Olin taannoin kirjoituskurssilla. Samaisella kurssilla oli myös Riikka Sandberg, jonka käsikirjoitusta ruodittiin pienryhmässä. Yhtäkkiä tuo käsikirjoitus on valmis ja julkaistu, ja siitäpä tulikin hieno kirja!
Olen siis ainakin hiukan jäävi kirjoittamaan tästä, mutta koska tämä blogi ei ole arvostelupalvelu vaan lukupäiväkirja, saatan hyvin kirjoittaa Ørjasta.
Lopullisessa muodossaan tämä kirja on hyvin erilainen kuin kurssilla: hajanaisesta, ajallisesti siellä täällä seikkailleesta ja moneen suuntaan kurkottaneesta tarinasta on tullut rakenteeltaan jämäkkä, erittäin sujuvasti etenevä ja komeasti lukijan otteessaan pitävä romaani. Melkein kaikki palaset olivat kyllä olemassa jo kurssilla, mutta Sandberg on miettinyt kaiken uudestaan ja rakentanut koko homman alusta asti. Siinä on ollut iso työ, mutta se on totisesti kannattanut.
Romaanissa on kaksi aikatasoa. 1970-luvun puolivälissä norjalainen Tine tulee pienelle Ørjan saarelle miehensä kanssa näyttämään elokuvaa. Ørjan äärimmäisessä laidassa on autiotalo, jossa on jotain outoa. Tine löytää venevajasta lankamagnetofonin, jonka 1950-luvulla äänitetyillä nauhoitteilla puhuu Isa, nuori tyttö. Molempien naisten elämänkulku aukeaa vähitellen, ja tietenkin yhteyksiä löytyy, niin kuin hyvässä tarinassa pitää löytyä.
Jos tykkäät dekkareista, tämä kirja ei välttämättä ole sinua varten. Tarinan alussa ei ole erityistä suuntaa, jota kohti oltaisiin menossa. On vain Norjan eksoottinen ja ihmeellinen, karu luonto, ja erilaisia ihmiskohtaloita sen keskellä. Mutta kyllä se suuntakin sieltä löytyy, kun lukija malttaa odottaa. Lopussa odotuksia on jo valtavasti, ja ne lunastetaan. Muutenkin tämä romaani on ihastuttavan epämuodikas, koska se ei ole itsetilitystä tai terapointia. Hiukan pelästyin, kun natsit mainittiin - taasko yksi natsien pahuudella ratsastava tarina…
Mutta ei sittenkään, se on vain sivuraide. Ørja luottaa siihen mikä kaunokirjallisuudessa on tärkeää, eli hyvin rakennettuun tarinaan ja kieleen. Kieli on kaunista ja konstailematonta, vaikka minun silmääni jotkut sanat kuten ”hiljakseen” hiukan tökkäävätkin.
Mutta enemmän on hienoja ilmaisuja, kuten ”Larsin parta oli niin tuhti, että lämpimän viinan hönkäys saapui kasvoilleni viiveellä”, tai ”Jouduin nielaisemaan veden kieleltäni.” Pieniä, tarkkoja ja omaperäisiä kielikuvia. Ja tietenkin upeaa luonto- ja ihmiskuvausta. Hieno kirja!
Riikka Sandberg: Ørja
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!