Jos kirjan sivumäärä onkin kevyempi, tarinassa ei ole mitään kevyttä. Sakean veren vuosi on tietenkin vuosi 1918, ja Leikola todellakin "piirtää mustalla liidulla murhenäytelmän", niin kuin takakannessa luvataan.
Leikolan tarinassa ovat mukana isot herrat Svinhufvud ja Mannerheim, mutta onneksi myös pieniä ihmisiä. Sieltä, pienten ihmisten maailmasta kaunokirjallisuus ponnistaa, historiankirjat ovat asia erikseen. Sisarukset Hedvig ja Erik ovat valkoisia, lähellä valtionjohtoa. Aliina ja Unto ovat punaisten puolella. Näistä neljästä vain Hedvig on oikeasti luokkatietoinen ja sotaisa, muut vain ajautuvat tilanteisiin, usein puolivahingossa, vastoin tahtoaan tai pakotettuina. Ja mustalla liidulla piirtäminen tarkoittaa tietysti, ettei kenellekään käy hyvin. Ilo saattaa hiukan pilkahtaa, mutta vain peittyäkseen suureen suruun.
Vuodesta 1918 on kirjoitettu valtavasti, joten kirjalta vaaditaan paljon, ja jotain erityistä. Leikola onnistuu erinomaisesti. Hän piirtää lyhyillä kohtauksilla tilanteita, joissa ei välttämättä puhuta juuri mitään, mutta joissa tulee siitä huolimatta sanotuksi paljon. Jos jollekulle pitäisi demonstroida, mitä kaunokirjallisuuden ykkösmaksiimi "näytä, älä kerro", tarkoittaa, tätä kirjaa voisi käyttää opetusmateriaalina.
Tiiviissä tekstissä kaikki on paikallaan, alkaen alun kuvauksesta, jossa aurinko valaisee järven ja jättää metsän varjoon. Hiukan mietityttää, miksi Helsingin tuomiokirkkoa kutsutaan Nikolainkirkoksi, vaikka vuonna 1918 sen nimi oli juuri muutettu Suurkirkoksi.
Markus Leikola: Sakean veren vuosi
Into
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!