Opettaja törmää väistämättä tilanteisiin, jossa entiset oppilaat ja opiskelijat ovat esillä hienoissa yhteyksissä. Se on yksi opettajan työn monista hyvistä puolista. Jenna Kostet on ollut pitkään ainoa kirjailijaksi tietämäni entinen oppilas, ja nyt löysin toisen, tosin neljä vuotta esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen.
Wilhelmiina Palosta opetin sekä yläkoulussa että lukiossa, ja monesti olen bongannut hänen nimensä Suomen Kuvalehden komeiden ja perehtyneiden juttujen tekijänä. Mutta että kirjankin oli kirjoittanut, se selvisi vasta viikko sitten. Siis lukemaan.
206 pientä osaa kertoo nykyajassa elävästä Alvarista, jonka äiti tunnistaa kuolleita hampaista, ja Hellistä, joka elää sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Lukijaa pidetään alussa pimennossa, mutta jotain on selkeästi alla, jotain mitä ei sanota.
Iho on tärkeässä osassa: ihmisillä on ihottumaa, arpia, haavoja, ja tärkeää on myös se, mikä on ihon alla, luuranko. Kerronta on todella taitavaa. Ihan kaikessa Palonen välttää ilmiselviä ratkaisuja, eikä koskaan sorru helppoihin tai kuluneisiin ilmaisuihin. Näytä, älä kerro -maksiimi on täydellisesti sisäistetty, mitään ei selitellä. Lukijalle jätetään paljon tilaa, oivalluksille ja ajatuksille.
Toinen puoli tätä taitavuutta on se, että lukija tuntee usein olevansa pihalla, tai minä ainakin tunsin olevani. Jokainen luku alkaa pimennosta, joka kirkastuu, tai sitten ei kirkastu. Aukkoinen teksti on kiehtovaa, mutta myös raskasta. Enkä lopultakaan ymmärtänyt, miten nuo kaksi aikatasoa toisiinsa liittyvät.
Lauseiden tasolla teksti on todella komeaa:
”He olivat tulleet kohtaan, josta meri avautui puiden välistä. Maisema rajautui kuin joku olisi suunnitellut sen, valinnut sen taustaksi valokuvaamoon tai sellaiseen postikorttiin, jonka Helli olisi jättänyt ostamatta. Oli aivan hiljaista.”
Tai:
”Ihan kuin äiti olisi rakastanut kaikkia sydämiä ja keuhkoja ja munuaisia, mutta ei jaksanut sietää kunnolla ketään yksittäistä enää, kokonaisena, ei ketään uutta.”
Elämän koko kirjo on ihmisten elämissä mukana, ilot ja surut. Tämä kirja haastaa, mutta myös palkitsee.
Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!