Tiukkaa yllätyksettömyyttä

Helsingin kirjamessuilla tuli kuunneltua Antti Tuomaisen tarinointia pariinkin otteeseen, ja sittemmin olen lukenut Parantajan ja Kaivoksen. Menköön siis kolmaskin. Synkkä niin kuin sydämeni ei lähtenyt ensimmäisellä kerralla vetämään, mutta kun sille antoi aikaa, tarina kyllä imi mukaansa.

Tuomaisen lause kulkee tässäkin hienosti. Rikosromaaniksi tarina on sikäli erikoinen, että yllättäviä käänteitä on perin vähän. Ärsyttävästi nimetty päähenkilö Aleksi Kivi selvittää äitinsä murhaajaa kaksikymmentä vuotta murhan jälkeen. Hankkiutuu epäillyn lähipiiriin ja lopulta selvittää asian. Melkein menee juonenpaljastamisen puolelle mutta ei ihan kumminkaan: tämän kirjan yllätys on se, ettei valtavaa yllätystä tulekaan. Koko ajan mennään kohti ratkaisua, loogisin askelin.

Vähäinen yllätysten määrä on sidoksissa kirjan varsinaiseen vahvuuteen joka on tiukkuus. Kaikenlaista tietenkin tapahtuu, mutta kaikki liittyy kaikkeen, ja langat solmitaan erityisen nätisti ja huolellisesti. Se on hieno juttu. Ihan yhtä tiivis tämä ei ole kuin Parantaja, mutta samaan suuntaan.

Kriittisen huomion voisi tehdä vaikka siitä, että paikka paikoin Tuomainen harrastaa pateettisia lauseita, jotka paistavat ainakin allekirjoittaneen silmiin muuten ehyestä tekstistä. Siis: "Kaikki oli sanottu. Kaikki oli selvää. Hän oli antanut minulle elämän, hän oli yrittänyt parhaansa, hän oli erehtynyt. Sellaista oli ihmisen elämä." Vaikka keittiöfilosofointi tapahtuukin hahmon suulla, se hiukan tökkää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like