Kaikki ihmiset tykkäävät lyriikasta, useimmiten tosin lauletussa muodossa. Laululyriikasta on helppo saada kiinni, ja hyviä tekstintekijöitä on paljon. Musiikitonta lyriikkaa sen sijaan lukee vain harva, ja syy on kai se, että ollakseen uskottavaa taiteena lyriikka ei saa olla liian helposti aukeavaa. Muuten tulee paha kriitikko ja iskee kitsch-aseella.
Tässä mielessä Marianna Kurton Rottakuningas on nerokas teos. Se on modernin monisyinen ja monitulkintainen, avoin ja 2000-luvun runon keinoja monipuolisesti hyödyntävä, mutta samalla myös varsin helposti lähestyttävä.
Ensimmäisessä luvussa esitellään Mies, jota kiinnostaa terra incognita, eläinmaailman kummajaiset: harppi heilauttaa / unelmia paperille, fauna kehittää / mielikuvituksen, kasvaa armottoman tieteen / voimalla, kartta kuin kirje / kadotetulle: luonnoksia, lupauksia / litistyviä kohti napaa. Siitä eteenpäin jokainen runo esittelee vuorollaan jonkin erikoisen eläimen, kuten vaikka hullumuurahaisen, australiankuutiomeduusan tai karhukaisen.
Kas näin Kurtto kirjoittaa: karhukainen kestää kaiken, röntgensäteet / ja rantaloman sadassa asteessa, ulkonäön / kuin nallekarkki: sokeri / nesteyttää ja syksy tulee huutaen, onko karhulla / pyöreät korvat, kokonainen talvi / aikaa nukkua? kyllä, kymmenkertaisesti / se horrostaa, kuollut elävä / samettikolttu niskassaan - ja niin edelleen. Tieteellinen fakta limittyy assosioivan kielen kanssa ja näin teksti pysyy hyvin kasassa ja silti kurottaa leveisiin merkityksiin, ajatuksiin elämästä.
Marianna Kurtto: Rottakuningas
WSOY
Kiitos esittelystä! Runot on vaikea ala. Ainakin minulle. Laululyriikassa toisto toimii, mutta esimerkiksi lapsille suunnatussa lyriikassa huomaan hyppääväni kaiken toiston yli runomittoja säälimättä. Kiire ja informaation yliähkykö lie muovannut aivoja. Runous toki elää siinä mukana.
VastaaPoistaKiireen suitsimiseen runous on hyvä väline, ja Rottakuningas taitaa olla paras lukemani 2000-luvun runokokoelma - tosin otokseni on vielä kovin pienoinen.
Poista