Ei siis ihan se tavallinen tarina. Tai riittävän tavallinen kyllä: ihmisiä ne on ihmiset olleet Afrikassa 1800-luvun lopullakin, pelkoineen ja rakkauksineen ja muine ihmisellisine tuntemuksineen. Ja tässä on romaanin voima, yleisinhimillisen näkeminen näissä erikoisissa ihmiskohtaloissa, jotka tiivistyvät vajaan vuoden mittaisella patikkamatkalla vuonna 1873.
Alussa kertojana on Halima, nainen, jonka Livingstone on ostanut orjuudesta vapaaksi. Lukijaa alkaa pelottaa, koska hahmoja tuntuu olevan valtava määrä, ja lisäksi kursivoituja, arabian- ja swahilinkielisiä sanoja käytetään niitä sen kummemmin selittelemättä. Mutta jos niihin ei kompastu, huomaa, että ei yhtään haittaa vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. (Kirjan lopussa on selitykset kursivoiduille sanoille, jos sellaisia kaipaa. Itse huomasin ne vasta kun olin kirjan lukenut.)
Koska tekstin viehätys nousee sen afrikkalaisuudesta, kaikesta siitä eksotiikasta jonka tarinat kätkevät sisäänsä. Tietysti miljöö ja ihmiset ovat kiehtovia, mutta erityisen kiehtovaa on tarinoinnin tapa. Kertojan ääni on eksoottinen ja ihmeellisen vieras, mutta vie mukanaan eikä ole ollenkaan vaikea.
Halima kuvaa Livingstonen viimeisiä hetkiä ja päätöstä lähteä rahtaamaan Daudin ruumista rannikolle, josta se laivalla vietäisiin sitten Englantiin. Seurueessa on useita kymmeniä ihmisiä, joita motivoi Livingstonen tunteminen ja myös perillä mahdollisesti odottava palkkio. Koska matkaa taitetaan kävellen, se on hidasta, ja matkan aikana ihmisten suhteille käy niin kuin aina: rakastutaan, vihataan, kadehditaan, juonitaan.
Halima itse näyttäytyy omassa kerronnassaan neutraalina hahmona, mutta kääntyy toisenlaiseksi kun kertoja yllättäen sivulla 143 vaihtuu Jacob Wainwrightiksi, Livingstonen kristinuskoon käännyttämäksi seuraajaksi. Wainwright on mainio kertoja. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa hurskain sanoin, lainaa Raamatun tekstejä alvariinsa. Mutta hurskaus ei kovin hyvin yllä hänen tekoihinsa. Kun hän ihastuu Ntaoékaan, seurueen kauneimpaan naiseen, hän päättää mennä naimisiin tämän kanssa, ja "sitä ennen minun olisi elettävä pidättyvästi ja uhrautuvasti". Vain muutamaa riviä myöhemmin hän kirjoittaa: "Löysimme suojaisan vesakon ja soimme sen takana itsellemme onnen hetken." Se siitä hurskaudesta. Eivätkä seurueen muut jäsenet ole yhtään sen täydellisempiä ihmisinä.
Ja kieli on komeaa, esimerkiksi lause "- - hän näytti samalta kuin akrobaatti, jonka näin kieppuvan ympäri katedraalin edessä Bombayssa ilman mitään hyvää syytä" on samaa klassikkoainesta kuin Leevi and the Leavingsin "ne levyt usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin".
Kaikesta näkee, että Gappah - samoin kuin suomentaja Aleksi Milonoff - on nähnyt valtavasti vaivaa tämän kirjan eteen. Ja siitähän laatu syntyy, vaivannäöstä.
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suom. Aleksi Milonoff
Tammen keltainen kirjasto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!