Iida Rauman tuore Hävitys-kirja on saanut paljon palstatilaa, kertoohan se tärkeistä asioista: koulukiusaamisesta ja Turun vanhojen talojen tuhoamisesta. Mutta että romaani noista aiheista? Vieläpä omakohtaisiin kokemuksiin perustuen? Mitä sellainen voi olla? Valittamista, vinkuiitakirjallisuutta, voi minua raukkaa kun olen erityinen ja tullut niin kovin kaltoin kohdelluksi? Kaikillahan sellaisia kokemuksia on, mutta emme me niistä romaaneja kirjoita. Tuntuu että kotimaisessa kirjallisuudessa kirjailijoiden omakohtaiset kärsimystarinat ovat vallanneet kokonaan mediatilan.
Hävitys osoittaa onneksi kaikki nuo ennakkoluuloni vääriksi, heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Se on loistavaa kaunokirjallisuutta. Sekä siksi, että aihe on tärkeä, ja me kaikki kykenemme eläytymään noihin aiheisiin ja kokemaan ne koskettaviksi ja kammottaviksikin. Sotaa ei kirjoittamisen aikana vielä Ukrainassa käyty, mutta asetelma ei ole kovin kaukana siitäkään.
Mutta ennen muuta loistavuus tulee Rauman kerronnasta ja kielestä, teksti on kertakaikkisen vimmaista ja omalakista. Pitkät ja polveilevat lauseet, pitkät luvut, ja yksi yksinkertainen tehokeino: kolmannen persoonan kerrontaa leikkaavat koko ajan ”A sanoi” -sivulauseet. Kertojanääni on kaikki kaikessa, sen vaikuttavuus perustuu siihen ettei vyörytys tunnu loppuvan ollenkaan, ihan niin kuin kiusaaminenkaan ei tuntunut päättyvän. Tekstiä on melko raskasta lukea, mutta se palkitsee kyllä.
Päähenkilöt ovat A ja Ira, jotka ovat yksi ja sama henkilö, Rauman alter ego. Molemmat ovat käyneet Kaarinassa alakoulun musiikkiluokan, ja kokeneet äärimmäisen epäoikeudenmukaista kohtelua. Lapsilla ei siinä maailmassa ole oikeuksia, ja kiusattu jätetään täysin yksin. Kiusaajat ja opettaja porskuttavat ja vääristelevät. Kiusaamiskokemukset kerrotaan A:n suulla, ja Ira on kirjailija, joka kirjoittaa romaanin noista kokemuksista.
Turun murretta on paljon. Se ei tässä ole hauskaa tai noloa vaan normaalia, ja murretta on kahdelta eri ikäpolvelta. Romaani reflektoi itseään:
”Et joo. Kyl se mua vähä niinku vainoo. Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta. Et ku jotai sata vuotta sit mä olin niihin yhteydes, ne sanos et ne haluis vähemmän jankkausta ja ponnekkaamman loppuratkasun. Mut miten semmosest kärsimyksest ku on ain vaa samaa kamaluutta päiväst ja kuukaudesta ja vuodest toiseen vois kirjottaa totuudenmukasesti nii et se ei ois iha hirveetä jankkausta? Ku kaik vaa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.”
Alastalon salissa piipunhaku kestää kaiketi 70 sivua, Rauma nokittaa komeasti: A ja Ira tanssivat Eternal Flame -kappaletta varmaan parinsadan sivun verran, e-kirjassa kun sivunumeroita ei ole niin tämä menee arvauksen puolelle. Komea rakenne joka tapauksessa.
Turun hävitystä rinnastetaan koulukiusaamisessa tapahtuvaan ihmismielen hävittämiseen, mutta se tuntuu hiukan ontuvalta ja tarpeettomalta, etenkin kun kirjassa on muitakin, parempia rinnastuksia. Ja muutama kohta lipsahtaa tarpeettoman infodumppauksen puolelle, esimerkiksi Koroisten kohtaus loppupuolella. Historiaa on luettu, ja onhan se perusteltua, mutta ilmankin olisi pärjätty.
Lapsikuorossa ei ole mezzosopraanoja.
Iida Rauma: Hävitys
Siltala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!