Tommi Melender on hyvä esseisti, joten miksi en lukisi lisää hänen esseitään.
Poika joka luki Paavo Haavikkoa kertoo paljon Melenderin henkilöhistoriasta, niin kuin kirjan nimi lupaa. Hänen elämäänsä määrittävät erityisesti kirjailijat, niin kuin kirjailijoilla aina. Ja se on mielenkiintoista, tietenkin.
Melender kertoo piipahduksestaan herätyskristillisyydessä ja monista muista mielenkiintoisista asioista menneessä elämässään. Keskustalainen kotikasvatus ei ottanut Melenderissä tulta alleen, ”mikä ikinä laittaakaan ihmiset tanhuamaan, minussa sitä ei ollut rahtuakaan.”
Niin kuin moni kirjoittaja Melender kasvoi runojen maailmassa. Se on hieno maailma, mutta musiikin parissa kasvaneelle se näyttäytyy kovin yksinäisenä. Tosin on kai niin, että 80-luvun sosiaalinen bändisoittotouhu on musiikissakin vaihtunut yksinään koneen ääressä istumiseen.
Olisi hölmöä kirjoittaa kirjallisuusesseitä kaikkien tuntemista teoksista ja kirjailijoista niin kuin presidenttiehdokkaat ovat Hesarin juttusarjassa tehneet. Siksi oikean esseistin tunnistaa siitä että hän tuo esiin outoja tai unohtuneita tekijöitä. Tässä kirjassa niitä ovat esimerkiksi Seppo Heikinheimo ja Karl Kraus.
”Me suomalaiset olemme ahkeria lukijoita, mutta kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifeerinen.” Tästä olen vahvasti eri mieltä. Tai ehkä en vahvasti, kyllä tuo tietyllä tavalla on totta nykyäänkin, mutta suomalainen kaunokirjallisuus on mielestäni erinomaisessa kuosissa. Kaikenlaista tekijää ja teosta löytyy, enkä edelleenkään ole törmännyt yhteenkään ei-suomalaiseen kirjaan, joka vetäisi kielellisesti vertoja vaikkapa Rimmisen tai Ketun teksteille. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta.
Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!