Se alkaa sormituntumasta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kirja, jonka ilmestymistä on odotettu. Kirjaa odotettiin jo siitäkin syystä, että sekä sen tekijä että tekijän löytämiseen liittyvät ihmiset kuuluvat kaveripiiriin. Ja kun ylistäviä kommentteja ja kritiikkejä alkoi viuhua, nousivat odotukset kattoon.

Kävimme viime viikon lauantaina, julkistuspäivänä 8.3.2014, Pienessä Kirjapuodissa, jossa WSOY:n Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommia. Tupa oli täynnä ja tunnelma tiivis. Pienen Kirjapuodin Katri kirjaa minulle myydessään kertoi, ettei ole koskaan aiemmin (kirjakauppa täytti seitsemän vuotta seuraavana päivänä) törmännyt vastaavaan innostukseen ja että on ollut mahtavaa saada olla mukana. Ja sitten hän avasi jälleen uuden pahvilaatikollisen kirjoja innokkaille ostajille.

Minun positiivinen lukukokemukseni alkoi sormituntumasta. Kirjan sain kassalla käteeni ja se tuntui heti miellyttävältä. Miksi sen mainitsen? Koska tämä kirja tuntuu kädessä yhtä napakan pehmeältä kuin minulle rakas ja käteeni sopiva kännykänkuoreni. (Tässä kohtaa puolisoni voi sitten valistaa kaikkia, että sen juuri sopivan kännykänkuoren löytäminen on hyvin, hyvin vaikeaa. Minua on onnistanut. Häntä ei vielä.) Minä apustin kirjan ensimmäiseksi itselleni, Tomilla lukeminen on vielä kesken ja hän kirjoittaa kohtapuoliin oman näkemyksensä. 

Tommi Kinnunen Anna-Riikka Carlsonin haastateltavana Pienessä kirjapuodissa 9.3.2014

Anna-Riikan lämminhenkinen haastattelu loi juuri sopivia odotuksia. Suuria juonipaljastuksia emme saaneet, mutta sekä tekijä – joka ei halua itseään kirjailijaksi tituleerattavan – että haastattelija valottivat henkilöhahmoja ja niiden taustoja. Anna-Riikka kertoi myös kirjan herättämistä tunteista niin kustantajan puolella kuin jo saaduissa lukijapalautteissa. Myös hän vahvisti, että kustantajallakin on nyt todettu kyseessä olevan jotain hyvin poikkeuksellista.

Lauantai-illalla saimme myös ilon olla mukana kirjan julkistusjuhlissa Panimoravintola Koulussa. Tunnelma siellä oli yhtä lämmin ja tiivis kuin aiemmin päivällä. Oli ihanaa jutella vanhojen ja uusien tuttujen kanssa lukemisesta, kirjoista ja tämän kirjan herättämistä reaktioista. Lämminhenkisyys, hyvyys, ilo ja positiivisuus henkivät niin illan isännästä kuin lähipiiristäänkin, ja ne tarttuivat ihan puheenaiheeksi asti muihinkin.

Iloinen kirjailija itse meidän vierellämme

Iloinen lapsuudenystäväni ja suuri kirjojen ystävä Anna-Riikka selkeästi nautti tilaisuudesta ja hän piti koskettavan puheen, jonka perään WSOY:n väki täydennettynä Joni Pyysalolla esitti mininäytelmän Neljäntienristeyksestä. Se päättyi Tomin ja Harryn säestämään Kuusamoon, johon koko yleisö yhtyi. Sama biisi vedettiin illan mittaan vielä toisenkin kerran, yleisön pyynnöstä.

Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo...

Niin, siis se kirja. Kirjan hahmot jäivät mieleeni elämään moneksi päiväksi. Tarkalleen ottaen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni eivät vieläkään ole poistuneet vaan milloin mistäkin nousee jokin yhtymäkohta kirjan tapahtumiin tai kerrontaan. Kritiikeissä ei kirjaa ole mollattu millään suunnalla eikä siihen ole syytäkään, mutta totean vain, että kirjua loppui liian lyhyeen. Positiivinen motkotus? Kunkin henkilöhahmon osuuden olisi kepeästi voinut venyttää omaksi kirjakseen. Kirjasarjaksi.

Onnin hahmo kulkee kautta naishahmojen kuvauksen, vierellä, taustalla. Lahjan koin voimallisimmin, hänen epämiellyttävyytensä oli paikoin suorastaan harmittavaa. Kaarinan osuus kuvasi aikaa, jolloin itsekin olen ollut jo ihmisen kirjoissa ja se tuntui tutummalta, suorastaan modernilta.

Marian tarinan kautta kirja alkaa ja hänen osuutensa päätyttyä heräsi ensimmäisen kerran se tunne, että lisää tätä. Marian poikkeuksellinen itsenäisyys ja omapäisyys siinä ajassa – Lahjallakin toki sitä omaa tahtoa löytyi – on jotain, mikä oli siinä ajassa harvinaista. Kovat olot, sota ja päätös pärjätä omillaan, lapsen kanssa, ilman tarpeettomia miehiä, ovat asioita, joista jaksaisin lukea pitkäänkin. Jos Neljäntienristeys olisi tv-sarja, siitä voisi spin-offina syntyä oma Maria-sarjansa, sanon minä.

Vaikka Lahjan koin voimallisimmin, hänhän on toki kaikissa osissa läsnä, Maria teki taustalla vaikutuksen. Vaikutuksen huomasin, kun tällä viikolla kuuntelin Samuli Putron kaunista ja kepeää Tavalliset hautajaiset –biisiä. Siinä on montakin kohtaa, joissa kolahti niin, että piti pysähtyä ihmettelemään. Ehkä Tommi on tätä kuunnellut kirjoittaessaan?

On timanttinen taito mulla pistää tunteet piirongin alle

Mä elän täällä pohjois-Suomessa, en tunne lapseni isää

…

Toki tää on pieni yhteisö

Ja ihminen on perso juoruille

Minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin

Tehdään tämä selväks kerralla

On ollut elämäni ainutkertaista

Ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden

Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset (2012)

Onnin hahmon hienovarainen hahmottuminen ja lopun intensiivinen osuus ovat vahvasti vaikuttavia. Myötähäpeä tämän yhteiskunnan pimeiden ja ahdistavien ennakkoluulojen ja niiden aiheuttamien kärsimysten ja mielivaltaisen lainsäädännön kohdalla tuntui ainakin tämän lukijan kohdalla lähes raivona. Jotta en tee juonipaljastuksia, on minun tässä kohdassa pakko vähän hillitä itseäni (se ei näiden asioiden kohdalla ole laisinkaan helppoa). Totean kuitenkin kätevää aasinsiltaa käyttäen että vaikka lainsäädäntö onkin niistä vuosikymmenistä jo edennyt ihmisoikeuksia hitusen kunnioittavampaan suuntaan, toivon, että juuri tällä viikolla eduskunnassa alkanut lakialoitekeskustelu toisi meissä ihmisissä – tai edes kansanedustajissa – lisää inhimillisyyttä ja kunnioitusta esille.

Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. Jos luet tänä vuonna monta kirjaa, muistat tämän niiden keskeltä taatusti.

HS Antti Majander: Tommi Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)