Kaukopuhelun perusteella vastaus on ikävä kyllä ei.
Minna, Jykä ja Jani ovat parikymppisiä eteläpohjalaisia ja heillä on baari. Elanto on niukkaa, elämä pyörii pienissä ympyröissä. He keksivät että kannabiksesta saa pientä lisätienestiä. Ja jos jostain saisi kokaiinia, sillä saisi vielä parempaa bisnestä. Jani ja Minna lähtevät sitä Espanjasta hakemaan, ja huonostihan siinä käy.
Sitten on toinen tarinalinja. Siinä Jani ja Jykä kuskaavat vanhaa Saabia paalattavaksi ja sitten takaisin Trollhättaniin jotta rauta saisi uuden elämän uutena autona. Monenmoista kommellusta on luvassa, ja tarinalinjat tietenkin kietoutuvat toisiinsa.
Ensimmäinen kritiikkini kohde on kirjan rakenne: miksi nuo tarinat kerrotaan kahteen kertaan? Ensin alussa lyhyesti ja sitten toisella kertaa pitemmin. En keksi muuta syytä kuin kirjan lihottaminen, ja siihen tuo on kyllä tosi huono keino.
Toiseksi marisen kirjan tekstistä ihan yleisesti. Se on ihan hyvää tekstiä, mutta taviksen kirjoittamana se ei kyllä menisi minkään kustantamon julkaisukynnyksen yli. Se on sellaista tekstiä jota ensimmäisen proosatekstin kirjoittaja ensiksi kirjoittaa. Sellaista jonka jälkeen voi alkaa opetella kirjoittamaan paremmin, ja sitten ehkä kymmenennen tekstin kohdalla ollaan jo nekstillä levelillä. Tuon paremmin sitä en osaa kuvata. Lyhyestä näytteestä ehkä selviää mitä tarkoitan:
"Jani tunsi itsensä melkoisen mitättömäksi. Elämällä leikittely ei enää tuntunut itsestäänselvältä. Jania pelotti. Hän tajusi ajattelevansa niin. Ajattelevansa pelkoaan."
Jos haluaa konkreettisesti nähdä eron hyvän ja ei-ainakaan-vielä-niin-hyvän kirjoittajan välillä, voi lukea Riikka Ala-Harjan tuoreen En Saab -kirjan ja Kaukopuhelun peräkkäin. Niissä molemmissa kuskataan Saabia ja ne ovat lyhyehköjä. Mutta teksteissä on aivan huisi ero.
Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu
Docendo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!