Toistossa on voimaa

Karsten Dussen Murhat ja mindfulness oli mainio lukukokemus ja maailmanlaajuinen hitti. Sen toinen osa ilmestyi juuri, joten pitihän sekin lukea.  

Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on suoraa jatkoa ensimmäisen kirjan tarinalle. Björn Diemel on asianajaja, joka on hoitanut mafiaporukoiden asioita. Kellarissa puoli vuotta vangittuna ollut mafiapomo Boris katoaa, ja Björn aikoo selvitä tilanteesta, tällä kertaa sisäisen lapsensa avulla. 

Alkupuolella tuntui siltä, että tämä on liian samanlainen kuin Murhat ja mindfulness, ja siksi en voinut välttyä ajatukselta, että olen jo lukenut tämän. Mutta edetessään kirja alkoi vetää oikein hyvin - ja sitä paitsi, toisto on viihteen keskeisin voimavara.

Suurin ero ensimmäiseen on oikeastaan se, että tämä on pienempi kertomus, tässä ei liikuta kovin paljoa. Enimmäkseen ollaan päiväkodissa ja Björnin kotona, jotka ovat sama rakennus. Tässäkin tarinassa juonensäikeitä eli Björnin ongelmia on todella paljon, ja runsaslankainen vyyhti on taiten kiedottu ja selvitetty. Huumori on kohdallaan. 

Seksikohtaukset ovat usein hankalia, niistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Tämän kirjan ainoa intiimin kanssakäymisen kuvaus on vähintäänkin mielikuvituksellinen, ja se todellakin välttää kliseet. 

Tarinassa on myös (kirjallisuus-) ajankuvaa, joka tiivistyy tällaiseen virkkeeseen: ”Nainen voittaa miehen, maahanmuuttajataustainen voittaa syntyperäisen, homoseksuaalinen voittaa heteroseksuaalisen, nuori voittaa vanhan, terveysongelmainen voittaa terveen ja vasen voittaa oikean.” 

Dusse on elävä todiste siitä, että keski-ikäinen valkoinen heteromies voi yhä menestyä, jopa kirjallisuudessa. 

Suomennos on erinomainen. 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

Suom. Anne Kilpi

Aula & co

Kirjoittamisen kuolema

Juha Seppälän kirjoja on tullut luettua varsinkin 90-luvulla, Super market ja Hyppynaru jättivät jäljen tähän lukijaan. Uudemmista Merille jäi kesken, Rintalaa lukiessa oli ihan ookoo. 

Kehtolaulun koordinaatit ei sekään ole mikään helppo tai vetävä teos. Varsinaista juonta ei ole, on vain kuoleman teema ja sen ympärillä erilaisia ihmiskohtaloita.

Eniten tilaa saa viisikymppinen hautausurakoitsija. Hänen poikansa Tomas on tulossa vierailulle Ranskasta, isä ja poika eivät ole nähneet toisiaan 20 vuoteen. Eli eivät tunne toisiaan ollenkaan. Muita hahmoja on muutama, kaivossa lymyilevä rasisti, nainen, jolla on lemmikkirotta, hauturin isä ja isoisä, sekä kirjailija, joka kirjoittaa Kehtolaulun koordinaatit -nimistä kirjaa. Hahmoja yhdistää yksinäisyys, jokainen on tahollaan yksinäinen. Sirpaleisuutta korostavat EXT- ja INT- välikkeet. 

Kerronta loikkii sinne tänne aivan sattumanvaraisen tuntuisesti - ainakin minulle, joka luin kirjaa paloissa. Lähes jokainen virke on oma kappaleensa. Lauseenvastikkeita on ainakin alussa paljon, miksi? 

Kuolema-teeman kautta lähestytään tietenkin ihmiselon rajallisuutta, mutta yhtä paljon kirjallisuuden ja kirjoittamisen kuolemaa. 

”- - lukeminen ei enää ole lukemista; tiedon välitti lehti, jonka lukijat ovat vaihtuneet lehden verkkosivujen kuvien ja videoiden katselijoiksi. He ovat nyt lukijoita.”

Kaikki kirjoittavat kirjoja, usein dekkareita. Hesarin Vesa Sireniä ei mainita nimeltä, mutta hänet tunnistaa kyllä:

”Musiikkikriitikko oli yhtäkkiä joka alan asiantuntija, joka lähetettiin kriisialueelle etsimään human interest -aihetta, koska sellaisista lukijat pitivät eniten, heti rikosjuttujen jälkeen.”

Kehtolaulun koordinaatit sisältää monenlaista mietettä elämästä, kuolemasta ja kirjallisuudesta. Tulee mieleen, että ovatko nämä Seppälän omia ajatuksia? Ja sitten mainitaan tämän kirjan nimi, eli vahvistetaan tuo epäily, tai sitten ei. Samaa hämmentämistä Seppälä on tainnut harrastaa ennenkin. 

Juha Seppälä: Kehtolaulun koordinaatit

Siltala

Hieno pieni kirja, huono nimi

Luin kaikki Nina Lykken kirjat Storytelistä. Sen jälkeen palvelu tarjosi minulle samankaltaisia kirjoja, joista mielenkiintoisimmalta näytti Marie Aubertin Mikään ei voisi olla paremmin. 

Aubert on Lykken tavoin norjalainen, ja sehän on jo arvo sinänsä. Huonoa norjalaista kulttuurituotetta en ole vielä tavannut, päin vastoin. Lykke, Ylvis, Jon Fosse, Lilyhammer-tv-sarja, aivan briljanttia tavaraa kaikki tyynni.

Tässä kirjassa tapaamme arkkitehti Idan, joka menee mökille juhlimaan äitinsä 65-vuotissyntymäpäivää. Idalla ei ole miestä eikä lasta, ja se ahdistaa, onhan hänkin jo nelikymppinen. Siksi hän on aikeissa pakastaa munasolujaan, jos vaikka joskus saisi lapsen. Mökillä Idan pikkusisko Marthe kertoo olevansa raskaana, ja siitä Idan ahdistus kasvaa valtavaksi. 

Tämä on hieno kirja. On yksi paikka, pieneksi rajattu joukko. Ei (kaiketi) kirjoittajan omakohtaista traumaa, ei sotaa, vaan pientä ja fokusoitua kerrontaa. Plus mökkimiljöö tietysti. Olen itse kirjoittanut samanlaisista lähtökohdista, mikä toi mukavan lisän lukukokemukseen. 

Kirjan suurin ongelma on sen suomenkielinen nimi: lukiessa päässä soi koko ajan Ultra Bra. En halua minkään kirjan nimen tuovan minkäänlaisia korvamatoja mukanaan. Alkukielinen nimi on Voksne mennesker, joka ei taida viitata mihinkään biisiin, sen olisi voinut suomentaa mielestäni paremmin. 

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Suom. Aino Ahonen

Gummerus

 

Painavia sanoja keveissä kuoseissa

Norjalaiskirjailija Nina Lykke kirjoittaa mielenkiintoisista aiheista ja hyvin. Luin siis jo kolmannen Lykken. 

Kohonnut riski kertoo Elinistä, joka on lääkäri ja eromassa miehestään Akselista. Aksel ehkä pettää Eliniä Gron kanssa, Elin pettää Akselia Bjørnin kanssa. Tore on muovinen luuranko Elinin vastaanottohuoneessa, jonne Elin on muuttanut asumaan.

Aikatasoja on kaksi, nykyajassa Elin elää epäelämää vastaanotollaan ja haukkuu potilaitaan. Toisessa tasossa kuvataan avioeroa. ”Miksi minä olen täällä. Miten tämä menikään.” Tämä on Lykken romaanihahmojen ydinolemus, kaikissa kolmessa lukemassani Lykken kirjassa hahmot ovat pallo hukassa. Herkullinen asetelma siis tarinan kertomiseen, luhistumista kohti kuljetaan. Ja liikkeelle lähdetään suht roisista kuvastosta, tässä peräpukamien pureskelusta. 

Lykken kirjoja on vaikea kategorisoida. Niissä on viihteellinen, kevyt pinta, mutta todella paljon painavaa asiaa ja hienoa kieltä. Esimerkiksi rakastumisen kuvaus tässä kirjassa on todella komeaa ja analyyttistä. 

Nykyaikaa kuvataan hienoin huomioin. ”Käytävä on täynnä kuluttajia ja käyttäjiä, jotka odottavat omaa osuuttaan palvelusta, laadusta ja empatiasta, sillä kansa muuttuu koko ajan hauraammaksi ja herkemmäksi ja samaan aikaan röyhkeämmäksi ja vaativammaksi.”

Monenlaiset nykypäivän ongelmat tulevat esiin, koomisessa valossa. Kuten ylipaino, ahneus, narsisimi ja ikääntyminen. Pääsemme lääkärin pään sisään, luemme, mitä lääkäri ajattelee, mutta ei voi sanoa ääneen.

Yksi virhekin kirjasta löytyy: ”Sitten eräänä päivänä Bjørn oli jättänyt iPadinsa sohvapöydälle kirjautumatta ulos ja lähtenyt sen jälkeen kauppaan.” Eipä ole iPadissa uloskirjautumisen mahdollisuutta, niin kuin jokainen sellaista käyttänyt tietää.

Nina Lykke: Kohonnut riski

Suom. Sanna Manninen

Gummerus