Tunnista itsesi

Kirjoitin reilu kuukausi sitten Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjasta, että historia on parhaimmillaan kun siinä kerrotaan pienistä ihmisistä. Petri Tamminen vie tämän ajatuksen äärimmilleen tuoreessa Suomen historia -teoksessaan, siinä satavuotisen valtion koko tarina on mahdutettu sataan viiteenkymmeneen sivuun.

Tammisen historiankirjoitusta voisi musiikkitermein kuvata bagatelleiksi, varsinkin Anton Webernin äärimmilleen kristallisoidut miniatyyrit tulevat tästä mieleen. Kirja on fyysisesti pieni joka suuntaan, ja sen luvut ovat äärimmäisen lyhyitä, mutta tällä Tamminen haluaa osoittaa, että pieniä ovat ihmisetkin ja erityisen pieniä ovat ne hetket, jotka yksittäisten ihmisten elämässä mieleen jäävät ja jotka ihmistä muokkaavat.

Pienet hetket voivat syntyä isojen asioiden varjossa, kuten sodan: "Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika." Tuo lainaus on kokonainen luku. Kertojanäänet vaihtelevat hiukan, mutta kokonaisuus on linjakkaan yhtenäinen. Teksteissä on jutusteleva sävy, joka vierittää lukijaa eteenpäin mutta myös pysäyttää tuon tuosta pohtimaan.

Tai sitten pienet hetket voivat olla historiallisessa katsannossa alkujaankin pieniä, mutta kokijalle isoja, kuten koulukiusaaminen: "Jos olisin teini-iässä pelannut kaksi vuotta tennistä, olisinko minä edelleen erittäin hyvä tenniksenpelaaja? Tuskin. Mutta kun pari tyyppiä osui neljännesvuosisata sitten samalle luokalle, niillä on ollut valta vaikuttaa minun koko elämääni. Jotain fysiikan lakien vastaista siinä on."

Keskiössä on koko ajan se, mitä Tamminen ei sano suoraan. Suomalaisuus näyttäytyy esimerkiksi pelkäämisenä, vähäpuheisuutena tai vaikka perheensisäisenä marssijärjestyksenä, mutta mikään ominaisuus ei nouse hallitsevaksi eikä mitään lukita koko kansaa koskevaksi. Lukijalle jätetään tilaa tunnistaa itsensä tekstistä.

Kirja perustuu viidensadan ihmisen haastatteluihin, ja nämä esiintyvät kirjassa omilla nimillään tai sitten nimiä ei kerrota. Yleissävy on humaani ja lämpimän humoristinen: "Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että 'kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan.'"

Kunpa kirja ei loppuisi, ajattelee lukija.

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava