Syntysanat kertoo kahdesta keski-ikäisestä naisesta, Hannasta ja Mesistä. Kumpikaan ei ole tyytyväinen elämäänsä, molemmat haluavat muutosta, siitä nimi Syntysanat. Mesi on jäänyt leskeksi ja hoitaa kolmea lastaan ja omaa äitiään Kourankorvessa, lapsuudenkodissaan. Hän tuntee jämähtäneensä paikoilleen ja muistelee nuoruuden ja heräävän seksuaalisuuden hehkeitä hetkiä pappilan pojan Aarnin kanssa. Jämähtäneisyyttä ei varsinaisesti helpota se, että Mesin kontolle on langennut vanhasta pappilasta huolehtiminen.
Pappilaan muuttaa vuokralaiseksi Hanna, helsinkiläinen kirjailija, maailmaa matkannut levoton sielu. Hanna ei halua lapsia, eivätkä sitoumukset muutenkaan ole Hannan alaa. He kyttäävät toisiaan ja miettivät, kuinka onnellinen toinen kenties on - ja kuinka onneton itse on. Ja katsotaan toiselta puolelta, jossa sama toistuu: ruoho näyttää vihreämmältä siellä toisella puolen. Kumpikin on onneton omalla tavallaan. Venetsiasta kasvaa naisia yhdistävä paikka.
Kirjan loppuratkaisua en tietenkään voi paljastaa, mutta se yllättää, muotonsakin puolesta. Sitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ne mietteet, joita matkan varrella naisten päissä kulkevat.
Ja kieli. Sehän tässä pääasia on. Runoilijan varmuudella Venho kutoo taitavasti lukijan pauloihinsa, kauniisti ja tuoreesti niin kuin kaunokirjallisuudessa pitää. Venho osaa annostella kauneuden ja tuoreuden ja arkisuuden juuri punnittuun mittaan, vaikka näin: "Vaikka todistus ei ollut kaksinen, vaikka hänen aineitaan ei luettu ääneen luokan edessä ja matematiikanopettaja pudisteli päätään kun hän derivoi, hän oli onnistunut. Lauri poimi Mesin ja haukkasi niin että raksahti."
Tai: "Hän vihasi ääntäni, joka tussahti hänen vaikenemiseensa kuin soihtu lumeen." Ihmisen velvollisuus on kasvaa mittaansa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sen me kaikki opimme kun tarpeeksi elämme, ja siksi Syntysanat koskettaa.
Johanna Venho: Syntysanat
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!