Kieli soljuu, dialogi toimii, ja kielessä on paljon tasoja. Erityisen hienoja ja osuvia ihmiskuvauksia on paljon, eläviä hahmoja, ja komeita lauseita. Katsokaa vaikka tätä: "Tomista löytyi pienen paikallislehden juttu omintakeisella otsikolla Oman kylän poika maailmalla. Siinä hän seisoi marketin edessä ja kuva oli otettu sillä tavalla alaviistosta, että Tomi näytti siideririippuvaiselta 45-vuotiaalta äidiltä." Hieno kamera-ajo: ensin alaviisto synnyttää kuvan jostain loisteliaasta ja ylväästä, joka hetikohta ammutaan alas.
Tarinassa on kyse saavuttamattomasta rakkaudesta ja kaikenlaisesta epäonnesta joka ihmistä voi kohdata. Päähenkilö Tarmo hakeutuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi päästäkseen lähelle ihastuksensa kohdetta, mutta koko ajan on selvää, että huonostihan siinä taitaa käydä. Holma pitää kerronnan pienenä, kiinni yksityisissä kohdissa, ja siksi se koskettaa. Ja etenkin naurattaa. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa, tekstissä on imua.
Holma tuntee teatteriympäristön ja sen toimintatavat, tietenkin. Tarina on oikein mielenkiintoinen, koska teatteri on työpaikkana aika erilainen kuin työpaikat noin keskimäärin. Tai oikeastaan ei ole, samanlaista juonimista ja toisaalta läpänheittoa löytyy joka paikasta. Paitsi että läpänheittoa ei juurikaan löydy kirjastosta jossa tarinan päähenkilö alussa työskentelee kypsymiseen asti.
Teatterin järjestäjäkin saavuttaa sitten aikanaan kypsymisasteen, ja siihen liittyy tuo alussa mainitsemani häiriötekijä. Kirjan lopussa Holma laittaa nimittäin kaiken peliin, jokainen juonenkäänne viedään älyttömyyksiin asti. Kaikki saa kyllä selityksensä, mutta ne ovat suhteettoman mielikuvituksellisia verrattuna siihen, miten kirja muuten etenee. Realismin puitteissa kyllä pysytään, mutta puitteet paukkuvat ja kovaa. Kun Holma tekee pienestä kerronnastaan ylisuurta, en tykkää. Vaikka varmaankin sillä on joku tarkoitus, jota en vain ymmärrä. Lakonisempi loppu olisi ollut paree.
Antti Holma: Järjestäjä
Otava (Seven)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!