa oli kyse elämästä ja kuolemasta."

Ihan kaikki lauseet eivät ole noin pitkiä, mutta tuollaiseen vyöryyn pitää varautua tätä kirjaa aloittaessa. Hiukan ärsytti myös se, että ilmaus "ikään kuin" toistuu todella usein.

Peter Sandströmin päähenkilö on Peter, kirjailijalla on tapana luoda päähenkilöt itsensä nimisiksi ja kaiketi näköisiksikin. Teoksessa kuljetaan vuorotellen kahdessa ajassa, vuodessa tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja vuodessa kaksituhattaneljätoista, näin kirjoitettuna. Päähenkilö on sivullinen, joka tarkkailee ympäristöä ja ihmisiä eikä yllä kummoisiinkaan tekoihin. Ihmiset hänen ympärillään sen sijaan yltävät, ja kun näitä groteskeja ja hupaisia tarinoita sianruhon ampumisesta tai lipputankoon hinaamisesta törmäytetään maalailevaan kerrontaan, syntyy kieltämättä varsin omaperäinen kombinaatio. Ja sehän on hyvä.

Luin teosta aika katkelmallisesti, joten saattaa olla että olen väärässä kun sanon, että kokonaisuudelta tuntuu hiukan olevan suunta hakusessa. En oikein hahmottanut, mikä on se iso juoni tai odotus tai pyrkimys tai muutos jota seurataan. Ehkä sellaista ei ole, ehkä sellaista ei tarvitakaan.

Kirjan nimi ei esiinny tekstissä, enkä saa sen ideasta kiinni.

Peter Sandström: Laudatur
Suom. Outi Menna
S&S

torstai 17. elokuuta 2017

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.


Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava