Kahden veljeksen erilaisuuksien ja yhtäläisyyksien seuraaminen oli mukavaa. Tarina soljui ja töksähteli kummallisiin paikkoihin, jotka eivät välttämättä nyt niin kummallisia olleet lipastimaisessa maailmassa. Mutta minä taidan pitää eniten siitä, kun Lipastin päähenkilö - aivan kuin hän itse Kotivinkin kolumneissaan ja blogissaan - pohtii asioita oman päänsä sisällä eikä ulota niitä liikaa toiseen hahmoon tai - mikä pahinta - pitkällisiin dialogeihin, ihmisten kesken. Kolmiodraamaa oli jo Rajanaapurissa, melko viattomasti. Perunkirjoituksessa kolmiodraama on viety astetta, tai no, kahta pidemmälle.
Kuvan copyright Kirjallisia-blogilla
Vaikka Perunkirjoituksen hahmot ovatkin herkullisia, jäin kaipaamaan jotain. Tai ehkä jotain oli liikaa? Lipastimaiseen maailmaan - jota en tässä kyllä kykene määrittelemään mitenkään tyhjentävästi - ei minusta kuulu roisi väkivalta tai oikeasti ilkeät ihmiset. Narkkari ja hänen tyttöystävänsä saivat aikaan oikein hauskan liftauskuvauksen, mutta suoranainen väkivalta ja tuhoaminen tuntuivat vähän yliampuvilta. Hauskat sivuhenkilöt jäivät, no, sivuhenkilöiksi.
Vaikka tämä ei aivan parasta Lipastia olekaan, pitää se kuitenkin otteessaan ja lopussa avaimen kohtalo jää mieleen kaihertamaan. Mitä jos...?
Roope Lipasti: Perunkirjoitus
Atena Kustannus
* Roope Lipastin Rajanaapuri kätevänä e-kirjana täältä *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!