Erinomaisen tarkkaa

Tänä syksynä ilmestyi peräti kolme Jouko Turkasta kertovaa kirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Valitsin niistä romaanin, Tiina Raudaskosken Ilmiantajan. 

Anneli Kanto on sanonut hienosti, että tarina on se, josta leikataan turhat osat pois, ja jäljelle jää juoni. Niinpä tätä romaaniakin voi pitää eräänlaisena Turkka-elämäkertana, tämä on vain erinomaisen tarkkaan rajattu. Kirja kertoo yhden näytelmän, Osta pientä ihmistä, valmistumisesta, mutta se kertoo samalla paljon muustakin. Raudaskoski toimi Turkan assistenttina, ja muutamana kuukautena vuosituhannen vaihteessa tapahtui paljon. Intensiivistä elämää ja taiteentekemistä, valtataistelua. Ja lopulta näytelmä perutaan, aivan viime hetkellä.

Tämä on tosi hyvä kirja, kahdesta syystä. Turkka on kiinnostava hahmo, ja Raudaskoski on erittäin taitava kirjoittaja. Kuvaus on usein hyperyksityiskohtaista. Kaunokirjallisuuden ominta alaa on päänsisäisyys, Turkan päähän tässä ei päästä, joten hypertarkkuus on erinomainen valinta Raudaskoskelta. Hypertarkkuus on tietenkin valetta ja kuvitelmaa, mutta se ei vähennä tekstin arvoa, vaan lisää sitä.

On hassua, kuinka vahva Turkan vaikutus on ollut. Todella monen teatterialan ihmisen puheessa voi kuulla annoksen Turkkaa, eikä minkään muun alan ihmisissä kuule, milloinkaan. 

Ja kun Turkan haastatteluja katsoo YouTubesta, en saa yhdestäkään hänen ajatuksestaan kiinni. Joku ilmeisesti on joskus saanut, suomalainen teatteri ei ole mullistunut koskaan niin kuin se Turkan aikana teki. 

Kuva Turkasta ei kirjan myötä juuri muutu siitä, miksi sen olen aiemmin mieltänyt, mutta se tarkentuu. Koska Turkka ei juo eikä polta, hän näyttäytyy melkolailla Hohto-elokuvan ”All work and no play” -Jackin kaltaisena hahmona, etääntyneenä tavallisesta elämästä. Millään muulla kuin taiteentekemisellä ei ole väliä, kämppä ja ihmissuhteet ja kaikki sen sellainen on heitteillä. Eikä kuvio toimi, edes romanttisissa kuvitelmissa.

Turkan hulluutta maadoittavat kirjassa Tiina Raudaskoski -nimisen päähenkilön setä ja täti, he toimivat Turkan vastapainona. Äiti on juoppo ja isä mielisairaalassa, he ovat omilla tavoillaan yhtä kaukana normaalista kuin Turkka. 

Raudaskosken teksti on älyttömän hyvää. Ainoa mitä jäin miettimään, ovat väliotsikot. Niissä on häivähdys pikkunäppäryyttä, jota tekstissä ei muuten ole lainkaan.

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja

WSOY

Muutama sata lukijaa

Kirjoitusoppaita on tullut luettua kymmeniä, suurimmasta osasta en ole tänne blogiin kirjoittanut mitään. Anneli Kannon Kirjoittamassa ansaitsee tulla tässä mainituksi, koska se on erinomainen teos.

Kirjoittamassa tuntuu paremmalta kuin moni muu kirjoitusopas, kenties henkilökohtaisuutensa takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa lukukokemukseeni, että minulta on nyt julkaistu kaksi romaania ja kolmas on tulossa. Prosessi tuntuu kovin tutulta. 

Kirjassa on hienoja vinkkejä erilaisista tietokannoista ja arkistoista, parempia kuin monissa muissa kirjoissa. Muita kirjoitusoppaita Kanto vinkkaa myös ansiokkaasti, usein hän viittaa omaan suosikkiini, Käsikirjoittamisen taito -kirjaan.

Komeita, petritammismaisia kiteytyksiä löytyy myös: ”Aihe on ensin, teema sitten. Tarina on ensin, juoni sitten.”

”Tv-sarjan pitää tavoittaa satoja tuhansia katsojia, mutta kirjalle riittää muutama sata lukijaa, jopa vähemmän, mutta heille kirja voi olla äärimmäisen tärkeä. Tämä vapauttaa kirjan taiteena; sen ei tarvitse miellyttää tuhansia ihmisiä.”

Se on viisaasti sanottu.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Icasos

Remestä hyvässä ja pahassa

Ilkka Remeksen kirjoja pitää lukea ihan vain sen takia, että ne ovat niin suosittuja. Ja joka kerta ihmettelen, miksi niissä on niin huonoa kieltä. Eikö kirjailija salli kustannustoimittajan tekevän työtään? Uusin Punarutto ei tee poikkeusta, tietenkään.

Ensimmäinen kirjoitusvirhe on sivulla 11: Sonnenschein pitäisi olla Sonnenscheinin. Ja sitten alkaa tipahdella lauseenvastikkeita, tiuhaan. ”- - vanha Range Rover pysähtyi jarrut inahtaen talon kohdalle pakokaasun katkua levittäen”. Tuollaiset lauseet pudotettaisiin kirjoittamisen alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla pois.

Joopa joo.

Mutta tällä kertaa Remes on keksinyt niin hienon vetovoimatekijän, etten voi olla jatkamatta lukemista. Päähenkilöllä on nimittäin minun sukunimeni, ja tällaista yksilöllistämistä vastaan en voi taistella. Ihan sama kuinka paljon lauseenvastikkeita on.

Punarutossa on kolme isoa tarinalinjaa: Roland eli Rafael on loikkaamassa DDR:stä vuonna 1989, Kaarlo Norha värvätään nykypäivän Rolandin turvamieheksi, ja Matero, joka on jäänyt eläkkeelle, välttää täpärästi pommi-iskun. 

Siitä lähtee liikkeelle remesmäisen kiihkeä tarina.

Salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita on paljon, eikä keneenkään voi luottaa. Kyllä tällä reseptillä sivu kääntyy. Hahmot ovat tutusti ohuenlaisia, esimerkiksi Säilä ja Matero eivät oikein erotu toisistaan.

Ja sitten tulee taas kirjoitusvirhe. Miten tällaisessa kirjassa voi olla sellainen sana kuin ”selvittä”? Ihan jo Wordin oikoluvun luulisi nappaavan tuollaiset pois.

Tarina on jälleen kerran erinomaisesti ajassa kiinni. Nato ja Venäjä ovat keskellä sitä, ja moni yksityiskohta osoittaa, että tarina on kirjoitettu nimenomaan tänä vuonna. Remes hallitsee rytmityksen erinomaisesti, kiihkeät ja leppoisammat hetket vuorottelevat juuri sopivasti. Ja päätös tyydyttää lukijan, niin kuin pitää. 

Ilkka Remes: Punarutto

WSOY