Katsoimme Netflixistä viime viikolla Ricky Gervaisin kirjoittaman After Life -sarjan. Viikonlopun Turun Sanomissa oli arvio Teatteri Maneerin Ricky-näytelmästä, ja siinä kerrottiin, että Ricky perustuu After Lifeen. Ja sinne meillä oli jo kutsuvierasliput varattuna. Jopas sattui, harvoin tulee näin lähekkäin nähtyä kahta versiota samasta aiheesta.
Ensimmäinen kysymys näytelmän jälkeen oli, miten on mahdollista että ohjaaja Alina Kilpinen mainitaan näytelmän käsikirjoittajaksi. Ricky ei nimittäin ole eri, vaan sama teos kuin After Life. Ricky on näyttämösovitus After Lifesta. Sama idea, sama juoni, samat hahmot, monet repliikitkin samat. Emme tiedä vastausta tähän kysymykseen.
Toinen kysymys oli, kuinka näyttämösovitus onnistui. Siihen vastaus on helppo: tosi hyvin. Sarjan monet lokaatiot oli tuotu intiimille näyttämölle erinomaisen luontevasti. Päähenkilön isä oli vaihtunut naapuriksi, sikabilettäjät ripoteltu työkavereihin, tietokoneella puhuva vaimo muistikuvaelmiksi kotiin. Paikasta toiseen siirryttiin ovia liikuttamalla, ja se toimii.
Parasta oli se, että 18-osaista sarjaa vaivaava draaman kaaren löysyys oli Kilpisen käsissä saanut paljon jäntevyyttä. Aluksi oli status quo, joka rikottiin saman tien, ja kaari huipentui masentuneen päähenkilön supervoima-ajatukseen, joka sarjassa tulee jo alkumetreillä. Erittäin toimivia ratkaisuja oli muitakin, kuten toistuvien päivien luuppi.
Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Pasi Varjuksen Ricky on todella luonteva ja uskottava, ja kaikki muutkin voisi erikseen tässä mainita, mutta koska listat ovat tylsiä, tyydyn mainitsemaan Maarit Juvosen hulvattoman Satavuotiaan ja Voitto Lehden mainion Häirikön. Jos pitäisin jääviyssäännöistä kiinni, jättäisin mainitsematta Anna-Maija Miettisen herttaisen (tämä oli Tainan adjektiivi) Emilyn, mutta eihän blogeissa sellaisia sääntöjä ole.
Ricky
Teatteri Maneeri
Ohjaus Alina Kilpinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!