Tilkkuterapiaa ja Hellä leijona

Taina luki tovi sitten taas yhden kirjan. Koska se oli pastellikantinen, saatoin arvata sen olevan chick litiä tai jotain muuta sellaista, jonka kohderyhmään en kuulu. Hän kehui sen olevan erityisen hyvä lajissaan. Siispä minun piti selvittää mitä sellainen hyvyys on.

Marianna Kurton Hellä leijona kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään ja miestä, urbaanissa ympäristössä. Eli juuri siitä, mistä minun vajavaisen käsitykseni mukaan tämän lajin kirjat yleensä kertovat. Kieltämättä teos on hyvin kirjoitettu, ja käänteet ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Kielellisiä hauskuuksia on myös paljon, ja etenkin dialogia. 

Juonessa ei ole mitään suurta kaarta - ellei sellaiseksi lasketa miehen löytymistä, mutta päähenkilön aiempien edesottamuksien valossa miehen löytyminen ei ole tae miehen pysymisestä, joten prosessi kaiketi jatkuu hamaan ikuisuuteen. Jaksoin lukea kirjan, ihan hyvin se otteessaan piti, mutta jotenkin ulkopuolisen tunteen lukukokemus kuitenkin jätti. 

Lisäksi lukiessa tuli déjà vu -ilmiö. (Olen ilmeisesti lukenut kovin vähän tällaisia kirjoja.) Taannoin nimittäin sain kunnian olla oikolukijana ja esikriitikkona Minna Haapasalon niin ikään tuoreelle Tilkkuterapiaa-romaanille, joka tuli heti mieleen Kurton romaanista. 

Naispäähenkilö, joka on hukassa oman elämänsä suhteen, ja joka enemmän tai vähemmän etsii rakkautta. Sekoilee, juo liikaa ja tekee virheitä. Jep jep, sellainen on myös Haapasalon romaanissa. Paljon on yhteistä; sitä kai kutsutaan genreksi tai lajityypiksi tai joksikin vastaavaksi.

Mutta jos näitä kahta vertaa toisiinsa (ja vähäisellä kokemuksellani tästä lajista väkisinkin vertaan), mielestäni Haapasalo vetää paljon pitemmän korren. Kielellisesti romaanit ovat varsin tasavahvat, kumpikin on taitavasti ja luonnikkaasti kirjoitettu. Mutta rakenteeltaan Tilkkuterapiaa on kaikkea muuta kuin tilkkutäkki. Kokonaisuus on jaettu kuuteen tasapainoiseen osioon, jotka kuvastavat sekä tilkkutyön että elämän kehittymistä. Niistä syntyy jykevä runko, joka Kurton teoksesta puuttuu. 

Lisäksi Haapasalon kirjassa on selkeämpi kokonaispaketti, yksi kaari, joka kulkee konfliktitilanteesta sen ratkaisuun, olematta kuitenkaan liian alleviivaava tai opettavainen tai mitään muutakaan ilmiselvää. Kummassakin hahmojen määrä on rajattu, mutta riittävä. 

Niin, silloin kun sain käsikirjoitusversion Tilkkuterapiasta ensimmäisen kerran käsiini, kirjoitin: ”Niin kuin näkyy, osaan vain kehua. Se on vähän tylsää, koska parannusehdotuksiahan tässä pitäisi antaa. Mutta mitäs menit kirjoittamaan noin hyvin, en vain keksi mitään isompaa parannettavaa.” Jonkun kirjoitusvirheen sentään taisin löytää. 

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

Karisto

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Otava