Näkökulmia kouluun ja elämään

Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa oli erinomainen lukukokemus. Ei siis muuta kun lisää Lykkeä pesään. 

Tässä kirjassa on kolme näkökulmahahmoa. Ingrid on äidinkielenopettaja, Jan on hänen miehensä, ja Hanne on Janin työkaveri. Jokainen on kyllästynyt elämäänsä. Jokainen haluaa asioita, joita hänellä ei ole tai joita hän ei voi saada. Ihan niin kuin me kaikki, ainakin joskus. 

Kun Hannesta tulee Janin rakastajatar, kaikkien elämät muuttuvat. Näkökulma vaihtuu aina luvun vaihtuessa, ja tämä on kaikkein herkullisinta kirjassa: asiat ovat kovin eri näköisiä toiselta puolen katsottuina.

Kirjassa on valtavasti hienoja huomioita opettajantyöstä, parisuhteista ja yhteiskunnasta.

Opettajan työmäärä kasvaa jatkuvasti: ”Ingrid oli jo nyt oppilaiden ’henkilökohtainen oppimisvalmentaja’. Mitä häneltä vielä vaadittiin, pitikö hänen avata kotinsa oppilaille? Pitikö hänen luovuttaa heille elimiä, pitikö hänen huolehtia siitä että he saivat suositusten mukaisen määrän päivittäisiä orgasmeja, pitikö hänen kenties suihkuttaa tahranpoistoainetta myös heidän alushousuihinsa?”

”Tähän oli tultu, koko yhteiskunta näytti muuttuneen isoksi sairastuvaksi, jossa kaikki esittelivät vaivojaan.”

”Kun tulee tiettyyn ikään, on jo sanonut kaiken ennenkin. Kertoipa minkä tarinan tahansa, sen on kertonut ennenkin.”

Sanna Mannisen suomennos on taas todella makoisa. Yhden sanan olisin vaihtanut. ”Pian hän olisi keski-ikäinen, ja kaikki muut olivat muuttaneet lähiöihin - -”; tässä lähiö antaa mielestäni väärän konnotaation, esikaupunki olisi kaiketi lähempänä.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Suom. Sanna Manninen

Gummerus

Mestarillinen kieli

Tammikuussa pääsin Rosa Liksomin kanssa Niina Holmin haastateltavaksi Tekstin talolle Helsinkiin. Luin tilaisuutta varten uudestaan joitakin Liksomin kirjoja, jotka olin jo lukenut niiden ilmestyttyä. Everstinnaa en jostain syystä ole tullut lukeneeksi.

Niinpä luin nyt senkin. 

Everstinna on yhdenyönromaani, siinä vanha Everstinna kertoo elämäntarinansa. Keskiössä jatkosodan aika, jolloin Eversti taistelee ja Everstinna toimii kirjurina ja muissa avustavissa tehtävissä. 

Joku saattaa lukea tätä kirjaa sotaromaanina, ja sekin käy. Faktat lienevät siltä osin kohdallaan. Sota ja politiikka eivät minua juuri kiinnosta, joten minä luin toisin. 

Sodan lisäksi keskiössä on Everstin ja Everstinnan parisuhde, jossa on hienot hetkensä, ja vielä enemmän on niitä karmivia hetkiä. Jolloin mies pahoinpitelee ja alistaa vaimoaan. Liksom maalaa järkyttäviä kuvia lukijan eteen, ja järkyttävintä on tietysti se, että tällaista tapahtuu kaikkina aikoina, ilman sotaakin.

Tämän kirjan varsinainen sisältö on kuitenkin sen kielessä. Pohjoisen murteen taitajana Liksom on ylittämätön, ja kielellisesti tämä on kerta kaikkiaan mestarillinen kirja. Luontokuvaukset ovat ihmeellisen hienoja, ja tarina kasvaa isoihin mittoihin. 

”Mie olen eläny muutaman viimisen vuen niin tyyntä ja väsähtänyttä elämää, että minusta tuntuu, ettei minua itteäni ole ennää etes olemassa. Matka minusta itteni sisäle vain kasuaa. Tuo katoamisen tunne on sekä kauhea että ihana. Jos siihen lisäthään ahistus ja tuska siittä, miten ihminen kohtelee maata, ilmaa ja vettä elikkä Lapin luontoa, joka on synnyttänny kaikki minun kirjat, niin minun rintaa alkaa puristahmaan, syäntä polttelehmaan ja minusta tuntuu, että mie hukun maailman paskhaan.” 

Rosa Liksom: Everstinna

Like

Häikäisevä omaäänisyys

Pentinkulman päivien esikoiskirjat -sarjani kolmas teos on Elli Salon Keräilijät. 

Ensimmäinen huomio on, että toivo ei sittenkään ole menetetty. On sittenkin yhä olemassa esikoiskirjoja, jotka eivät käsittele kirjoittajansa traumaa. 

Toinen huomio on se, että Keräilijät on hemmetin hieno kirja. 

Esittelytekstissä kerrotaan, että ”Keräilijät on tarkka, tragikoominen ja syvän kutsuva tarina perinnöistä, rajallisesta kyvystä elää ja rajattomasta kyvystä kerätä ympärille asioita ja muita ihmisiä.” Tuokin lienee totta, mutta toisaalla mainittu ”häikäisevä omaäänisyys” on kyllä vielä olennaisempi ansio tässä kirjassa.

Tämä kirja ei kommentoi aikaamme tai opeta tai paranna mitään tai ketään, vaan se on puhdasta fiktion, kaunokirjallisuuden riemua. Omanlaisensa maailman rakentamista. Hahmot tekevät outoja asioita ja kertoilevat kummallisia tarinoita, ja tulevat tutuiksi. Tunnelma on mukavan vino. 

Asiat eivät mene hyvin, mutta kaikessa on koominen ja lämmin pohjavire, alleviivaamaton. Kainuun korpiseuduilla on karu meininki. ”’Ani on kussut housuunsa’, sanoin Ljudmilalle. ’Tällaista täällä on.’” Ja toisaalta: ”Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu.” 

Tekstityyppejä on paljon erilaisia: arkistomuistiinpanoja, lehtijuttuja, reseptejä, lainauksia keksityistä eräkirjoista. Etenkin viimeksi mainitut ovat tosi hauskoja, ja litteroitu haastattelu se vasta lupsakka onkin. 

Kirjoittaja on dramaturgi, heitä on kirjailijoiden joukossa paljon. Ja tuo ammattitaito näkyy tekstissä todella hyvin, kaikki näytetään, ei kerrota. 

Elli Salo: Keräilijät

Otava

 

Pieni, tarkka, hidas, lyyrinen

Pentinkulman päivät lähestyvät, joten otin luettavaksi toisenkin tämänvuotisen esikoiskirjaseminaarilaisen kirjan. Näitä lukemalla pääsen muistelemaan viimevuotista omaa seminaariosallistumistani. Satunnaisotanta laittoi käteeni Salli Karin kirjan Vedestä ja surusta.

Vedestä ja surusta on yhdistetty potilas- ja matkakertomus, puolet ja puolet, vuorotellen. Potilaskertomus kertoo rintasyövän sairastamisesta ja siitä paranemisesta, matkakertomus puolestaan kahden kuukauden mittaisesta matkasta Islantiin.

Ensimmäinen havainto oli, että ei hemmetti. Taasko?

Taas omakohtainen traumakertomus, sellainen, mistä Joel Haahtela kirjoitti Parnassossa. Missä vaiheessa kirjoituskursseilla luovuttiin ohjeesta, jonka mukaan omasta kurjuudesta ei sovi ainakaan etäännyttämättä kirjoittaa? Ja missä vaiheessa kustantamot päättivät, että vain oma trauma kelpaa esikoiskirjan aiheeksi? Tuntuu, ettei mitään muuta enää julkaista. 

Jos tuon yli pääsee, tämä kirja kyllä palkitsee lukijansa. Sen kieli on kerrassaan upeaa, etenkin luontokuvauksissa se yltyy komeaan lyyrisyyteen. Tykkään tällaisesta pienestä, tarkasta ja hitaasta kerronnasta - vaikka aiheet sinällään ovatkin isoja. Juonta ei oikeastaan ole, syövän selättämisestäkään ei rakenneta draamaa. Sekin on hyvä.

”Luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla.”

Tämä kirja sai minun kohdallani hyvää vetoapua siitä, että kävin itse Islannissa osin samoilla seuduilla pari vuotta sitten. Eikä se kai ole huono asia. Ei kovin kaunokirjallinen, mutta kuitenkin.

Salli Kari: Vedestä ja surusta

Siltala

Älä pelkää fragmentaarisuutta

Viime vuonna luin kaikki Pentinkulman päivien esikoiskirjat, olinhan itse yksi seminaarilaisista. Siinä sai erinomaisen käsityksen kotimaisen kirjallisuuden tilasta. Tämänvuotisista en varmaan ehdi lukea kaikkia, mutta ainakin yhden luin.

Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni sanoo takakannessa näin: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Yritys uhkaa kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun kirjoittamisesta käynnistynyt itsetutkiskelun kierre on peittää alleen kaiken muun.”

Joel Haahtela kirjoitti taannoin Parnassossa ansiokkaasti, kuinka nykykirjallisuus pyörii kirjoittajien traumojen ympärillä. Tässä kirjassa trauma mainitaan jo alussa, ja silloin huokaisen. Taasko tätä? Onneksi Lahtinen kirjoittaa, että ”en itsekään tiedä mikä minun traumani on”.

”Kaikki on irrallista ja ilman jatkuvuuden tai yhteyden tunnetta. Siksi kai mun tekstitkin on sellaisia.” Kyllä, tämä on fragmentaarinen romaani, mutta sitä ei kannata pelästyä. On kokoelma novelleja, ja sitten on novelleja kommentoivia päiväkirjamerkintöjä. Niiden seuraaminen on aivan helppoa, ja kirjaa lukee ilokseen. Se vetää hyvin.

”Dinosaureeni on kaikkiruokainen peto.”

Esikoisromaani kertoo esikoisromaanin kirjoittamisesta, teksti kommentoi itseään. Ja esikoisromaani kertoo tietenkin siitä, miten minusta tuli minä. Lähtökohta on siis äärimmäisen kulunut, mutta Lahtinen taikoo tekstinsä siitä huolimatta elämään. 

Päähenkilö on Jussi, jonka isäsuhde on keskiössä. Isä on säätäjä ja rikollinen, luuseri kaikin tavoin. Jussin elämässä isä on läsnä enemmän ajatuksissa kuin reaalimaailmassa.

Kirjan onnistuminen paikantuu kahtaalle. Ensinnäkin fokus on kohdallaan: isän ja pojan suhde pysyy keskiössä koko ajan. Ja toinen onnistuminen on se, että rytmi toimii. Hienoja lauseita ja viisaita ajatuksia on paljon, niiden välissä arkista ja löysempää. Niin kuin pitää. 

Vähän väliä päähenkilö Jussi puhuu ahdistuksestaan ja maailmantuskastaan, siitä en aivan saa kiinni. Ahdistus ei nimittäin näy juuri missään, traumasta puhuminenkin tuntuu vain siltä että on muotia sanoa niin. 

Tämä on traumamaininnoistaan huolimatta hyvä kirja.

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Aula & co

Mainio opus!

Heli Laaksosen runokirjoja olen lukenut monta, mutta ennen blogiaikaa. Asiantila piti korjata, joten hankinpa Jatkos-kirjan ja luin sen. 

Jatkos ja edeltävä Luonnos eivät taivu määrittelyihin. Runokirjoja ne eivät ole, korkeintaan runollisia. Tekijä itse määrittelee ne ”kaunotiatoluantokirjoiksi” tai ”luantoesitelmiksi”. Ne ovat syntyneet, kun Laaksonen opiskeli luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ”koulun penkil Livias”. Kirjakaupassa kirjat kuitenkin löytyivät pitkän etsinnän jälkeen runohyllystä (joka ei ollut saanut edes kylttiä…).

Mainio opus! 

Kirjassa on noin sata parin aukeaman mittaista lyyristä tietoiskua suomalaisista luontoasioista kuten porosta, siilistä, pölystä tai punanäpystä. Enimmäkseen kieli ei ole lounaismurretta, mutta sentään toisinaan. Tekstit ovat hauskoja ja viisaita, positiivisia, niin kuin Laaksosen tekstit tapaavat olla. Sen lisäksi ne ovat valistavia. 

Lukeminen on nautinto.

”Joidenkin mielestä rotta on söpö suorastaan.

Rottien äideistä nyt vähintäänkin.”

Tai

”Virallinen vahvistus puuttuu,

mutta on oletettavaa,

että kaikista sienistä

juuri herkkutatille puhutaan eniten.

Mikä mamman pikkumussu siäl o!

Tul tän mun kori, tul nyy vaa.”

Heli Laaksonen: Jatkos

Otava