Luut lävistävä kipu

Ihastuin neljä vuotta sitten Roope Sarvilinnan esikoisromaaniin Kateissa, siinä yhdistyivät viihteellisyys, koskettavuus ja isot ajatukset niin kuin vain kirjallisuudessa voi yhdistyä.

Sarvilinnan kolmas romaani Valkoinen vuosi on sekin hyvä kirja, muttei aiheuta samanlaista riemua tai innokkuutta. Syy on selvä: tässä ei ole sitä helppoa, viihteellistä tasoa juurikaan. Ja sitä ei ole siksi että päähenkilössä ei tapahdu oikeastaan minkäänlaista muutosta eikä tarinassa rakennella odotuksia jotka imisivät lukijan mukaansa.

Nimettömäksi jäävä kertoja on päässyt irti huumeista ja valmistunut lähihoitajaksi. Hän matkustaa yksityiseen hoitokotiin töihin seuranaan Aarne, entinen alkoholisti. Hoitokotia johtaa Antonio, Italiasta Suomeen kotiutunut mies, ja muut hahmot ovat hoitokodin asukkaita tai näiden omaisia. Lystikästä turkulaislukijalle on, että hoitokodin toinen siipi on nimeltään Raisio.

Sarvilinna kirjoittaa kyllä komeaa kieltä. Esimerkiksi hoitokodin ikääntyneitä asukkaita kuvaillaan "elämään tottuneiksi". Ja näin kulkee aika hoitokodissa: "Oli jokin niistä päivistä tai illoista joista ei pitäisi jäädä lainkaan muistijälkiä. Joista tallentuisi vain kokonaisuus, yksittäisistä hetkistä olisi mahdotonta saada otetta; ne koostuivat hälystä ja hiljaisuudesta, vuorokausista jotka alkoivat ja loppuivat, yksityiskohdista joita ei erottaisi toisistaan sekä odotuksesta ja kaipuusta joilla ei ollut kohdetta. - - Minä olin luullakseni olemassa ja imuroin sohvan iltaisin."

Hoitokodissa on kilpikonna, joka on aluksi ollut liian virkeä, kunnes oli opittu kääntämään se selälleen rauhoittumaan. "Heikoimmat käännetään aina selälleen, Aarne sanoi." Paikoin kieli menee vallan lyyriseksi: "Munkit palasivat mieleeni. Luostarit ja hiljaisuus, kannettava vesi, muurit mäen yllä ja ruumiillisen rasituksen jäljet kehossani. Kuumuudessa sinnittelevät sypressit ja viileät makuukammarit. Luut lävistävä kipu joka laantui öisin levolla."

Maisema on melkoisen synkkä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, mutta valonpilkahduksia sentään syntyy. Sarvilinnan ideana lienee, että sellaista elämä on: synkkää, joskus kohtalaista, varsin harvoin hulppeaa. Sehän on viisas huomio, mutta silti Valkoinen vuosi jättää hiukan kylmäksi - etenkin kun tekstissä on siellä täällä vihjeitä jostain salaisuudesta tai yhteydestä joka voisi loppupuolella paljastua. Ei minulle ainakaan paljastunut, mutta sellaista tämä elämä taitaa sitten olla.

Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi
Tammi