Julma maailma ja niin turhaan

Jälleen kerran - kiitos vanhempieni! - pääsimme Tomin kanssa ensi-iltaan Logomoon. Turun kaupunginteatteri on evakossa edelleen ja väistötilat Logomossa ovat jo käyneet tutuiksi. Lehtien palstoilta olemme saaneet lukea poliittisista väännöistä teatteriremontin budjetoinnista ja remontin venymisestä. Hyvää kannattaa odottaa ja halvalla harvemmin saa hyvää.

Meganin tarinasta olin etukäteen lukenut ja hiukan vaivautuneena odotin ahdistavaa tarinaa kiusaamisesta. Herkän tyttären ja hänen kahden veljensä äitinä aihe ei voi olla koskettamatta. 11-vuotiasta tytärtäni en mukaan kuitenkaan ottanut ja illan aikana monesti pohdin, miten hän tarinaan (fiksuna, kypsänä mutta kovin herkkänä) olisi suhtautunut. Onneksi 16-vuotias isoveljensä pääsee Meganin tarinaa maaliskuussa katsomaan nuorisovaltuuston kanssa.

Ensimmäinen puoliaika sujui itse Meganin tarinaa seuratessa. Nuorisodialogia - oikein autenttista ja osuvaa - sekä perhe-elämän kuvausta ja sitä kiusaamista. Meganille kävi huonosti, sen kai voi paljastaa, mutta se ei ole tämän tarinan suurin pointti. Väliajalle kävellessämme pohdin miten tarina tuosta jatkuu. Pääasiathan jo näimme, onko toinen puoliaika vain syyllisten etsimistä ja syyttelyä? 

Väliajalla jaoimme kerrassaan hupaisan teatterileivoksen, jossa komeili päällä itse teatterinjohtaja Mikko Koukin kuva. Gluteeniton leivos oli keveä ja raikas, ja ihan hömppä. Siis vallan mainio. Väliajalla viimeistään huomasi, että yleisö ei ollut ihan samanlaista kuin vaikkapa Kvartetin ensi-illassa. Nuoremman väen - jopa meitä nuoremman :) - osuus oli silmiinpistävä, vaikka joukkoon toki jokunen minkkistoolakin mahtui.

Erätauon jälkeen alkoi se kiintoisampi osuus. Väliajalla pohdimme, mitä Amerikka tässä tarinassa oikein tarkoitti. Väliajan jälkeen sen oikeutus korostui. Vaikka tarina voisi sijoittua minne tahansa, ihan minne puolelle Suomea tai muuta Eurooppaa, oli ihmisyyden pöllöydet, raadollisuudet ja viat helpompi kuvata amerikkalaisuuteen projisoituina. Vastenmieliset hahmot ehkä alleviivasivat hiukan tarpeettomankin kovasti ilkeyttä, tyhmyyttä ja ahneutta, mutta toisaalta yleisön heterogeenisuuden takia se on jopa välttämätöntä. Jos tarinan pitää puhutella yhtä lailla teinejä kuin heidän vanhempiaankin, kenties isovanhempia ja ilman muuta kaikkia nuorten kanssa tekemisissä olevia, pitää sen sortua varmuuden vuoksi kliseisiinkin. Eikä se haitannutkaan, ollenkaan.

Meganin kohtalon selvittäminen eteni toisin kuin olimme ajatelleet. Vaikuttavin kohtaus oli vanhempien välien murtuminen riitakohtauksessa, jossa juoksumatto oli katseenvangitsija. Vanhempien erilainen tapa suhtautua tapahtuneeseen ja omaan suruunsa oli myös kiintoisaa. Kimmo Rasilan esittämä isä teki huiman työn ja hänen surunsa ja siihen sekoaminen oli realistista. Hänen reaktioistaan mielestäni aidoimmat ja koko näytelmän ydin oli isän hahmon kaksi kertaa toistaessa sitä pohdintaa, että ihmisten naamatusten riidellessä kehon kieli auttaa hahmottamaan tilannetta mutta että yksin julmia lauseita lukiessaan saattaa alkaa niihin uskoakin, kun niitä lukee kerta toisensa jälkeen.

Ajatuksia herätti myös aikuisten sekaantuminen, myös pahassa. Aikuiset, vanhemmat ja muut osalliset, eivät tässä olleet vain curling-vanhempia tai välinpitämättömiä vaan osalla heillä oli myös aktiivinen pahantekijän rooli. Vastenmielisiä hahmoja olivat poliisi ja stetsonblondi, sekä perikonservatiivisen republikaanitädin arkkityyppi juristina. Pahattareksi nousee Kirsi Tarvaisen esittämä Bean kauhea äiti.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle nousi kysymys siitä, miten saada nuori tajuamaan, että kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan? Miten se edes voisi olla vain nuorten asia, kun aikuisetkin oikeassa elämässä haksahtavat nigerialaiskirjeisiin, postimyyntimorsiamiin ja nettiauervaaroihin? Miten saada nuoret uskomaan isän viesti siitä, että ilkeiden rivien lukeminen aivan yksin voi saada ilkeilyn kohteen uskomaan ilkeydet? Ja vaikka nuori toimisikin oikein, voiko kukaan olla varma, että kiusaamiseen puututaan ja että aikuiset toimivat oikein?

Muutamia epäjohdonmukaisuuksia tarinaan osui ja nekin jäivät vaivaamaan. Miksei Meganin ottamaan selfieen palattu uudelleen vaikka sen ottaminen ja ikuistuminen oli esitetty vaikuttavasti? Näytelmän nuorisokieli oli, kuten jo alussakin mainitsin, hyvin autenttista. Ainoat hymyt (tässä kappaleessa ei yleisö päässyt kertaakaan nauramaan) minulta herui lasten ja vanhempien välistä sanailua seuratessani. Siis niinku ihan oikeesti ihan kovin tuttua. Mielessä kävi, olisiko tuota nuorison käytökseen paneutumista kannattanut hiukan korostaa? Se selviää vasta, kun kuulen, miten teinit itse asian näkevät. Ehkä heille kaikki onkin selvää selvempää, mutta toisaalta instagram- ja ask-läppää sivusta seuranneena ja snapchatin saloihin hiukan perehtyneenä näytelmän "läpänheitosta" jäi hitusean laimeakin sointi. Todellisessa elämässä suomalaistenkin nuorten todellinen ilkeily on aivan kamalaa ja hienovarainen julmuus kylmääkin kylmempää.

Näytelmässä oli Turun Nuoren Teatterin upeita nuoria, joiden näyttelijäntyö ei jäänyt aikuisten konkareiden varjoon. Megan oli suloinen ja ihan normaali kiukkupuuskineen, Bea vakuuttava.

Meganin tarina on rankka ja surullinen, mutta se kannattaa käydä katsomassa. Kunpa mahdollisimman monen koululaisryhmän olisi tämä mahdollista nähdä. Ja mahdollisimman monen vanhemman. Kotimatkalle teatterista sopii PMMP:n Tytöt, jota soittelen omalle tyttärelleni. Tyttöjähän tässäkin oli, tarinan kummallakin puolella.

Meganin tarina
Käsikirjoitus Tuomas Timonen
Ohjaus ja sovitus Hilkka-Liisa Iivanainen
rooleissa mm. Saara Sillvan, Riitta Salminen, Kimmo Rasila, Joonatan Perälä, Katimari Niskala, Kirsi Tarvainen, Stefan Karlsson

Turun Nuori Teatteri
Turun kaupunginteatteri, Logomo