Elokuussa on Pentinkulman Päivät, jonka esikoiskirjailijaseminaariin saan osallistua. Seminaarilaisten kirjat sain jo luettua, mutta ei Penttareille kehtaa mennä Linnaa lukematta. Tuntemattoman olen kahlannut kaksikin kertaa, mutta Täällä Pohjantähden alla on jäänyt lukematta.
Klassikoiden arvoa ei tarvitse todistella, mutta eivät ne kaikki silti jokaiselle sovi. Sillanpään tuotantoa luin paljon Naarasperhoa valmistellessani, ja se teki valtavan vaikutuksen. Sen sijaan Sinuhe jäi kesken, siinä oli minulle liikaa tekstiä sisältöön nähden: taasko se lähtee uudelle matkalle, eikö sitä reissaamista ole ollut jo tarpeeksi? Juu juu, ihminen on ollut sama kautta aikojen, se tuli selväksi.
Täällä Pohjantähden alla -sarjasta luin nyt ensimmäisen osan, ja se on kerrassaan huikea. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, Linna pukee 1800-1900-lukujen vaihteen historian kaunokirjalliseen asuun komeasti rytmittäen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja oli hauska huomata kuinka Linnan teksti on vaikuttanut suomen kieleen. Esimerkiksi Juicen ”Kaksi vanhaa pieruparkaa” -biisin ”täytyy ottaa suutaa” taitaa olla viittaus tähän kirjaan.
Yllättävän lähellä Linnan kieli on myös Sillanpäätä. Vanhassa vara parempi, totean kirjallisesta maustani.
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!