Kaunokirjallisuutta isolla K:lla

Esikoisromaanisarjani viimeinen kirja on Johanna Pentikäisen teos Joutsenen laulusta. 

Luettuani kaikki Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuvien kirjoittajien kirjat voin tehdä jonkinlaisen yleistyksen: isot kustantajat kiinnostuvat kirjasta, jos se on joko a) autofiktiota, tai b) queer-kirjallisuutta. 

Pienemmillä kustantajilla linja on laveampi, sen osoittaa erinomaisesti Pentikäisen teos. 

Joutsenen laulusta sijoittuu 1700-luvun alkupuolelle, ja sen päähenkilö on Sigfrid Granroth, oikeasti elänyt ihminen, Pentikäisen esi-isä kahdeksan sukupolven takaa. Granrothista tulee orpo, eikä hän pääse sellaiseen oppiin kuin olisi isän eläessä päässyt. Niinpä hän joutuu tyytymään Kuusamon nimismiehen pestiin. Siellä hän joutuu uppiniskaisten asukkien kanssa maakiistoihin. 

Granroth tulee puolivahingossa aloittaneeksi saamelaisten maaoikeuden menetyksen, mikä on iso ja yhteiskunnallisesti tärkeä aihe. Tämän kirjan parasta antia ei kuitenkaan ole maaoikeuden menetys, vaan arjen ja ihmisten kuvaus kolmensadan vuoden takaa, Pentikäinen kirjoittaa niistä uskomattoman komeasti ja mielenkiintoisesti. Tarinassa on avoimia kysymyksiä paljon, ja ne pakottavat lukijan mukaansa. 

Mutta ainakin minut tämä kirja saisi mukaansa ilman niitäkin, sillä Pentikäisen kieli on kerrassaan mahtavaa! Kielellinen kiinnostavuus käy ilmi välittömästi, se pakottaa hitaaseen, makustelevaan lukemiseen. Joka lauseessa huomaa, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa tekstin eteen, ja se palkitsee. Tällaista kieltä ei kovin usein uusissa kirjoissa näe, lähinnä tulee mieleen Ville Hytösen Jumalankoirat. 

Esimerkiksi näin Pentikäinen kirjoittaa: ”Arvelen leipää ensin vastaan ottaa koska huomaan talossa kovin monta suuta kapean varren päässä, mutta sitten ymmärrän emännän eleestä että hän tahtoo sillä hyvittää vaivan.”

Pidän siitä, että Pentikäinen rikkoo pilkkusääntöjä, ja pidän erittäin paljon siitä, että tekstissä on siellä täällä sanoja, joiden merkitys jää hämäräksi. Aivan mahtavaa! Tosin tätä kirjaa ei kannata antaa aivan aloittelevalle lukijalle. 

Kerronnassa on monia tasoja, ja monia fontteja myös. Saamelaisen Elsán osuudet ovat enimmäkseen runoja, ja Pentikäinen on kääntänyt Sigfridin veljen Benediktus Granrothin latinankielisen tutkielman (josta kirja on saanut nimensä) kokonaan suomeksi, se annostellaan tarinan lomaan. Ajassa hypellään, mutta se ei haittaa yhtään. 

Tutkielmaa ja runoja on tosi mielenkiintoista lukea, mutta välillä mielessäni kävi, onko kokonaisuus liiankin kirjava. En osaa sanoa, mutta sen osaan sanoa, että todella hyvä jälkimaku tästä kirjasta jäi. Tämä on Kaunokirjallisuutta isolla K:lla. 

Muutamat sanavalinnat kummastuttavat: miksi bookstaavi eikä pukstaavi? Miksi näsduuki? Epäilemättä nämä ovat oikein ja harkittuja, kirja on todella huolellisesti tehty. Suurin heikkous on se, että saamelaisten maaoikeuden menetys on kerrottu varsinaisesta juonesta irrallaan - sen näyttäminen juonessa olisi kaiketi ollut mahdoton tehtävä. 

”Tänään mietin, voisiko minulla ja hänellä olla mitään yhteistä. Jos on, se on tämä tietoisuus kirjoittamisen voimasta. Sanoilla voi kertoa toisin, kutsua takaisin ja tehdä tilaa. Löytyy uusia ääniä, niitä ymmärretään kuulla ja niiden tieltä väistytään.”

Johanna Pentikäinen: Joutsenen laulusta

Warelia