Viime aikoina on tullut jätettyä monta kirjaa kesken, moni on sellainen jota joko kirjasomessa tai lehtien palstoilla on hehkutettu. Useimmiten keskeyttämiseni syynä on se, että kirjan kielessä ei ole ollut mitään erityistä: kirjailija vain kertoo tarinaa ihan tavallisesti, ja juoni tuntuu olevan kaikki kaikessa. Olen hyvin selvästi oivaltanut, että minun lukemiselleni juoni on aivan sivuseikka. On aivan se ja sama mistä kirja kertoo, kunhan se on hyvin kirjoitettu.
Niinpä jälleen kerran turvauduin Tammen keltaiseen kirjastoon, se kun harvemmin pettää. Jo parin sivun jälkeen olin myyty. Ja aloin pohtia, miksi. Mitä kirjassa pitää olla, jotta jaksan lukea?
Hyviä ilmaisuja. Viisaita pieniä ajatuksia. Erilaisia sanoja, joskus aivan ennenlukemattomia. Tapahtumia, liikettä ja ajatelmia sopivasti annosteltuina, mitään ei sovi olla liikaa. Koherentti muoto, yhtenäisyys moninaisuudessa.
Ja sillä juonella ei ole väliä, eikä aihepiirillä.
Claire Keeganin Kasvatissa on kaikkia noita hyviä asioita. Eritoten mainioita, tuoreenkuuloisia ilmaisuja. Tähän tapaan:
”En osaa olla niin kuin aina enkä vielä tiedä miten muuten olisin.”
”Moni on menettänyt paljon kun on menettänyt tilaisuuden olla sanomatta mitään.”
Kasvatti on pienen pieni romaani, mutta koolla ei ole väliä. Tai tässä tapauksessa kirjan koko takaa, että mitään turhaa mukana ei ainakaan ole. Petal-niminen irlantilaistyttö viedään Kinsella-nimiselle pariskunnalle kasvatiksi. Häntä kohdellaan hyvin, eikä juonessa ole oikeastaan mitään dramaattista, ei isoja konflikteja, eli se rikkoo tarinankerronnan perustavaa ydintä. Silti se toimii komeasti. Pientä draamaa toki on, jotain sanomatonta, mutta kirjan pääpaino on muualla, loistavassa kerronnassa. Lopussa Petal palaa kotiin, vähän muuttuneena niin kuin tarinoissa kuuluu.
Claire Keegan: Kasvatti
Suom. Kristiina Rikman
Tammen keltainen kirjasto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!