Erinomaisen kiinnostava opus

Kirjailijaliiton lehdessä oli artikkeli, joka vei minut lukemaan Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset -opusta. Ja sepä onkin erinomaisen mielenkiintoinen kirja! 

Kirjalliset väärennökset on vertaisarvioitu, eli tiukkaa akateemista tekstiä, mutta se ei suinkaan merkitse vaikealukuisuutta tai raskassoutuisuutta, ei ollenkaan. Kirjaa on helppo lukea ja jutut ovat erittäin vetäviä. 

Väärennökset luokitellaan kirjassa kolmeen kategoriaan. Varsinaisissa väärennöksissää teksti, jonka alkuperä on muu, esitetään tunnetun kirjailijan tuotoksena. Plagiaatissa kirjailija lainaa ilman lupaa ja peitellen toisen kirjoittajan tekstiä. Kolmas väärentämisen laji on identiteettihuijaus, jossa kirjailijana esiintyy joku muu kuin tekstin tekijä tai jossa tekijä väittää olevansa joku toinen kuin oikeasti on. 

Liikkelle lähdetään antiikista, mistäpä muualta. Antiikin runoilijat, näytelmäkirjailijat ja eepikot käyttivät materiaalinaan kaikkien tuntemia myyttejä tai kirjoittivat uusia versioita tunnetuista teoksista. Aina on siis kirjoitettu vanhan päälle. 

Klassisessa latinankielisessä kirjallisuudessa sitaatteja ei tarvinnut merkitä tai perustella, koska tekstin tuottaminen perustui suhteellisen harvalukuisten auktoriteettien lainaamiseen ja koska kaikki latinalaisen kirjakulttuurin kasvatit tunnistivat otteet klassikoista. 

Kalevalan tekemiseen innoitti Ossianin laulut, 1700-luvun puolivälissä julkaistu kokoelma skottilaista kansanrunoutta. Joka on väärennös. 

Oscar Wilden kuoleman jälkeen on ilmestynyt paljon hänen tekemikseen väitettyjä kirjoja, väärennöksiä kaikki. Mutta ne ovat lisänneet hänen mainettaan jälkipolvien silmissä. 

Ruotsissa ilmestyi vuonna 2006 Fabian Kastnerin romaani Oneirine, joka paljastui (tai niin tekijä itse ainakin väittää) kokonaan klassikkoteoksista poimituista sitaateista koostuvaksi, tekijänsä mukaan ”tilkkutäkiksi”. Se on siis radikaali yritys viedä äärimmilleen ajatus siitä, että kaikki kirjallisuus syntyy muusta kirjallisuudesta. Tämän kirjan vastaanotto oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin luku tässä kirjassa. En ole aiemmin Kastnerista kuullut, joten luulin itseäni sivistymättömäksi. Pikainen kierros lähipiirissä paljasti, ettei Kastneria tuntenut kukaan muukaan. (Oneirinea ei ole suomennettu.)

Mauri Sariolan kirjailijakuvaa ei nykypolvi juuri tunne, joten on todella mielenkiintoista lukea hänen mielikuvituksellisista tempauksistaan. Ja tietysti tunnetusta Sariola-Sarkola-oikeustapauksesta. 

Anja Kaurasen Pelon maantiede-kirjan herättämästä keskustelusta on myös paljon mielenkiintoisia ja huolella kerättyjä tarinoita ja yksityiskohtia. 

Kuten arvata saattaa, tämän kirjan lukeminen innoitti minut kirjoittamaan edellisen postaukseni oman Lentotähti-romaanini lainauksista. Parhaat kirjat innoittavat ihmistä puuhailemaan kaikenlaista. 

Sanna Nyqvist ja Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus

Lentotähti ja varastetut sanat

Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina. 

Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.

1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana. 

2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista. 

Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista. 

3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä. 

4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia. 

Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?

Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen. 

Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä. 

Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.

Oiva kirjoitusopas

Liisa Näsi Lukko sulaa on tullut vastaan kirjasomessa useasti. Pitihän se siis lukea minunkin.

En ole pitänyt kirjaa lukemistani kirjoitusoppaista, mutta lienen lukenut kymmeniä. Lukko sulaa ei varsinaisesti tuo mitään uutta oppaiden kirjoon, mutta tämä ei ole moite. Lukko sulaa on hyvä opas, näille on tarvetta ja lukijoita. Kirja on sulavasti kirjoitettu ja erinomaisen huolellisesti toimitettu, niin kuin pitääkin olla.

Kirjassa käydään läpi kirjoittamisen arkea oikein monipuolisesti, ja lähteytyksen kanssa on nähty vaivaa. Puhutaan flow-tilasta, hylsyistä, kustannustoimittamisesta ja sen semmoisista, tärkeitä asioita kaikki. Lopussa on kymmenen kirjailijan ajatuksia siitä, miksi he kirjoittavat. Mielenkiintoisia juttuja kaikki.

Kirjoittajan omat kokemukset sekä kirjailijana että kustannustoimittajana ovat oikeastaan parasta, ne lyövät teokselle viimeisen uskottavuuden niitin. Hyvä kirja.

Liisa Näsi: Lukko sulaa. Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Warelia

Lisää yhteyksiä, melkein jo naurattaa

Viikko sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Se on tosi upea kirja, mutta minulle kaikkein hämmästyttävintä oli se, kuinka paljon siinä oli yhtäläisyyksiä oman Lentotähteni kanssa. Ja kuinka kukaan ei ollut sanonut asiasta minulle mitään. 

Koska Nälkävuosi oli niin hyvä, piti tietysti lukea lisää Ollikaista. Otin Storytelin tarjonnasta siis satunnaisen Ollikaisen, joka oli hänen kolmas romaaninsa Pastoraali. Sen alku laittoi melkein nauramaan ääneen: jos Nälkävuodessa ja Lentotähdessä oli samankaltaisuuksia, näköjään Pastoraali liippaa sitten läheltä omaa Naarasperhoani. Huh huh. Ja näköjään Hesarin arviossa kirjoitettiin Pastoraalin yhteyksistä F. E. Sillanpäähän. Tämä menee jo koomiseksi. 

Eikä kukaan ole tästäkään kaltaisuudesta sanonut mitään, vaikka Naarasperholla on jo aika kookas lukijajoukko. 

No, jokaisella kirjalla on joku jota se muistuttaa, useita. Enkä olisi muuttanut mitään, jos olisin lukenut Ollikaisen tuotantoa kirjoittaessani omia kirjojani. Miksi olisin? Ihan omanlaisiaan kaikki kuitenkin ovat, tietenkin. 

Millainen Pastoraali sitten on?

Se on nimensä mukaisesti ylistys suomalaiselle luonnolle, ja lampaitakin paimennetaan. Hahmoja on paljon, minun mielestäni vähän liikaa. Samoin takaumia on paljon, mutta yhdenpäivänromaanissa tällaisia pitää vain tehdä, muuten tiukassa raamissa on kovin vaikea pysyä. Varsinkin kun enimmäkseen ei tapahdu kummoisia. Ja tästä tapahtumattomuudesta minä tykkään kovasti. Ja myös siitä, että Ollikainen asettelee niin tiukkoja rajoja romaanitaiteelleen. 

Ihan yhtä mestarillinen Pastoraali ei ole kuin Nälkävuosi. Kerronta ei tunnu yhtä hiotulta, varsinkin joissain dialogeissa on selittelyn tai infodumppauksen makua. Mutta tunnelma on hieno, ja kerronnan tiukat rajat laittavat ihailemaan Ollikaisen työtä. Saatan lukea lisää. 

Aki Ollikainen: Pastoraali

Siltala

Miksi kukaan ei vinkannut?

Viime viikkoina olen jättänyt tosi monta kirjaa kesken. Ei vain ole jostain syystä napannut. Jotkut olen bongannut kirjasomesta, jotkut lehtiarvioista. Somesta taisin Aki Ollikaisen Nälkävuodenkin löytää. Se ei jäänyt kesken, todellakaan. 

Nälkävuosi on saanut useammankin palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Se on upea kuvaus yhdestä syksystä, talvesta ja keväästä 1867-1868. Esittelytekstissä sanotaan, että ”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.”

Näin on. Lukiessa aavistaa, että kirjoituskierroksia on ollut monta. Tällainen kokonaisuus ei synny kuin moneen kertaan kirjoittamalla, ja karsimalla. Samoin näkyy, että historiaa on opiskeltu - mutta minkäänlaista infodumppausta kirjassa ei silti ole, kuvaus on korutonta ja luontevaa. 

Minulle tämä kirja osoittautui erityisen läheiseksi oman kirjoittamiseni takia. Samoin kuin Ollikainen, en ole halunnut kirjoihini niitä yleisimpiä suomalaisen kirjallisuuden asioita kuten omasta elämästä kertomista tai toisen maailmansodan aikaista historiaa. Paikoitellen Nälkävuosi liippaa jopa huikean läheltä oman Lentotähteni kerrontaa, aina tapahtumapaikkoja myöten. Ajankohta on sentään eri. 

Niinpä ihmettelen, miten olen voinut käydä Lentotähden kanssa läpi peräti kolme kirjoituskurssia ilman, että kukaan kursseilla olisi vinkannut minulle Nälkävuodesta. Outoa. Tai saattaahan olla, että olisin lannistunut näin upean teoksen äärellä. Tai ehken sentään. Ja yksi vaihtoehto tietysti on, että joku on vinkannut, mutta minä en vain ole muistanut vinkkausta. Sellaistakin elämä on. 

”Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.”

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala